Datasets:

Helsinki-NLP
/

opus_finlex

Dataset card Viewer Files Files and versions Community

Split (1)

train · 3.11M rows

translation translation
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20170048", "sv": "20170048" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2017:48", "sv": "ECLI:FI:KKO:2017:48" }
{ "fi": "KKO:2017:48", "sv": "KKO:2017:48" }
{ "fi": "Ahvenanmaa", "sv": "Åland" }
{ "fi": "Itsehallinto", "sv": "Självstyrelse" }
{ "fi": "Toimivaltakiista", "sv": "Behörighetskonflikt" }
{ "fi": "Maa- ja metsätalous", "sv": "Jord- och skogsbruk" }
{ "fi": "Valtiontakaus", "sv": "Statsborgen" }
{ "fi": "H2016/171", "sv": "H2016/171" }
{ "fi": "1409", "sv": "1409" }
{ "fi": "2017-06-29", "sv": "2017-06-29" }
{ "fi": "Ahvenanmaan maakunnan hallituksen ja maa- ja metsätalousministeriön välisessä toimivaltakiistassa oli kysymys siitä, kuuluvatko maatiloille vuosina 2016 ja 2017 myönnettävistä valtiontakauksista annetun lain mukaiset valtiontakaukset ja niihin liittyvät päätökset valtakunnan vai maakunnan toimivaltaan.", "sv": "I en behörighetskonflikt mellan Ålands landskapsregering och jord- och skogsbruksministeriet var frågan om åtgärder som avses i lagen om statsborgen för gårdsbruksenheter under åren 2016 och 2017 hör till landskapets eller rikets behörighet." }
{ "fi": "Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevin perustein katsottiin, että lain tarkoittamat toimet kuuluvat maa- ja metsätaloutta sekä maataloustuotannon ohjaamista koskevan maakunnan toimivallan alaan ja siten maakunnan toimivaltaan.", "sv": "Syftet med lantbruksinkomstlagen var att garantera lantbrukarbefolkningen en rättvis inkomstnivå, styra och balansera lantbruksproduktionen samt stabilisera lantbrukets prisnivå och utveckla lantbruksprodukternas kvalitet. Numera har lantbruksinkomstlagen upphävts." }
{ "fi": "Tämän vuoksi valtakunnan viranomaiset eivät olleet toimivaltaisia asiassa.", "sv": "Högsta domstolen upptar landskapsregeringens framställning till prövning." }
{ "fi": "HD:2017:48", "sv": "Beslut" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170049 ECLI:FI:KKO:2017:49 KKO:2017:49 Perintökaari Testamentti Keskinäinen testamentti Testamentin tulkinta S2015/790 1410 2017-06-29 Puolisot A ja B olivat tehneet keskinäisen testamentin, jonka mukaan toisen heistä kuoltua kaikki omaisuus jää täydellä omistusoikeudella eloonjääneelle puolisolle. Testamentissa ei ollut toissijaismääräystä. A:n kuoltua testamentti annettiin tiedoksi hänen rintaperillisilleen ja hänen omaisuutensa siirtyi testamentin nojalla B:lle. B:n kuoltua 16 vuotta myöhemmin hänen sisarensa C otti jäämistön hallintaansa. A:n rintaperilliset vaativat C:tä vastaan ajamassaan kanteessa vahvistettavaksi, että A:n ja B:n tarkoituksena oli ollut, että molempien puolisoiden kuoltua puolisoiden omaisuus jaetaan kummankin puolison perintökaaren mukaisten perillisten kesken. Korkein oikeus katsoi, että A:n rintaperilliset eivät olleet menettäneet kanneoikeuttaan, vaikka testamentin tulkintaa koskevaa kannetta ei ollut nostettu vielä A:n kuoleman jälkeen. Tulkintakanne katsottiin ajoissa nostetuksi, kun se oli pantu vireille kohtuullisessa ajassa siitä, kun rintaperilliset olivat havainneet, että C oli B:n kuoltua ottanut B:n koko jäämistön hallintaansa. Kysymys myös testamentin tulkinnasta. PK 11 luku 1 § Asian tausta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian tausta Aviopuolisot A ja B olivat 28.6.1971 tehneet keskinäisen testamentin. Testamentissa oli määrätty, että puolisoiden kaikki omaisuus oli toisen heistä kuoltua jäävä täydellä omistusoikeudella eloonjääneelle puolisolle. A:lla oli ollut aikaisemmasta avioliitostaan yhdeksän lasta, joista osa oli ollut testamentin tekohetkellä alaikäisiä. A oli kuollut 17.5.1996. Keskinäinen testamentti oli elokuussa 1996 annettu tiedoksi A:n lapsille. Lapset olivat hyväksyneet testamentin ja osa heistä oli esittänyt lakiosavaatimuksen. B oli kuollut rintaperillisittä 17.11.2012. Perukirjaan hänen ainoaksi perillisekseen oli merkitty hänen sisarensa C, joka oli perunkirjoituksen jälkeen ottanut omaisuuden hallintaansa. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa A:n rintaperilliset vaativat 10.1.2014 vireille panemassaan kanteessa käräjäoikeutta vahvistamaan, että A:n ja B:n testamenttia oli tulkittava siten, että testamentin tekijöiden tarkoituksena oli ollut turvata lesken asema elinaikanaan ja että lesken kuoltua kummankin puolison perillisten oli tarkoitettu perivän puolisoiden omaisuuden. Tämä oli ollut testamentin tekijöiden todellinen tahto, mutta toissijaismääräystä ei ollut ymmärretty kirjoittaa testamenttiin. Kanne oli nostettu kohtuullisessa ajassa siitä, kun kantajat olivat tulleet tietoisiksi testamentin tulkinnan tarpeesta. C vaati vastauksessaan, että kanne hylätään. Testamentti oli yksiselitteinen eikä siihen sisältynyt toissijaismääräystä. Kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa. Käräjäoikeuden tuomio 18.12.2014 Käräjäoikeus totesi, että testamentin sanamuodon mukaista tulkintaa vastaan puhui asiassa se, että todistelussa ei ollut tullut esille mitään sellaista, joka viittaisi siihen, että A:lla olisi ollut jokin syy syrjiä lapsiaan. Esitetyn selvityksen perusteella kantajien esittämää tulkintavaihtoehtoa voitiin pitää uskottavana. Kun otettiin vielä huomioon se, ettei testamentin laatineen asianajajan kertomuksen perusteella ollut voitu yksiselitteisesti osoittaa, että A:n ja B:n nimenomaisena tarkoituksena olisi ollut poiketa lakimääräisestä perimyksestä molempien puolisoiden kuoleman jälkeen, testamentin sananmuodon mukaista tulkintaa ei voitu pitää testamentin tekijöiden todellisena tahtona. A:n ja B:n oli siten katsottava tarkoittaneen, että puolisoiden kuoleman jälkeen heidän omaisuutensa perivät kummankin puolison perilliset. Kanneajan osalta käräjäoikeus totesi, että testamentin tulkinnan tarve oli tullut esille vasta B:n kuoleman jälkeen. Kantajien, jotka olivat saaneet tiedon testamentin sisällöstä vuonna 1996, ei siten voitu katsoa menettäneen ajan kulumisen tai passiivisuutensa vuoksi kanneoikeuttaan, vaikka kanne olikin nostettu vasta 18 vuotta testamentin tiedoksisaannin jälkeen. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Anne Karhu. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 1.10.2015 Hovioikeus, jossa C haki muutosta, totesi kanneajan osalta, että testamentin tulkintakysymys oli voinut tulla esille jo A:n kuoleman jälkeen. Perunkirjoituksessa toisena uskottuna miehenä ja testamentin toimeenpanijana toimineen julkisen oikeusavustajan ja A:n rintaperillisten lakiosavaatimukset laatineen lakimiehen voitiin olettaa selvittäneen kuolinpesän osakkaille, miten omaisuus jaetaan testamentin perusteella lesken jälkeen etenkin, kun lakiosia vaatineet lapset eivät olleet puolisoiden yhteisiä. Tästä huolimatta A:n rintaperillisillä oli maallikkoina voinut olla vahva käsitys siitä, että he perivät isänsä B:n jälkeen. Oli mahdollista, että he eivät olleet ymmärtäneet erehdystään testamentin sisällöstä edes silloin, kun testamentin oikeusvaikutuksia oli heille mahdollisesti selvitetty, ja että he olivat havainneet toissijaismääräyksen puuttumisen merkityksen vasta C:n ryhdyttyä hallinnoimaan B:ltä perintönä saamaansa omaisuutta kesällä 2013. Kohtuullinen aika kanteen nostamiseen oli siten alkanut kulua vasta tästä ajankohdasta lukien. Kanne oli nostettu noin kuusi kuukautta tämän ajankohdan jälkeen eli kohtuullisessa ajassa. Testamentin tulkinnan osalta hovioikeus totesi, että asiassa ei ollut esitetty riittävän vahvaa näyttöä siitä, että A:n ja B:n tahtona olisi ollut jokin muu kuin mitä testamentin sanamuoto osoitti. Näin ollen testamenttia oli sanamuotonsa mukaisesti pidettävä keskinäisenä täytenä omistusoikeustestamenttina, jossa ei ollut toissijaismääräystä. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Riitta-Liisa Rautsi, Helena Lindgren ja Tero Vauhkonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:n rintaperillisille myönnettiin valituslupa. A:n rintaperilliset vaativat yhteisessä valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. C vaati valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Aviopuolisot A ja B ovat 28.6.1971 tekemässään keskinäisessä testamentissa määränneet, että heidän kaikki omaisuutensa oli toisen heistä kuoltua jäävä täydellä omistusoikeudella eloonjääneelle puolisolle. 2. A on kuollut 17.5.1996. Hänen jälkeensä on toimitettu perunkirjoitus 2.8.1996. Keskinäinen testamentti on osin perunkirjoituksen yhteydessä, osin seuraavana päivänä annettu tiedoksi A:n lapsille. Lapset ovat hyväksyneet testamentin ja osa heistä on vaatinut lakiosaansa. 3. B on kuollut rintaperillisittä 17.11.2012. Perukirjaan hänen ainoaksi perillisekseen on merkitty hänen sisarensa C, joka on ottanut jäämistön hallintaansa kesällä 2013. 4. A:n rintaperilliset ovat 10.1.2014 vireille panemassaan kanteessa vaatineet vahvistettavaksi, että A:n ja B:n keskinäistä testamenttia on tulkittava siten, että puolisoiden tarkoituksena on ollut turvata lesken asema tämän elinaikana ja että leskenkin kuoltua puolisoiden omaisuus on ollut tarkoitus jakaa kummankin puolison perintökaaren mukaisten perillisten kesken. 5. C on vastauksessaan vaatinut kanteen hylkäämistä. Hänen mukaansa testamentti on yksiselitteinen eikä siihen sisälly toissijaismääräystä. Lisäksi C on vedonnut siihen, että tulkintakannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa. 6. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat katsoneet, että kantajat eivät olleet ajan kulumisen vuoksi menettäneet kanneoikeuttaan. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen, koska asiassa ei ollut yksiselitteisesti osoitettu, että A:n ja B:n nimenomaisena tarkoituksena olisi ollut poiketa lakimääräisestä perimyksestä heidän molempien kuoleman jälkeen eikä testamentin sanamuodon mukaista tulkintaa siten voitu pitää testamentin tekijöiden todellisena tahtona. Hovioikeus on hylännyt kanteen, koska asiassa esitetty näyttö ei riittänyt osoittamaan, että A:n ja B:n tahtona olisi ollut jokin muu kuin mitä testamentin sanamuoto osoitti. Näin ollen testamenttia oli pidettävä sanamuotonsa mukaisesti täytenä omistusoikeustestamenttina, jossa ei ollut toissijaismääräystä. 7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, ovatko A:n rintaperilliset menettäneet oikeuden vedota kanteessa esittämäänsä tulkintaan testamentista sen vuoksi, että kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa siitä, kun testamentti oli annettu tiedoksi. Mikäli rintaperillisten ei katsota ajan kulumisen vuoksi menettäneen oikeuttaan ajaa tulkintakannetta, asiassa on ratkaistava kysymys siitä, miten testamenttia on tulkittava. Tulkintakannetta koskevasta kanneajasta 8. Testamentin tulkintaa koskevan kanteen nostamiselle ei ole laissa säädetty määräaikaa. Tämä on ymmärrettävää siihen nähden, että testamentin tulkinnasta voi syntyä epätietoisuutta niin kauan kuin testamenttia joudutaan panemaan täytäntöön. Jos testamentin tietynlaisen tulkinnan perusteella vaatimuksia esittävä henkilö on ennen vaatimustensa esittämistä pysynyt pitkään passiivisena, tämän voidaan kuitenkin olosuhteista riippuen katsoa merkitsevän sitä, että hän oli hiljaisesti hyväksynyt sen, että testamentti pannaan täytäntöön hänen kannastaan poikkeavan tulkinnan mukaisesti. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua suojata muiden testamenttiin oikeutensa perustavien henkilöiden luottamusta siihen, että kysymys testamentin tulkinnasta ei ole riitainen tai epäselvä. 9. Yksityisoikeuden alalla noudatetaan laajasti periaatetta, jonka mukaan kanne on nostettava tai muu vaatimus esitettävä kohtuullisessa ajassa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on tullut tai hänen olisi pitänyt tulla tietoiseksi vaatimuksen perusteena olevista seikoista. Periaate ilmenee useista lain säännöksistä, joissa kanteen nostamiselle tai vaatimuksen esittämiselle on myös saatettu säätää täsmällinen määräaika. Periaatetta on kuitenkin useissa tapauksissa noudatettu ilman kirjoitetun lain tukeakin. Aviovarallisuus- ja jäämistöoikeudellisia asioita koskevasta oikeuskäytännöstä voidaan esimerkkeinä mainita ratkaisut KKO 1991:124, KKO 2001:103, KKO 2003:23 ja KKO 2011:57. 10. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että myös testamentin tulkintakanne on nostettava kohtuullisessa ajassa. 11. Kaikki testamentin tulkintaan liittyvät kysymykset eivät ole ajankohtaisia heti testamentin tiedoksisaannin jälkeen. Siksi kohtuullinen aika tulkintakanteen nostamiselle ei voi aina alkaa testamentin tiedoksisaannista. Arvioitaessa sitä hetkeä, josta kohtuullinen aika lasketaan, on otettava huomioon myös erilaisten testamenttimääräysten ja tulkintatilanteiden moninaisuus. Näistä näkökohdista seuraa, että kohtuullisen ajan alkamishetkeä joudutaan harkitsemaan tapauskohtaisesti. Kohtuullisen ajan voidaan kuitenkin katsoa alkavan viimeistään silloin, kun testamentin perusteella vaatimuksia esittävä henkilö on havainnut tai hänen olisi pitänyt havaita, että testamenttia ollaan panemassa täytäntöön hänen kannastaan poikkeavan tulkinnan mukaisesti. Arviointi tässä tapauksessa 12. A:n rintaperilliset ovat katsoneet, että kohtuullinen kanneaika on alkanut kulua vasta kesällä 2013, kun B:n sisar C on ottanut B:n jäämistön hallintaansa ja A:n rintaperilliset ovat saaneet tästä tiedon. C on puolestaan katsonut, että testamentin tulkintakanne on tullut nostaa kohtuullisessa ajassa siitä, kun A:n lapset ovat elokuussa 1996 saaneet testamentin tiedokseen. 13. C:n kantaa kohtuullisen ajan aikaisemmasta alkamishetkestä puoltaa se, että A:n rintaperilliset vetoavat sellaiseen testamentin tulkintaan, joka ei perustu testamentin sanamuotoon. Heillä on siten ollut testamentin tiedoksisaannista lähtien mahdollisuus havaita, että testamentin sanamuoto ja heidän käsityksensä testamentin merkityksestä poikkeavat toisistaan. 14. Tulkintaerimielisyys koskee kuitenkin vain sitä, miten puolisoiden omaisuus on jaettava vasta leskenkin kuoltua. Kysymys testamentin tulkinnasta tässä suhteessa ei ole ollut rintaperillisten kannalta ajankohtainen vielä A:n kuoleman jälkeen. Hovioikeuden tuomiossa selostetun selvityksen perusteella asiassa ei myöskään ole osoitettu, että A:n perunkirjoituksessa olisi nimenomaisesti käsitelty sitä, miten puolisoiden omaisuus olisi testamentin sisältö huomioon ottaen jaettava leskenkin kuoltua. 15. Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen on mahdollista, että A:n lapset ovat A:n kuoleman ja perunkirjoituksen jälkeen jääneet siihen käsitykseen, että testamentti ei vaikuta heidän oikeuteensa saada perintöä isänsä jälkeen leskenkin kuoltua. Tällaisen käsityksen syntymiseen ovat osaltaan voineet myötävaikuttaa keskustelut, joissa A ja B ovat asiassa esitetyn selvityksen mukaan saattaneet antaa ymmärtää, että A:n perilliset olisivat osakkaita myös B:n kuolinpesässä. 16. Käsillä olevassa tilanteessa A:n rintaperillisten tarve tulkintakanteen nostamiseen on viime kädessä riippunut siitä, miten B:n kuoleman jälkeen hänen oikeudenomistajansa tulkitsevat puolisoiden keskinäistä testamenttia. Korkein oikeus katsoo, että A:n lasten ei ole vielä testamentin tiedoksisaamisen aikaan tarvinnut varautua siihen, että B:n oikeudenomistajat saattavat aikanaan tulkita testamenttia heidän käsityksestään poikkeavalla tavalla. Näin ollen kohtuullinen aika nostaa tulkintakanne on tässä tapauksessa alkanut vasta silloin, kun A:n rintaperilliset ovat havainneet, että C on B:n kuoleman jälkeen ryhtynyt hallinnoimaan tämän koko jäämistöä. 17. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että noin kuuden kuukauden kuluessa kohtuullisen ajan edellä määritellystä alkamishetkestä vireille pantu tulkintakanne on nostettu kohtuullisessa ajassa. Testamentin tulkinta 18. Perintökaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan testamentti on niin tulkittava, että tulkinnan voidaan otaksua vastaavan testamentin tekijän tahtoa. Pykälän 2 momentin mukaan, jos testamentti on kirjoitusvirheen tai erheellisen sanonnan vuoksi saanut toisenlaisen sisällön kuin mitä testamentin tekijä on tarkoittanut, pantakoon testamentti kuitenkin täytäntöön, mikäli oikea tarkoitus saadaan selville. 19. Tulkittavana oleva testamentti on sanamuotonsa perusteella rajoittamaton keskinäinen omistusoikeustestamentti. Näyttötaakka siitä, että testamentin tekijöiden todellisena tarkoituksena oli ollut tehdä toisen sisältöinen testamentti, on tähän vetoavalla eli tässä tapauksessa A:n rintaperillisillä. Kun kysymys on testamentista, jonka kirjoitusasu ei ole tulkinnanvarainen ja joka sinällään olisi pantavissa täytäntöön vaikeuksitta, testamentin tekijöiden testamentin sanamuodosta poikkeavasta tarkoituksesta testamenttia tehtäessä olisi esitettävä vahvaa näyttöä. 20. Testamenttia tulkittaessa voidaan yhtenä lähtökohtana ottaa huomioon olosuhteet testamentin tekemisen aikaan. A oli eronnut aikaisemmasta aviopuolisostaan, jonka kanssa hänellä oli yhteisiä lapsia, kaksi kuukautta ennen kuin hän solmi avioliiton B:n kanssa vuonna 1966. Testamentti on tehty viisi vuotta myöhemmin vuonna 1971. Testamentin tekemisen aikaan osa A:n lapsista oli vielä alaikäisiä. Kun otetaan huomioon kerrotut olosuhteet sekä se, että vuonna 1971 lesken oikeutta pitää yhteisenä kotina käytetty asunto hallinnassaan ei vielä ollut lainsäädännössä suojattu, on perusteltua otaksua, että testamentin tekemisen pääasiallisena tarkoituksena on ollut suojata B:n asemaa ja etenkin asumista suhteessa A:n rintaperillisiin, jos A kuolisi ennen häntä. Sanotuista olosuhteista ei ole perusteltua tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä sen suhteen, mikä olisi ollut testamentin tekijöiden tarkoituksena jäämistön jaon suhteen kummankin heistä kuoltua. 21. Ainoa asiassa esitetty suoranainen näyttö testamentin tekijöiden tarkoituksesta testamentin tekemisen aikaan on testamentin laatineen asianajaja V:n kertomus. V on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa kertonut, että A ja B olivat pyytäneet häntä laatimaan yksinkertaisen keskinäisen omistusoikeustestamentin. V ei ole kertonut, että puolisot olisivat halunneet testamenttiinsa muita määräyksiä. V:n kertomus puhuu sitä vastaan, että testamentin tekijät olisivat tarkoittaneet muuta kuin mitä testamentin sanamuodosta ilmenee. 22. Asiassa esitetyllä selvityksellä siitä, miten testamentin tekijät ovat vuosikymmeniä testamentin laatimisen jälkeen ilmaisseet mieltävänsä sen, kuka tietyn omaisuuserän heidän jälkeensä perii, on vain vähäinen todistusarvo arvioitaessa sitä, mitä testamentin tekijät ovat testamenttia tehdessään tarkoittaneet. Tätä arvioitaessa ei ole sanottavaa merkitystä myöskään sillä seikalla, että testamentin tekijöiden ja A:n lasten välien on osoitettu olleen hyvät. 23. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus hovioikeuden tavoin katsoo jääneen näyttämättä, että puolisot olisivat testamenttia tehdessään testamentin sanamuodosta poiketen tarkoittaneet, että leskenkin kuoltua puolisoiden omaisuus on jaettava kummankin puolison perintökaaren mukaisten perillisten kesken. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170049 ECLI:FI:KKO:2017:49 KKO:2017:49 Ärvdabalken Testamente Inbördes testamente Tolkning av testamente S2015/790 1410 2017-06-29 Makarna A och B hade gjort upp ett inbördes testamente, enligt vilken all egendom skulle tillfalla den efterlevande maken med full äganderätt efter den först avlidna makens död. Testamentet innehöll inte någon sekundär bestämmelse. Efter A:s död delgavs testamentet hans bröstarvingar och egendomen övergick med stöd av testamentet till B. När B dog 16 år senare tog B:s syster C kvarlåtenskapen i sin besittning. A:s bröstarvingar yrkade i sitt käromål mot C att domstolen skulle fastställa att A:s och B:s avsikt hade varit att makarnas egendom efter båda makarnas död skulle delas mellan vardera makarnas arvingar enligt ärvdabalken. Högsta domstolen ansåg att A:s bröstarvingar inte hade förlorat sin rätt att väcka talan, fastän någon talan om tolkning av testamentet inte ännu hade väckts efter A:s död. Käromålet angående tolkningen ansågs ha blivit väckt i tid då det hade väckts inom skälig tid efter att bröstarvingarna hade blivit medvetna om att C hade tagit hela B:s kvarlåtenskap i sin besittning efter B:s död. Fråga även om tolkning av testamentet" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170050 ECLI:FI:KKO:2017:50 KKO:2017:50 Seksuaalirikos Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin Rangaistuksen määrääminen Rangaistuslajin valinta Rangaistuksen mittaaminen R2014/1063 1444 2017-07-03 A, B ja C olivat useita kertoja erikseen keskustelleet internetissä seksuaalisista asioista 14-15-vuotiaan lapsen kanssa. Kukin heistä oli erikseen kerran tavannut lapsen ja ollut hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä. Kutakin A:n, B:n ja C:n syyksi luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä pidettiin myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. (Ään.) B oli myös keskustellut seksuaalissävytteisesti internetissä kahden alle 16-vuotiaan lapsen kanssa ilman kuvayhteyttä. B:n viestit katsottiin seksuaalisesti olennaiseksi teoksi, ja menettelyn katsottiin täyttävän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. B oli lisäksi internetissä käynyt 12-vuotiaan lapsen kanssa seksuaalissävytteistä keskustelua. B:n esittämät tapaamisehdotukset katsottiin sillä tavalla yksilöidyiksi ja konkreettisiksi, että hänen katsottiin syyllistyneen lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin. Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla A, B ja C tuomittiin yli 2 vuoden ehdottomiin vankeusrangaistuksiin useista seksuaalirikoksista. A:n ja B:n rangaistusta lieventävänä seikkana otettiin huomioon asianomistajien kanssa tehdyt sovinnot vahingonkorvauksista. C:n rangaistusta lievensi tämän sairastuminen ja hoitoon hakeutuminen. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 17.1.2014 Käräjäoikeus tuomitsi - A:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kymmenestä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta yhteiseen 2 vuoden 9 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, - B:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, neljästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikoksesta yhteiseen 2 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja - C:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seitsemästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeuden A:lle, B:lle ja C:lle syyksilukema menettely lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä koostui siitä, että vastaajat olivat internetin keskustelupalveluissa keskustelleet seksuaalisväritteisesti alle 16-vuotiaiden asianomistajatyttöjen kanssa. Vastaajat olivat keskusteluissaan tiedustelleet lasten seksuaalikokemuksista, ehdotelleet lapsille tapaamista tarkoituksin harjoittaa yhdessä monenlaista seksuaalista kanssakäymistä kuvaillen yksityiskohtaisesti näitä seksuaalitekoja, jossain kohdin pyytäneet lasta näyttäytymään ainakin osin alasti tai lähettämään tällaisia kuvia ja paikoin saaneet lapsen näin menettelemään. Törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä (syytekohdat 14, 19 ja 26) käräjäoikeus luki kullekin vastaajalle menettelyn, jossa he olivat edellä kuvatuin tavoin keskustelleet 14 - 15-vuotiaan lapsen kanssa ja lisäksi kukin eri ajankohtana tavanneet tämän ja olleet tämän kanssa muun muassa muutamia kertoja yhdynnässä. Käräjäoikeus otti rangaistuksen määräämisen pohjaksi A:lle, B:lle ja C:lle syyksi luetun törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön. Rangaistuksen määräämisessä käräjäoikeus ei pitänyt A:n, B:n eikä C:n tekoja siinä määrin suunnitelmallisina, että heille tuomittuja rangaistuksia olisi tullut koventaa. A:n ja B:n rangaistuksia määrätessään käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n tekemät sovinnot asianomistajien kanssa vahingonkorvausten maksamisesta ja näiden suorittaminen tuli ottaa huomioon jossain määrin rangaistusta alentavana seikkana. C:n rangaistusta määrätessään käräjäoikeus ei katsonut tekojen seurauksena tapahtuneen C:n psyykkisen sairastumisen olevan peruste lieventää rangaistusta. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että psyykkinen sairastuminen lieveilmiöineen voitiin ottaa jonkin verran huomioon rangaistusta alentavana. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Maritta Pakarinen ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden tuomio 31.10.2014 Syyttäjät valittivat hovioikeuteen ja vaativat muun muassa, että A:lle, B:lle ja C:lle tuomittuihin rangaistuksiin sovelletaan koventamisperustetta rikollisen toiminnan suunnitelmallisuuden vuoksi ja että rangaistuksia korotetaan A:n osalta vähintään 4 vuodeksi, B:n osalta vähintään 3 vuodeksi 8 kuukaudeksi ja C:n osalta vähintään 4 vuodeksi 6 kuukaudeksi. A, B ja C valittivat hovioikeuteen. Kukin heistä vaati useiden syytteiden hylkäämisen ohella muun muassa, että hänen katsotaan syyllistyneen syytekohdassa 14, 19 tai 26 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi. Lisäksi B vaati, että syytteet lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kohdissa 18 ja 21 ja lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin kohdassa 22 hylätään. Hovioikeus muutti kaikkien vastaajien kohdalla syyksilukemista ja alensi ja lievensi vastaajien rangaistuksia tuomiten - A:n kahdeksasta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta yhteiseen 1 vuoden 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon, - B:n kolmesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikoksesta yhteiseen 1 vuoden 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon ja - C:n seitsemästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon. Kaikkien vastaajien osalta hovioikeus syytekohdissa 14, 19 ja 26 katsoi, ettei lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tullut pitää niin paheksuttavana, että rikos tulisi katsoa yhden ankaroittamisperusteen täyttymisestä eli sukupuoliyhteydestä huolimatta kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Hovioikeus katsoi kyseisen teon kuitenkin kunkin vastaajan osalta moitittavimmaksi ja arvioi sen mukaiseksi pohjarangaistukseksi kullekin 1 vuotta 2 kuukautta. Yhteinen rangaistus koostui tästä ja muista syyksiluetuista rikoksista tuomitusta seuraamuksesta. Rangaistuksen määräämisessään hovioikeus katsoi, että syytekohdissa 14, 19 ja 26 toteutettu tapaaminen ja asianomistajaan kohdistettu seksuaaliteko osoittivat A:ssa, B:ssä ja C:ssä suurta syyllisyyttä. Muut syyksiluetut teot olivat käsittäneet pääosin seksuaalisväritteistä viestittelyä sellaisella internet-sivustolla, jolla seksuaalisväritteistä viestittelyä oli esiintynyt muutoinkin. A:n ja B:n kohdalla hovioikeus lievensi käräjäoikeuden tapaan rangaistusta asianomistajien kanssa tehtyjen sovintosopimusten perusteella. C:n kohdalla rangaistusta kohtuullistavana otettiin huomioon tämän sairastuminen ja tämän edelleen jatkuvat terapiakäynnit. Kokonaisuutena asiaan arvioituaan hovioikeus katsoi, etteivät tekojen vakavuus ja niistä ilmenevä A:n, B:n ja C:n syyllisyys edellyttäneet heidän tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Terhi Mattila. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjille myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti valituslupa rajoitettuna koskemaan yhtäältä kysymystä siitä, täyttääkö hovioikeuden kunkin vastaajan osalta erikseen asianomaisessa syytekohdassa eli syytekohdissa 14, 19 ja 26 lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi lukema menettely törkeän lapsen hyväksikäytön tunnusmerkistön, ja toisaalta koskemaan rangaistuksen määräämistä. B:lle myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, täyttääkö B:n syyksi syytekohdissa 18 ja 21 luettu menettely lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön sekä täyttääkö B:n syyksi syytekohdassa 22 luettu menettely lapsen houkuttelemisen seksuaalisiin tarkoituksiin tunnusmerkistön. Muilta osin valitusluvan myöntäminen siirrettiin ratkaistavaksi valitusasian käsittelyn yhteydessä. Syyttäjät vaativat valituksessaan, että - A:n syyksi luetaan syytekohdassa 14 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja rangaistus korotetaan vähintään 3 vuodeksi 2 kuukaudeksi vankeutta, - B:n syyksi luetaan syytekohdassa 26 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rangaistus korotetaan vähintään 2 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta ja B tuomitaan menettämään sotilasarvonsa, - C:n syyksi luetaan syytekohdassa 19 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rangaistus korotetaan vähintään 3 vuodeksi vankeutta ja C tuomitaan menettämään sotilasarvonsa. Vastauksissaan A, B ja C vaativat, että syyttäjien valitus hylätään. Valituksessaan B vaati, että syytteet kohdissa 18, 21 ja 22 hylätään ja näihin liittyvä korvausvelvollisuus poistetaan ja että rangaistusta syyksilukemista vastaavasti alennetaan tai oheissakko poistetaan. Valituslupahakemuksessaan B lisäksi pyysi, että hänelle myönnetään valituslupa päiväsakon rahamäärää koskevaan kysymykseen ja vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta joka tapauksessa lievennetään siten, että oheissakon rahamäärää alennetaan. Vastauksissaan syyttäjät ja asianomistaja X vaativat, että B:n muutoksenhakemus hylätään. Asianomistaja Y ei antanut vastausta. Suullinen käsittely Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely. Korkeimman oikeuden ratkaisu Valituslupaa koskeva ratkaisu Korkein oikeus ei myönnä B:lle valituslupaa enemmälti. Pääasiaratkaisun perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A, B ja C olivat kirjoitelleet seksuaalissävytteisiä viestejä internetin keskustelupalvelun tai -palvelujen välityksellä alle 16-vuotiaille tytöille. Lisäksi he olivat kukin tavanneet yhden näistä tytöistä ja olleet tämän kanssa sukupuoliyhteydessä. 2. Hovioikeudessa A:n syyksi on luettu kahdeksan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito, joista rikoksista hänet on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon. B:n syyksi on luettu kolme lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikos, joista rikoksista hänet on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon. C:n syyksi on luettu seitsemän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, joista rikoksista hänet on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon. 3. Korkeimmassa oikeudessa on B:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hän syytekohdissa 18 ja 21 syyllistynyt lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin kirjoittaessaan lapselle internetin keskustelupalvelun kautta viestejä, ja siitä, onko hän syytekohdassa 22 syyllistynyt lapsen houkutteluun seksuaalisiin tarkoituksiin. 4. Syyttäjien valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kaikkien vastaajien osalta kysymys siitä, onko lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö syytekohdissa 14, 19 ja 26 arvioitava törkeäksi. Lisäksi kysymys on siitä, tuleeko vastaajien rangaistuksia korottaa. Onko B syyllistynyt lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin syytekohdissa 18 ja 21 5. B on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, ettei lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistö täyttynyt pelkästään sillä, että internetissä tai muutoin sähköisesti käydään kirjallista keskustelua ja lähetetään viestejä ilman kuvayhteyttä. Lisäksi B on katsonut, ettei hänen ja lasten välisessä viestinvaihdossa internetin keskustelupalvelussa ollut ollut kysymys seksuaalisesta teosta ja ettei hänen menettelynsä ollut ollut omiaan vahingoittamaan lasten kehitystä. 6. Syytekohdan 18 mukaan B on syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Asiassa on selvitetty, että B oli 21.2. - 26.6.2012 useina eri kertoina kirjoitellut reaaliaikaisesti internetin keskustelupalvelussa 13 - 14-vuotiaalle lapselle. B oli muun muassa kysynyt, miltä tuntuisi katsoa, kun siskoa pannaan ja paneeko lapsi itse. B oli kehunut lasta hyvännäköiseksi ja kertonut haluavansa suudella tätä ja tekevänsä tämän kanssa, mitä ikinä tämä haluaakaan. Edelleen B oli kysynyt lapsen aikaisemmasta seksikokemuksesta ja todennut, että hän saisi siemensyöksyn lapsen sisään, jos hän harrastaisi tämän kanssa seksiä. B oli ehdottanut lapselle tapaamista tämän asuinpaikkakunnalla tai sen lähistöllä sijaitsevassa kaupungissa. B oli myös lisännyt lapsen sähköpostiosoitteen kontakteihinsa ja antanut lapselle oman sähköpostiosoitteensa. Yhteensä B oli lähettänyt lapselle noin 60 viestiä, joissa oli esiintynyt 26-vuotiaana. Viestejä B oli lähettänyt viitenä eri päivänä. 7. Syytekohdan 21 mukaan B on syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Asiassa on selvitetty, että B oli 15.4. - 14.5.2012 useina eri kertoina kirjoitellut reaaliaikaisesti internetin keskustelupalvelussa 15-vuotiaalle lapselle seksiin liittyvistä asioista. B oli muun muassa kysynyt lapselta, saisiko hän nuolemalla aiheuttaa tälle orgasmin, itsetyydyttikö lapsi parhaillaan ja kuinka monta kertaa päivässä lapsi oli itsetyydyttänyt. Edelleen B oli kertonut omasta itsetyydytyksestään, kehottanut lasta ajattelemaan B:tä alasti, ehdottanut, että he voisivat itsetyydyttää yhdessä ja että he lähtisivät yhdessä ajelulle. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee myös, että B oli syytekohdassa 21 tiedustellut lapsen seksuaalisista mieltymyksistä muun muassa seuraavasti: \"yk vai useampi orkku\", \"saisko nuolla sulle yhdet\", \"onko sulla leluja vai sormilla vaa\" ja \"millon leikittäis kahdestaan ?\". Erillisiä viestittelykertoja oli ollut kahdeksan. Yhteensä B oli lähettänyt lapselle yli 100 viestiä. 8. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tuomittava muun muassa se, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä. Rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa määritellään, että seksuaalisella teolla tarkoitetaan sellaista tekoa, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen. 9. Rikoslain 20 luvun 6 §:ää koskevien perustelujen mukaan seksuaalisen teon ei välttämättä tarvitse merkitä puuttumista toisen ruumiilliseen koskemattomuuteen, vaan muukin loukkaavuudeltaan vastaava tapa voi tulla kysymykseen (HE 6/1997 vp s. 181). Myös seksuaalisesti latautuneiden tapahtumien tai asioiden kertominen lapselle tai seksuaalisväritteisten viestien lähettäminen hänelle täyttää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön (HE 282/2010 vp s. 107). 10. Korkein oikeus toteaa, että tekijän ja teon kohteena olevan henkilön iällä ja keskinäisellä suhteella on vaikutusta siihen, millaista tekoa voidaan pitää seksuaalisesti olennaisena tai ylipäätään seksuaalisena (HE 6/1997 vp s. 189). Tässä tapauksessa keskustelukumppaneina ovat olleet 32-vuotias B ja toisella puolella 13 - 14-vuotias ja 15-vuotias lapsi. Osapuolet eivät ole tunteneet toisiaan ennen B:n yhteydenottoa. Keskustelu pikaviestein on käyty internetin sivustolla, jolla tyypillisesti keskustellaan hyvin vaihtelevista ja joskus myös sukupuolielämään liittyvistä asioista. B:n viestit ovat kummassakin tapauksessa sisältäneet suoria seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä ehdotuksia, intiimejä tiedusteluja ja suoria viittauksia seksuaalisiin tekoihin. B:n viestit ovat olleet kummankin lapsen näkökulmasta korostuneen henkilökohtaisia, sillä ne ovat sisältäneet kuvauksia seksuaalisista teoista, joita B tekisi lapselle tai joita hän haluaisi lapsen tekevän. B on jo keskustelun alkuvaiheessa ryhtynyt käsittelemään lasten seksuaalikokemuksia ja palannut tähän toistuvasti. B:n käynnistämät ja ohjaamat keskustelut ovat kauttaaltaan olleet seksuaalisesti latautuneita. 11. Korkein oikeus katsoo, että B:n viestien lähettäminen on selvästikin ollut seksuaalisesti olennainen teko. Keskustelusivuston luonne tai lasten oma käyttäytyminen eivät vaikuta sen arvioimiseen, onko B:n menettely täyttänyt seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Suorasukainen tapa, jolla B on seksuaaliasioita koskevia keskusteluja ohjannut, on korostanut viestien - osaksi pornografiseksikin katsottavaa - sisältöä. Korkein oikeus myös katsoo, että B:n on täytynyt viestiensä sisällön, sävyn ja henkilökohtaisuuden perusteella ymmärtää niiden mahdolliset haitalliset vaikutukset lapsiin. B:n teot ovat olleet omiaan vahingoittamaan kummankin lapsen kehitystä, ja hän on syyllistynyt syytekohdissa 18 ja 21 kuvattuihin lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin. Onko B syyllistynyt lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin syytekohdassa 22 12. Syytekohdassa 22 on B:n väitteiden johdosta kysymys siitä, onko B esittänyt sellaisen tapaamisehdotuksen, jota lapsen houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin koskevassa rikoslain 20 luvun 8 b §:n tunnusmerkistössä tarkoitetaan. B on katsonut, etteivät tapaamisehdotukset ole olleet riittävän konkreettisia rikosvastuun toteutumiseksi. 13. Syytteen mukaan B oli reaaliaikaisesti tietokoneen välityksellä internetin kahdessa eri keskustelupalvelussa useina eri kertoina kirjoitellut 12-vuotiaalle tytölle ja ehdottanut tälle tapaamisia. B oli muun muassa kehunut lapsen vartaloa sanoen \"mikä kroppa sulla\", \"oot kans niin söpö\" ja ilmoittanut, että \"haluaisin sut\". B oli myös pyytänyt lapselta kuvia, joissa tämä esiintyi vähissä vaatteissa ja pyytänyt tätä avaamaan tietokonekamerayhteyden. Lapsi oli poistanut B:n useasti keskustelupalveluihin tallennetuista yhteystiedoistaan, mutta B oli toistuvasti ottanut uudestaan yhteyttä ja pyytänyt palauttamaan hänet lapsen kontakteihin. Asiassa on lisäksi selvitetty, että B oli 18.4. - 3.5.2012 lähettänyt lapselle kahdeksana eri päivänä ainakin 50 viestiä. 14. Kuudennella keskustelukerralla 30.4.2012 B oli kysynyt lapselta: \"eikö voitas nähdä?\". B oli lapsen kysyttyä sanonut itse asuvansa Helsingissä ja voivansa tulla lapsen kotipaikkakunnalle tätä tapaamaan, mikäli lapsi ei olisi tulossa Helsinkiin. Lapsen vastattua tapaamisen sopivan B oli ehdottanut, että hän voisi tulla \"vaikka viikonloppuna\" ja pyytänyt lasta ehdottamaan jotakin paikkaa. Tapaamispaikasta keskusteltaessa B oli vielä kysynyt lapselta, missä tämä oli tavannut muita miehiä. 15. Rikoslain 20 luvun 8 b §:n mukaan muun muassa se, joka ehdottaa tapaamista tai muuta kanssakäymistä lapsen kanssa siten, että ehdotuksen sisällöstä tai olosuhteista muuten ilmenee tekijän tarkoituksena olevan muun muassa kohdistaa tähän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen törkeää tekomuotoa tarkoittava rikos, on tuomittava lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin. 16. Säännöksen perustelujen mukaan lapsen houkuttelemisessa seksuaalisiin tarkoituksiin on kysymys rikoksesta, joka ajallisesti edeltää tunnusmerkistössä mainittujen seksuaali- ja muiden rikosten yrityksiä (HE 282/2010 vp s. 106 - 107). Tällaisesta houkuttelurikoksesta voisi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun vaaraa lapsen seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen toteutumisesta ei vielä olisi sen johdosta, ettei tekijällä ja lapsella olisi välitöntä tai saman tien toteuttavissa olevaa kuvayhteyttä toisiinsa. Menettely on edennyt rangaistavaksi jo silloin, kun tekijä on ehdottanut kanssakäymistä. Rikoksentekijän tarkoituksen tulisi ilmetä ulkoisista, objektiivisesti havaittavista seikoista. Rikoksentekijän tulisi siis ehdotusta tehdessään tai sen jälkeen toimia tavalla, joka osoittaisi hänen tarkoitustaan tehdä säännöksessä tarkoitettu rikos. Houkuttelurikokselle olisi tyypillistä, että rikoksentekijä esiintyy väärällä profiililla esimerkiksi todellista ikäänsä huomattavasti nuorempana. 17. Korkein oikeus katsoo, että säännöksessä tarkoitetun ehdotuksen tapaamisesta tai muusta kanssakäymisestä tulee olla luonteeltaan konkreettinen. Ehdotuksesta tai muutoin olosuhteista tulee käydä ilmi tapaamisen tai muun kanssakäymisen ajankohta ja paikka siten, ettei tapaamisen onnistuminen käytettävissä olevien tietojen perusteella ole epätodennäköistä tai ettei suunnitelman toteuttaminen ole ainakaan käytännössä mahdotonta. 18. B on yksilöinyt tapaamisajankohdan seuraavaksi viikonlopuksi ja tapaamispaikaksi lapsen asuinpaikkakunnan tai Helsingin. Asiassa ei ole selvitystä siitä, onko B ollut tietoinen lapsen asuinpaikkakunnasta tai onko lapsi ollut tietoinen B:n tarkemmasta asuinpaikasta Helsingissä. Ottaen kuitenkin huomioon, että B:llä ja lapsella oli ollut ainakin toistensa keskustelupalveluun liittyvät yhteystiedot, jotka ovat mahdollistaneet suunnitellun tapaamisen tarkempien yksityiskohtien myöhemmän sopimisen, Korkein oikeus katsoo, että henkilökohtaisesti tapahtuvaksi suunnitellun tapaamisen yksityiskohdat oli määritelty tunnusmerkistön täyttymisen kannalta riittävän konkreettisesti. 19. Siltä osin kuin kysymys on B:n ehdotuksesta keskustella lapsen kanssa verkkokamerayhteyden välityksellä, Korkein oikeus katsoo, että asiassa on jäänyt epäselväksi, oliko lapsella ylipäätään ollut käytettävissään verkkokamerayhteyteen vaadittavat välineet. Todistustaakka tästä seikasta on syyttäjällä. Näin ollen edellä kuvattua vaaraa lapsen seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen toteutumisesta ei ole osoitettu. Tältä osin syyte on hylättävä. 20. Arvioidessaan B:n menettelyn tarkoitusta Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että 32-vuotias B on viestinnässään esiintynyt 21-vuotiaana ja käyttänyt nimimerkkiä. B ja 12-vuotias lapsi eivät olleet tunteneet toisiaan entuudestaan. Tapaamista oli ehdotettu jo kuudennella keskustelukerralla vain runsas viikko ensimmäisen kontaktin jälkeen. B on kehunut lapsen ulkonäköä ja pyytänyt tältä kuvia, joissa tämä esiintyy vähäpukeisena. Yllä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että B:n tarkoituksena on ollut kohdistaa lapseen tekoja, jotka täyttäisivät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Puolustautuessaan syytettä vastaan B ei ole esittänyt uskottavaa vaihtoehtoa, jonka pohjalta hänen menettelynsä tarkoitusperiä olisi perusteltua arvioida toisin. Näin ollen B on asiassa syyllistynyt syytteen mukaisesti lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin. Törkeysarvostelu (syytekohdat 14, 19 ja 26) Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat 21. A, B ja C olivat kukin eri aikoina saaneet internetin keskustelupalstan kautta yhteyden samaan alle 16-vuotiaaseen tyttöön ja olleet tämän kanssa sukupuoliyhteydessä ensimmäisellä henkilökohtaisella tapaamiskerrallaan. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, etteivät vastaajien tekemät lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt olleet ankaroittamisperusteen täyttymisestä huolimatta olleet kokonaisuutena arvostellen törkeitä. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeinä. 22. Rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä muun muassa silloin, jos tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. 23. Korkein oikeus toteaa, että pelkästään rikoksen törkeän tekomuodon jonkin ankaroittamisperusteen täyttyminen ei riitä rikoksen katsomiseen kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Joissakin tapauksissa ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin korostunut, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Arviointi perustuu tällöin kunkin ankaroittamisperusteen tai -perusteiden ilmenemismuotoon. Rikoksen katsominen törkeäksi ei siis aina edellytä ankaroittamisperusteeseen liittymättömiä teon törkeyttä osoittavia seikkoja (KKO 2013:57 kohta 6). 24. Myös kokonaisarvostelun painoarvo rikoksen törkeyden arvioinnissa voi vaihdella. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:102 (kohta 13) katsonut, että kokonaisarvostelulla on seksuaalirikoksissa painava merkitys, koska vakavuudeltaan hyvinkin erilaiset teot voivat täyttää kyseisen tunnusmerkistön mukaiset ankaroittamisperusteet. Rikoslain 20 luvun 7 §:n perustelujen mukaan sukupuoliyhteyden sisältävä hyväksikäyttörikos katsottaisiin lähtökohtaisesti törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi (HE 282/2010 vp s. 1, 15 ja 105). Myös lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 43/2010 vp s. 8) todetaan samansuuntaisesti, että tekotapaa, johon sisältyy sukupuoliyhteys, on perusteltua jo lähtökohtaisesti arvioida ankarammin kuin muita seksuaalisen hyväksikäytön muotoja, koska sukupuoliyhteys on omiaan vahingoittamaan lasta enemmän kuin muut tekotavat. 25. Lakia säädettäessä on siis lähdetty siitä, että sukupuoliyhteys tekotapana on omiaan vahingoittamaan lasta siinä määrin, että näin pitkälle vietynä hyväksikäyttöä on lähtökohtaisesti pidettävä törkeänä. Tällainen arvio ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksessa perusteltu. Niin kuin säännöksen perusteluissa (HE 282/2010 vp s. 105) on todettu, törkeyden kokonaisarvostelu edellyttää myös sukupuoliyhteytenä toteutetun teon kyseessä ollen muiden tapauskohtaisten tekoon, tekijään ja teon kohteeseen liittyvien seikkojen huomioon ottamista. Tällaisia kokonaisarvosteluun vaikuttavia seikkoja voivat olla esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Säännöksen perustelujen mukaan teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon sijasta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde. Toisaalta tekijän ja lapsen läheinen suhde voi vaikuttaa toiseenkin suuntaan esimerkiksi heidän välisensä luottamussuhteen väärinkäyttämisen kautta. 26. Korkein oikeus katsoo, että sukupuoliyhteyteen edenneen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeyden kokonaisarvioinnissa on edellä todetut esityölausumatkin huomioon ottaen perusteltua kiinnittää huomiota erityisesti siihen, kuinka vahingollinen teko on lapselle ollut. Tähän arviointiin vaikuttaa keskeisesti se, liittyykö tekoon sukupuoliyhteyden toteuttamistapa ja muut seikat huomioon ottaen teon moitittavuutta lisääviä tai vähentäviä piirteitä. 27. Myös lapsen iällä sekä asianosaisten välisellä ikäerolla tekoaikana on tässä suhteessa oma merkityksensä niin, että teon tapahtuminen lähellä suojaikärajaa yhdistettynä asianosaisten vähäiseen ikäeroon voi puhua kokonaisarvioinnissa teon törkeyttä vastaan. 28. Huomioon on otettava myös se, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja sen törkeän tekomuodon kriminalisointien tarkoituksena on turvata kaikkia suojaikärajaa nuorempia lapsia ja näiden kehitystä yhtäläisesti. Pelkästään se seikka, että lapsi on teon tapahtuessa iältään lähellä 16 vuoden suojaikärajaa, ei siten ainakaan sellaisenaan merkitse sitä, että tekoa ei olisi perusteltua pitää törkeänä, jos teko on toteuttamistapansa ja muut tekoon liittyneet olosuhteet huomioon ottaen omiaan vakavasti vahingoittamaan lasta. 29. Korkein oikeus toteaa, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeysarvostelussa lapsen antama suostumus seksuaalisiin tekoihin taikka edes aloitteellisuus ja aktiivisuus eivät ole lieventäviä seikkoja. Lapsen mahdollisella aikaisemmalla seksuaalisella kokemuksella tai tämän muilla henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei myöskään lähtökohtaisesti ole lieventävää vaikutusta törkeyden kokonaisarvostelussa. Kokonaistörkeyttä poissulkevaa tai edes sitä vähentävää vaikutusta ei ole silläkään lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöön liittymättömällä seikalla, ettei yhdyntään lapsen kanssa liity raiskauksen tunnusmerkistöön kuuluvia elementtejä, kuten pakottamista tai väkivaltaa, tai sillä, että yhdyntä on ollut suojattu. Sen sijaan lapsen painostaminen tai taivuttelu sukupuoliyhteyteen ja yhdynnän suojaamattomuus voivat ankaroittaa arviointia. A:n menettelyn törkeyden arviointi 30. Syytekohdassa 14 A on lähettänyt 14 - 15-vuotiaalle lapselle yhteensä ainakin 460 pääosin seksuaalissävytteistä viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. Viesteissään A on muun muassa kertonut harrastaneensa seksiä äitinsä ja tätinsä kanssa sekä tarvitsevansa uuden panolelun. A on ehdottanut lapselle ryhmäseksiä ja puhunut tämän parittamisesta. A on ehdotuksensa mukaisesti tullut autollaan tapaamaan lasta, ja he ovat ajaneet syrjäiseen paikkaan metsätielle. Siellä he ovat autossa olleet kahdesti emätin- ja kerran oraaliyhdynnässä. 31. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee myös, että A on jatkanut yllä kuvailtua viestittelyään lapsen kanssa vielä sukupuoliyhteyden tapahtumisen jälkeisinä kuukausina. A on tällöin esiintynyt ensin itsensä ikäisenä, keksityn nimisenä miehenä ja sitten myös 13-vuotiaana tyttönä. Hän on kuvaillut seksuaalisia tekoja puhuen muun muassa \"panosta\", sukupuoliyhteyden harjoittamisesta auton takapenkillä, \"persepanosta\" ja lapsen aikaisemmista seksuaalikokemuksista. 32. A, joka itse on tekoaikana ollut 23-vuotias, on ajanut noin 150 kilometrin matkan tapaamaan tuolloin 14 vuoden 11 kuukauden ikäistä lasta. Yhdynnät ovat tapahtuneet heti ensimmäisellä tapaamiskerralla autossa, kahden vuorokauden kuluttua ensikontakteista keskustelupalvelussa. Yhdynnät ovat olleet suojattuja. Lapsi on ollut itse aktiivinen sekä viestittelyssä että sukupuoliyhteyden aloittamisessa. Yhdynnöissä ei ole käytetty fyysistä pakottamista tai väkivaltaa. 33. A:n teko täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen. Arvioidessaan kokonaisuutena A:n tekoa Korkein oikeus kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että A on lähettänyt lapselle useita seksuaalisväritteisiä, sisällöltään varsin karkeitakin viestejä ja ehdotuksia. Kysymys ei ole ollut miltään osin aidosta seurustelu- tai siihen rinnastettavasta suhteesta vaan pelkästä hyväksikäyttösuhteesta. A on käyttänyt lasta, kuten hän omin sanoin on kuvannut, esineenä, \"panoleluna\". Kasvokkain tapahtunut, suoraviivaisesti sukupuoliyhteyteen tähdännyt kanssakäyminen on pitänyt sisällään vain siirtymisen syrjäiseen paikkaan, kolme sukupuolielimellä toteutettua sukupuoliyhteyttä emättimeen ja suuhun sekä lapsen viemisen takaisin tien varteen. Tekoon ei ole liittynyt mitään sen moitittavuutta lieventäviä seikkoja. Ottaen huomioon A:n toiminnan päämäärätietoisuuden ja esineellisen suhtautumisen häntä noin 8 vuotta nuorempaan lapseen Korkein oikeus katsoo olevan selvää, että A:n teko on ollut omiaan vakavasti vahingoittamaan asianomistajaa ja sitä on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. A on siten syyllistynyt syytekohdassa 14 törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. B:n menettelyn törkeyden arviointi 34. Syytekohdassa 26 B on lähettänyt 15-vuotiaalle lapselle ainakin kahtena eri päivänä pääosin seksuaalisväritteisiä viestejä internetin keskustelupalvelujen kautta. B on tehnyt lapselle seksuaalisia ehdotuksia. B on myöhemmin vienyt lapsen asunnolleen ja ollut tämän kanssa suojaamattomissa emätin-, anaali- ja oraaliyhdynnöissä sekä nuollut lapsen sukupuolielintä ja saanut lisäksi lapsen virtsaamaan B:n suuhun. 35. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee, että B on lähettänyt asianomistajalle ainakin 60 viestiä. Viestit ovat sisältäneet seksuaalisten tekojen kuvailuja ja yhteisen seksin harrastamisen suunnittelemista: \"hihih ;D ooks ollu silleen että eka joku on tullu sisään ja sitte perään toinen ;D tai silleen kahden kans ;D\", \"Ootko pissaleikkejä ollu? ;)\". Yhdyntöjä varten B on ehdottanut tapaamista ja noutanut lapsen tämän asuinpaikasta. Yhdynnöissä ei ole käytetty fyysistä pakottamista tai väkivaltaa. Sukupuoliyhteydet ovat tapahtuneet B:n asunnolla lähes heti osapuolten sinne saavuttua. Tekoaikana B on ollut 32-vuotias ja asianomistaja 15 vuoden 9 kuukauden ikäinen. 36. B:n teko täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen. Arvioidessaan kokonaisuutena B:n tekoa Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että asianomistajaa 16 vuotta vanhempi B on ensin lähettänyt tälle useita hyvin seksuaalisväritteisiä viestejä. Sen jälkeen B on lapsen tavatessaan ollut tämän kanssa sukupuolielimellään sukupuoliyhteydessä monimuotoisesti sekä saanut tämän virtsaamaan suuhunsa. Kysymys ei ole ollut miltään osin aidosta seurustelu- tai siihen rinnastettavasta suhteesta vaan pelkästä hyväksikäyttösuhteesta. B:n kanssakäyminen lapsen kanssa on sekä internetissä että kasvotusten ollut päämäärätietoisesti sukupuoliyhteyteen tähtäävää ja lasta esineellistävää ja se on rajautunut seksuaalisiin tekoihin. B:n lapseen kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö on selvästi ollut laadultaan sellaista, että se on ollut omiaan vakavasti vahingoittamaan lasta. Tätä arviota ei muuta se, että asianomistaja on ollut lähellä suojaikärajaa teon tapahtuessa. Tekoa on siten pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. B on syyllistynyt syytekohdassa 26 törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. C:n menettelyn törkeyden arviointi 37. Syytekohdassa 19 C on lähettänyt 15-vuotiaalle lapselle useina eri päivinä viestejä internetin keskustelupalvelujen kautta ja kerran soittanut äänipuhelun lapselle. Viestit ja puhelu olivat koskeneet seksuaalisia asioita. C oli kysellyt lapsen seksuaalisista kokemuksista ja esimerkiksi siitä, pitääkö tämä ryhmäseksistä ja montako seksikumppania tällä oli ollut. Sovitun tapaamisen yhteydessä C on ollut lapsen kanssa kahdesti emätinyhdynnässä, joista yhdynnöistä toinen on ollut suojaamaton. Lisäksi tapaamisessa on ollut molemminpuolista oraaliseksiä, halaamista, suutelua ja muuta koskettelua. Seksuaaliset teot ovat tapahtuneet C:n käytössä olleella asunnolla pian sen jälkeen, kun osapuolet ovat sinne saapuneet. Yhdynnöissä ei ole käytetty fyysistä pakottamista tai väkivaltaa. 38. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee lisäksi, että C on viestittänyt asianomistajalle ainakin runsaan kuukauden ajanjaksolla, viestejä on ollut ainakin 20, ja viestit ovat sisältäneet seksuaalisten tekojen kuvailuja ja vihjailuja, kuten: \"Se on jo aika monta ku vaik otat joka reikää ni pari jää ulkopuolelle :P\". C on esiintynyt keskustelupalveluissa nimimerkillä mutta omana itsenään. C on tekoaikana ollut 43-vuotias ja asianomistaja 15 vuoden 10 kuukauden ikäinen. 39. C:n teko täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen. Arvioidessaan kokonaisuutena C:n tekoa Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että asianomistajaa 27 vuotta vanhemman C:n viestit lapselle ovat olleet hyvin seksuaalisväritteisiä, minkä lisäksi hän on soittanut lapselle seksuaaliasioita sisältäneen puhelun. Fyysiset seksuaaliset teot ovat käsittäneet kaksi sukupuolielimellä tehtyä yhdyntää, suuseksiä ja muita vähäisempiä tekoja. Kysymys ei ole ollut miltään osin aidosta seurustelu- tai siihen rinnastettavasta suhteesta vaan pelkästä hyväksikäyttösuhteesta. C:n kanssakäyminen lapsen kanssa sekä internetissä että kasvotusten on ollut esineellistävää ja rajautunut seksuaalisiin tekoihin. C:n asianomistajaan kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö on selvästi ollut laadultaan sellaista, että se on ollut omiaan vakavasti vahingoittamaan asianomistajaa. Tätä arviota ei muuta se, että asianomistaja on ollut varsin lähellä suojaikärajaa teon tapahtuessa. C:n tekoa on siten pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. C on syyllistynyt syytekohdassa 19 törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Rangaistuksen määrääminen Rikosten rangaistusarvo ja yhteisen rangaistuksen määräämisen lähtökohdat 40. Rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta, teon vaikuttimia sekä rikoksesta ilmenevää muuta tekijän syyllisyyttä arvioitaessa huomiota on kiinnitettävä paitsi teosta aiheutuneisiin seurauksiin, myös siihen vahinkoon ja vaaraan, joita teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan. Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (esim. KKO 2014:91, kohta 8 ja KKO 2015:12, kohta 9). 41. Kun useista rikoksista mitataan yhteinen rangaistus, lähtökohdaksi on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus. Yhteinen rangaistus on mitattava siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. 42. Rangaistukseksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on nykyisessä rikoslain 20 luvun 6 §:ssä säädetty vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä säädetään rangaistukseksi vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta. Lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin rangaistaan rikoslain 20 luvun 8 b §:n ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta rikoslain 17 luvun 19 §:n nojalla sakolla tai enintään yhdellä vuodella vankeutta sekä huumausaineen käyttörikoksesta rikoslain 50 luvun 2 a §:n nojalla sakolla ja enintään kuudella kuukautta vankeutta. 43. Vuoden 2011 lainmuutoksessa (540/2011) lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistusta korotettiin merkittävästi, koska tarkoituksena oli korostaa lapsiin kohdistuvien hyväksikäyttörikosten paheksuttavuutta ja vahingollisuutta. Tämä liittyi lisääntyneeseen tietoon tällaisen rikollisuuden vahingollisuudesta, minkä vuoksi riittävää rangaistustasoa pidettiin yhtenä keinona suojelutavoitteen saavuttamiseksi (HE 282/2010 vp s. 14 ja 104 sekä LaVM 43/2010 vp s. 4). 44. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä rangaistaan teko, joka on omiaan aiheuttamaan vahinkoa lapsen kehitykselle. Säännöksessä siis edellytetään, että teko on luonteeltaan sellainen, joka tyypillisesti aiheuttaa tunnusmerkistössä kuvatun seurauksen. Lakivaliokunnan mukaan yleistäen voidaan todeta, että lapseen kohdistuva seksuaalinen teko aina vahingoittaa lasta (LaVM 3/1998 vp s. 23). 45. Korkein oikeus toteaa, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja etenkin törkeän tekomuodon rangaistusasteikko on laaja, mikä kuvastaa sitä, että teot saattavat tunnusmerkistön sisälläkin poiketa moittivuudeltaan huomattavasti toisistaan. Oikeuskäytännössä fyysisenä kajoamisena tapahtunutta lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä on arvioitu ratkaisussa KKO 2011:102, jossa osapuolet olivat lähisukulaisia. Mitattaessa rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kiinnitettävä erityistä huomiota ensinnäkin siihen, miten vahingollinen teko on ollut lapsen kehityksen kannalta. Mitä läheisempi ja luottamuksellisempi suhde on kysymyksessä, sitä vahingollisempi seksuaalinen hyväksikäyttö lapselle on. Toiseksi teon vahingollisuuteen vaikuttaa hyväksikäyttöteon laatu eli se, onko kysymys lapsen alistamisesta seksuaalisen teon tai aineiston katselemiselle taikka seksuaalisille puheille, lapsen sukuelimen tai muiden alueiden seksuaalisesta koskettelusta vai alistamisesta sukupuoliyhteyteen. Kolmanneksi on perusteltua antaa merkitystä hyväksikäyttötekojen ja -kertojen lukumäärälle sekä sille, miten pitkälle ajanjaksolle ne ajoittuvat (kohta 20). 46. Ratkaisu KKO 2013:26 koski lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jossa 63-vuotias mies oli saanut 12 - 14-vuotiaat pojat katsomaan itsetyydytystään. Ratkaisussa todettiin muun muassa, että lievimmin rangaistavina on oikeuskäytännössä pidetty kertaluonteisia tekoja, joihin ei ole liittynyt lapsen koskettelua (kohta 9). Lievimmin rangaistaviksi voidaan yleensä katsoa sanalliselle tasolle jäävät teot. Sanallista tekoa moitittavampi on jo lapsen houkutteleminen katselemaan itsetyydytystä, koska tällöin rikoksentekijä saattaa lapsen suoraan oman fyysisen tekonsa kohteeksi (kohta 20). 47. Korkein oikeus toteaa, että edellä lausutulla tavalla fyysinen kajoaminen lapseen, tämän houkuttelu katselemaan paikan päällä tapahtuvaa seksuaalitekoa ja sanalliset teot voidaan yleensä erottaa vahingollisuudeltaan toisistaan. Rikoksen tekeminen etäyhteydessä ei kuitenkaan suoraan merkitse rikoksen vähäisyyttä. Internetissä lapseen voidaan yhtäältä kohdistaa seksuaalisia ehdotuksia ja kuvailuja ja toisaalta lapsi voidaan saada itse aktiivisesti osallistumaan seksuaaliseen viestittelyyn, paljastuksiin ja kuvitelmiin. Intiimin kuvamateriaalin toimittaminen on omiaan lisäämään hyväksikäytön vahingollisuutta etenkin, kun vaarana on tällaisen materiaalin levittäminen internetissä. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voi siten myös internetissä olla monimuotoista ja moitittavuudeltaan eritasoista. Rangaistusta mitattaessa on kuhunkin uhriin kohdistuvan teon osalta erikseen arvioitava, kuinka moitittavasta teosta on kysymys, vaikka lopulta rikoksista määrätäänkin yhteinen rangaistus. 48. Rangaistuksen mittaamisharkinnassa keskeisessä asemassa ovat mittaamista ohjaavat ja muut Korkeimman oikeuden ratkaisut. Jos Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ei ole jonkin rikoksen osalta lainkaan tai jos se on niukkaa, huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena (KKO 2011:102, kohta 19). Se, että hyvin erilaiset rikokset voivat täyttää saman tunnusmerkistön, on otettava huomioon arvioitaessa yksittäistapauksessa rangaistuksen mittaamisharkinnassa tilastollisten selvitysten merkitystä (KKO 2014:91, kohta 9). Korkeimman oikeuden aikaisemmat ratkaisut koskevat rikoksia, jotka on tehty ennen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan rangaistusasteikon ankaroittamista ja jotka myös ovat olleet hyvin erilaisia tekoja kuin mitkä nyt ovat arvioitavina. Tilastotietojen mukaan lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä määrättyjen ehdollisten vankeusrangaistusten mediaani on 1.6.2011 tapahtuneen lainmuutoksen jälkeen ollut 7 kuukautta vankeutta, kun taas törkeässä tekomuodossa mediaanirangaistus on vuosittain vaihdellut vajaasta puolestatoista vuodesta runsaaseen kahteen ja puoleen vuoteen vankeutta (Suomen virallinen tilasto: Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset). Korkeimman oikeuden arviointi A 49. A:n syyksi on luettu edellä perustelujen kohdissa 30 - 32 selostettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (syytteen kohta 14), jota on pidettävä A:n teoista moitittavimpana. Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä teosta A:lle olisi mitattava 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta. 50. Lisäksi A:n syyksi on syytekohdissa 4, 5, 8, 10, 11, 12 ja 17 luettu seitsemän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Vielä A:n syyksi on syytekohdassa 13 luettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapito, kun hän on pitänyt oikeudettomasti hallussaan tietokoneensa kovalevyllä 29:ää kuvatallennetta muun muassa miehen sukupuolielimestä koskettamassa lapsen sukupuolielintä sekä alastomista, sidotuista tai pakotetuista lapsista. A:n teot ajoittuvat yhden vuoden kahden kuukauden ajanjaksolle siten, että syytekohtien 4 ja 5 lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt on tehty ennen 1.6.2011 voimaan tullutta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä koskenutta lainmuutosta. Näihin kahteen tekoon sovelletaan siten rangaistusasteikkoa 14 päivää - 4 vuotta vankeutta. Muihin lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin A on syyllistynyt voimassa olevan lain aikana, joten niihin sovelletaan rangaistusasteikkoa neljä kuukautta - neljä vuotta vankeutta. 51. Perusmuotoisista hyväksikäyttörikoksista moitittavimpana on pidettävä voimassa olevan lain aikana tehtyä syytekohdan 12 tekoa, jossa A:n syyksi on luettu se, että hän on lähettänyt 14-vuotiaalle lapselle 32 pääosin seksuaalisviritteistä viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. A on viesteissään esittänyt lapselle ehdotuksia tapaamisesta ja seksin harrastamisesta sekä saanut tämän näyttämään hänelle rintansa internetissä toimivan videopalvelun välityksellä. Oikeudenkäyntiaineiston perusteella viestittelystä ilmenee lisäksi, että viestejä on lähetetty ainakin kahdeksana eri päivänä. Viesteissään A on esittänyt esimerkiksi seuraavaa: \"vieläks haluut munaa?\" \"mist tykkäät?\" \"anaalist?:DD\" \"panisin;)\". Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi syytekohdassa 12 luetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä erikseen tuomittuna olisi 7 kuukautta vankeutta. 52. Vähiten moitittavana seksuaalisista hyväksikäytöistä on pidettävä syytekohdassa 5 kuvattua aikaisemman lain aikana tehtyä tekoa, jossa A on lähettänyt 14-vuotiaalle lapselle yhteensä ainakin 23 viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. A on viesteissään ehdottanut seksin harrastamista ja esittänyt muita seksuaalissävytteisiä kommentteja. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee, että A on lähettänyt viestejä ainakin kahtena eri päivänä. Viesteissä on puhuttu panemisesta, ja ne ovat olleet pääosin seksuaalisväritteistä, mitä kuvaa seuraava esimerkki: \"ps. kyl noilla tisseillä saa niin paljon kullia kun haluaa;D\". 53. A:n perusmuotoiset hyväksikäyttöteot ovat kohdistuneet kaikkiaan seitsemään eri tyttöön, jotka ovat olleet iältään 13 - 15-vuotiaita. Useimmissa syytekohdissa A on esittänyt lapsille tapaamispyyntöjä ja suoria seksin harrastamisehdotuksia. A on viestittelyllään pyrkinyt saattamaan lapset osallisiksi yksityiskohtaiseen seksuaaliseen keskusteluun. Osaa lapsista A on lisäksi erehdyttänyt esiintymällä internetin keskustelupalvelussa muun muassa 13-vuotiaana tyttönä ja tällöin yrittämällä saada lasta puhumaan seksuaaliasioista. 54. Korkein oikeus toteaa, että perusmuotoiset hyväksikäyttöteot ovat olleet keskenään samanaikaisia ja sisällöltään samankaltaisia, mikä vähentää niiden yhteistä rangaistusta korottavaa vaikutusta. Vaikutusta toisaalta vahvistaa se, että A:n menettely on osittain ollut myös petollista ja sitä on leimannut määrätietoinen pyrkimys seksuaalisiin tekoihin. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luetut seitsemän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä (syytekohdat 4, 5, 8, 10, 11, 12 ja 17) ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito (syytekohta 13) korottavat hänelle tuomittavaa rangaistusta yhteensä seitsemällä kuukaudella. 55. Kysymys on vielä siitä, tuleeko A:n rangaistusta lieventää tai alentaa. A on tehnyt yhtä, syytekohdan 29 törkeän seksuaalisen hyväksikäytön, asianomistajaa lukuun ottamatta kaikkien asianomistajana olevien lasten kanssa sovinnon vahingonkorvauksista. A on myös maksanut asianomistajille nämä, pääomaltaan yhteensä noin 20 000 euron korvaukset. Hovioikeus on tuomiossaan lieventänyt A:n rangaistusta korvausten maksamisen vuoksi. Syyttäjät ovat Korkeimmassa oikeudessa vastustaneet lieventämistä. 56. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisia rangaistuksen lieventämisperusteita ovat tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto ja tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia. Lain esitöiden (HE 44/2002 vp s. 198 ja 199) mukaan käytännössä tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot suoraan vahingonkorvauksin. Lievennykseen riittää pelkkä pyrkimys, joskin onnistuessaan toimet rikoksen vaikutusten poistamiseksi tuovat usein vielä suuremman lievennyksen. Korvaamisen vapaaehtoisuuteen ja oma-aloitteisuuteen voidaan kiinnittää huomiota, vaikka näitä ei siis edellytetä (KKO 2011:93 kohta 22 ja 23). Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että lapsen seksuaalisella hyväksikäyttörikoksella loukatun toipumisen kannalta voidaan pitää ilmeisen myönteisenä sitä, että tekijä ottaa vastuun teoistaan esimerkiksi myöntämällä asianomistajan esittämät vahingonkorvausvaatimukset ja maksamalla korvaukset (KKO 2011:102 kohta 31). 57. Korkein oikeus toteaa, että A on sopinut vahingonkorvauksista ja maksanut korvaukset ennen oikeudenkäynnin alkamista käräjäoikeudessa sen jälkeen, kun hän on tullut haastetuksi vastaamaan rikosasiassa. Korkein oikeus katsoo, että sovintojen tekeminen ja vahingonkorvausten maksaminen on tapahtunut vapaaehtoisesti. A on kuitenkin voinut ennakoida, että oikeudenkäynnissä tullaan esittämään korvausvaatimuksia, mikä alentaa korvaamisen oma-aloitteisuuden astetta. Ratkaisun KKO 2011:93 (kohta 23) mukaisesti se, missä vaiheessa ja kuinka oma-aloitteisesti korvauksia on maksettu, voidaan ottaa huomioon lievennyksen suuruutta harkittaessa. Korkein oikeus katsoo, että rangaistuksen lieventämiselle on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaiset perusteet, ja harkitsee oikeaksi alentaa A:lle tuomittavaa rangaistusta vahingonkorvauksia koskeneiden sovintojen perusteella kahdella kuukaudella. B 58. B:n syyksi on luettu edellä kohdissa 34 ja 35 kuvattu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (syytteen kohta 26), jota on pidettävä hänelle syyksi luetuista teoista moitittavimpana. Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä teosta olisi mitattava 2 vuotta 2 kuukautta vankeutta. Tämän lisäksi B on syyllistynyt edellä kohdissa 6, 7 ja 13 kuvattuihin kahteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja 12-vuotiaan lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin (syytteen kohdat 18, 21 ja 22). B:n syyksi on vielä luettu huumausaineen käyttörikos (syytteen kohta 27). 59. B:n syyksi luetut lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt on tehty hieman yli neljän kuukauden ajanjaksona nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. Yksittäin tuomittuna teoista tulisi siten mitata vähintään neljän kuukauden mittainen vankeusrangaistus. Teot ovat kohdistuneet kahteen eri lapseen, jotka ovat olleet iältään 13 - 15-vuotiaita. B on lähettämissään yli 160 viestissä esittänyt tapaamisehdotuksia, minkä lisäksi hän on yrittänyt jatkaa viestittelyä lasten kanssa sen jälkeen, kun nämä ovat irtautuneet yhteydenpidosta. Viesteissään lapsille B on esittänyt suorasukaisia ehdotuksia seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kielenkäyttö on kuitenkin osin ollut vähemmän karkeaa tai seksuaalisesti latautunutta kuin A:n syyksi luetuissa teoissa. 60. B on esiintynyt itseään nuorempana ja tietoisesti ja toistuvasti hakeutunut keskustelemaan seksin harrastamisesta lasten kanssa ja ehdottanut sitä näille. B:n menettelyä on leimannut määrätietoisuus, kun hän on sinnikkäästi pyrkinyt pääsemään kontaktiin lasten kanssa. Korkein oikeus katsoo, että B:n syyksi luetut kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikos korottavat B:lle tuomittavaa rangaistusta yhteensä kolmella kuukaudella. 61. Kysymys on vielä siitä, tuleeko B:n rangaistusta lieventää tai alentaa rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella. B on tehnyt kaikkien asianomistajana olevien lasten kanssa sovinnon vahingonkorvauksista ja maksanut heille pääomaltaan noin 15 000 euron määräiset korvaukset. Hovioikeus on sovinnon perusteella lieventänyt B:n rangaistusta, mitä syyttäjät ovat Korkeimmassa oikeudessa vastustaneet. 62. Vastaavilla perusteilla kuin mitä edellä kohdissa 56 ja 57 on A:n osalta esitetty, myös B:n rangaistusta on vahingonkorvauksia koskeneiden sovintojen perusteella alennettava. Siihen nähden, että B on sopinut korvauksista kaikkien asianomistajien ja siten myös törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asianomistajan kanssa, Korkein oikeus harkitsee oikeaksi alentaa B:n rangaistusta tällä perusteella kolmella kuukaudella. C 63. C:n syyksi luetuista teoista moitittavin on perustelujen kohdissa 37 ja 38 kuvattu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (syytteen kohta 19). Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä teosta C:lle olisi mitattava 1 vuosi 11 kuukautta vankeutta. Tämän lisäksi C on syyllistynyt kuuteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön (syytteen kohdat 20, 25, 28, 29, 31 ja 34), joiden keskinäisen moitittavuuden välillä ei ole merkittäviä eroja. Kaikki teot on tehty nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. 64. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista syytekohdista kohdassa 25 uhri on ollut 12-vuotias ja siis selvästi nuorempi kuin muissa C:n teoissa. C on syyksi lukemisen mukaan useina kertoina kirjoittanut lapselle seksuaalissävytteisiä asioita internetin keskustelupalvelun kautta. C on kehunut lasta kauniiksi ja kysynyt tältä, oliko tämä ollut sukupuoliyhdynnässä, oliko tämä poikaseuraa vailla ja oliko tällä kiima päällä. Vielä C oli ehdottanut lapselle tapaamista ja yrittänyt saada tämän antamaan pikaviestiohjelman osoitteensa. 65. Syytekohdassa 31 C on lähettänyt 15-vuotiaalle lapselle ainakin yli 60 pääosin seksuaalisviritteistä viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. C on nimittänyt lasta seksikkääksi pörröpääksi, kysynyt lapselta, panettaako, lupautunut hieromaan lasta ja ehdottanut, että hän voisi työntää sormiaan lapsen emättimeen. 66. Käräjäoikeuden tuomion johtopäätösjaksosta ja oikeudenkäyntiaineistoon sisältyvistä C:n ja asianomistajien välistä viestitystä koskevista raporteista ilmenee syytteen teonkuvauksia täsmentäviä tietoja. C on oikeudenkäyntiaineistosta ilmenevin tavoin lähettänyt syytekohtien 20, 25, 28, 29, 31 ja 34 kuudelle asianomistajalle kullekin ainakin 50 ja enimmillään yli 300 viestiä. Viestejä oli lähetetty ainakin neljänä ja enimmillään 26 päivänä. Viesteistä suuri osa oli ollut seksuaalisävytteisiä. 67. C:n teot on tehty kahdeksan kuukauden aikana nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. C:n teot ovat kohdistuneet lapsiin, jotka ovat olleet iältään 12 - 15-vuotiaita. C on viesteissään esittänyt tapaamisehdotuksia ja kuvaillut yksityiskohtaisesti niitä seksuaalisia tekoja, joita hän haluaisi lapselle tehdä. C:n viestittely on ollut paikoin hyvinkin intensiivistä ja hänen kuvaileva kielenkäyttönsä seksuaalisesti voimakkaan latautunutta ja lasta osallistavaa. C on johdatellut määrätietoisesti keskustelun kunkin lapsen kanssa seksuaaliasioihin. Korkein oikeus katsoo, että kuuden lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tulee korottaa C:n yhteistä rangaistusta yhteensä seitsemällä kuukaudella. 68. Hovioikeus on tuomiossaan ottanut rangaistusta lieventävänä lisäksi huomioon C:n sairastumisen ja hänen terapiakäyntinsä. Syyttäjät eivät ole valituksessaan, jossa on muuten vaadittu C:n rangaistuksen korottamista, vastustaneet lieventämistä C:n vaatimalla perusteella. Rikoksesta tekijälle johtunut tai tuomiosta hänelle aiheutunut muu seuraus voi olla rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan nojalla peruste kohtuullistaa rangaistusta. Korkein oikeus katsoo, että C:n rangaistusta on hänen vetoamallaan perusteella lievennettävä kahdella kuukaudella. 69. C on lisäksi vedonnut rangaistusta lieventävänä seikkana asian saamaan suureen julkisuuteen ja hänelle siitä seuranneisiin vaikeuksiin. Korkein oikeus toteaa, ettei julkisuutta voida pitää tämänkaltaisen rikoksen yhteydessä sellaisena poikkeuksellisena ja ennakoimattomana seurauksena, joka olisi otettava rikoslain 6 luvun 7 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä huomioon. Rangaistuksen mittaamisen lopputulos, rangaistuslaji ja sotilasarvon menettäminen 70. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukaisena seuraamuksena A:lle on pidettävä yhteistä 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistusta, B:lle yhteistä 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistusta ja C:lle yhteistä 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistusta. Rangaistusta mitattaessa Korkein oikeus on arvioinut erikseen kunkin tekijän jokaisen yksittäisen teon ja ottanut arvioinnissa huomioon muun muassa asianomistajan iän, tekijöiden tekemät ehdotukset, viestien karkeuden ja henkilökohtaisuuden sekä mahdollisen kuvayhteyden. 71. B on sotilasarvoltaan ylikersantti ja C alikersantti. B:n ja C:n tullessa tuomituksi vähintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen Korkein oikeus tuomitsee rikoslain 2 luvun 14 a §:n nojalla heidät menettämään sotilasarvonsa. Rikosten laatu huomioon ottaen seuraamusta ei ole pidettävä kohtuuttomana. 72. Syyttäjät ovat Korkeimmassa oikeudessa vaatineet, että C, B ja A on määrättävä Korkeimman oikeuden tuomiolla vangittavaksi. Korkein oikeus katsoo, ettei vangitsemiseen ole aihetta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti: A:n syyksi luetaan syytekohdassa 14 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön sijasta törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 1.8.2011 - 20.2.2012. A tuomitaan tästä ja hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. B:n syyksi luetaan syytekohdassa 26 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön sijasta törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 25.4. - 31.5.2012. B tuomitaan tästä ja hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi B tuomitaan menettämään sotilasarvonsa. C:n syyksi luetaan syytekohdassa 19 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön sijasta törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 15.3. - 12.6.2012. C tuomitaan tästä ja hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi C tuomitaan menettämään sotilasarvonsa. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen (eri mieltä), Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo ja Jarmo Littunen (eri mieltä). Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen: Pohjarangaistuksesta Rikosasian vastaajia ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Heidän kunkin syykseen luettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on rikoksena hyvin vakava. Korkein oikeus katsonee, että - A:n kohdalla teoista moitittavin on syytekohdan 14 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta hänelle tulisi yksin tuomittuna mitata 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta; - B:n moitittavin teko on syytekohdan 26 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta hänelle tulisi yksin tuomittuna mitata 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta; - C:n moitittavin teko syytekohdan 19 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta hänelle tulisi yksin tuomittuna mitata 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta. Yhteisen rangaistuksen mittaamisen periaatteista Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla rikoksista on mittava yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Säännöksessä mainitut kriteerit eli rikosten lukumäärä, vakavuus eli törkeys ja rikosten keskinäinen yhteys tulevat yleensä arvioitaviksi samanaikaisina vaihtelevina yhdistelminä. Rangaistuksen koventamisperusteena voi olla se, että rikoksia on suuri lukumäärä, vaikka rikokset olisivatkin vähäisiä, tai se, että rikosten keskinäisen yhteyden perusteella rikollinen toiminta osoittaa suunnitelmallisuutta. Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31 - 32). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:93 (kohta 11) todennut, että samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti. Rangaistusta tavanomaisesta määrästä korottavaa vaikutusta rikosten keskinäisellä yhteydellä on katsottu olevan muun muassa silloin, kun lyhyenäkin ajanjaksona tehdyt rikokset ovat liittyneet rikossuunnitelmaan (KKO 2014:60, KKO 2014:85 ja KKO 2015:12). Ratkaisussa KKO 2014:60 tekijä oli kahtena eri päivänä kolmen viikon sisällä syyllistynyt ensin törkeään pahoinpitelyyn ja sen jälkeen törkeään pahoinpitelyyn, pahoinpitelyyn ja sen yritykseen sekä laittomaan uhkaukseen. Ratkaisussa katsottiin rikosten keskinäisellä yhteydellä olevan yhteistä rangaistusta korottava vaikutus. Rangaistuslisää perusteltiin (kohta 19) sillä, että väkivaltateot ja uhkailut olivat kohdistuneet uhreihin, jotka olivat yrittäneet päästä eroon tekijästä ja tämän seurueesta. Ratkaisussa KKO 2014:85 (kohdat 17 ja 20) kahden peräkkäisen päivän aikana toteutetut yhden tekijän osalta kaksi raiskausrikosta ja kaksi vapaudenriistoa sekä toisen tekijän osalta avunanto raiskaukseen ja kaksi vapaudenriistoa olivat rikosten keskinäisen yhteyden johdosta rangaistuksia korottava seikka. Ratkaisussa KKO 2015:12 (kohta 29) törkeällä kotirauhan rikkomisella katsottiin olevan vahva keskinäinen yhteys tapon yritykseen saman lyhytkestoisen tapahtuman ja tekokokonaisuuden osana, mistä syystä rangaistusta oli korotettava. Rikosten keskinäisellä yhteydellä on saattanut olla rangaistusta lieventävää vaikutusta muun muassa silloin, kun yhden rikoksen on katsottu mahdollistaneen muiden rikosten tekemisen, rikokset muutoin ovat olleet osa laajempaa toimintakokonaisuutta tai kun rikoksilla loukatut oikeushyvät ovat olleet päällekkäisiä. Myös jos rikokset on tehty samalla teolla tai tällaisia samantyyppisiä rikoksia on tehty toistuvasti lyhyen ajan sisällä osoittaen niiden perustuvan samaan rikoksentekopäätökseen, rikosten keskinäisen yhteyden on arvioitu voivan vähentää rangaistusta (KKO 2013:92 kohta 31 ja KKO 2011:93 kohta 14). Vastaajien syyksiluettujen muiden rikosten rangaistusta lisäävästä vaikutuksesta A on syytekohdan 14 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella syyllistynyt seitsemään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja yhteen sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapitoon. A:n menettely näyttäytyy suunnitelmallisena. Hän on nimenomaisesti tehnyt internetissä verkkohakuja etsien enintään 12 - 14-vuotiaita tyttöjä ja poikia keskustelufoorumilta. Kaikista hänen keskustelupalvelussa lähettämistään yli 3 000 viestistä lähes viidennes on osoitettu alle 16-vuotiaalle lapselle. A:n yhteydenpidot kuhunkin lapseen ovat yhtä tapausta lukuun ottamatta jakautuneet useammalle päivälle. A:n viestien lähettely yhteensä kahdeksalle eri lapselle on jatkunut yli vuoden ajan. Yhteydenotto uuteen lapseen on säännönmukaisesti pitänyt sisällään manipulatiivisen johdattelun keskustelemaan seksuaaliasioista ja sitten ehdotuksen tapaamisesta. Paikoin viestittely on ollut sinnikästä ja valeprofiilien käytön osalta petollistakin. Tällainen vaiheittainen menettely ei ole selitettävissä yksin pakonomaisella internetin käytöllä tai uteliaisuudella siitä, miten keskustelukumppani yllättäviin ärsykkeisiin reagoi. Viimeksi mainittua johtopäätöstä tukee sekin, että A on lisäksi pitänyt hallussaan lapsipornografisia kuvia ja yhdessä tapauksessa saanut lapsen näyttämään rintansa videopalvelun välityksellä. B on syytekohdan 26 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella syyllistynyt kahteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, yhteen lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin ja yhteen huumausaineen käyttörikokseen. B:n menettelyssä on jossain määrin suunnitelmallisia piirteitä. Vaikka B:n kaikista lähes 22 000 keskusteluviestistä vain noin 4 prosenttia on osoitettu alle 16-vuotiaille lapsille, B on sinnikkäästi yrittänyt ylläpitää seksuaalista keskustelua lasten kanssa ja yrittänyt tavoittaa näitä senkin jälkeen, kun lapset ovat jo irtautuneet yhteydenpidosta. B:n jokaiselle neljälle lapselle lähettämät viestit ovat jakautuneet useammalle päivälle ja pitäneet sisällään ehdotuksen tai useita sellaisia tapaamisesta seksin harjoittamiseksi yhdessä. Pääosa B:n viestittelystä on kylläkin tapahtunut melko lyhyen ajanjakson sisällä. Viestittelyä ei kuitenkaan voida pitää sattumanvaraisena päähänpistona tai yhden päätöksentekohetken tuotteena, vaan enemmänkin projekteja muistuttavina hankkeina, joissa tavoitteena on ollut altistaa lapsi seksuaalikuvauksille ja herättää tämän mielenkiinto yhteisestä tapaamisesta. C on syytekohdan 19 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella syyllistynyt kuuteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. C:n menettelyssä on suunnitelmallisia piirteitä. C on lähettänyt keskustelupalvelussa yhteensä yli 8 500 viestiä, josta määrästä yli 2 500 eli lähes kolmannes on osoitettu alle 16-vuotiaille lapsille. C:n yhteydenpito lapsiin seksuaalisviritteisiä viestejä lähettämällä on kestänyt yhteensä kahdeksan kuukautta. Tänä aikana C on ollut lähes koko ajan aktiivinen lähettäen usein samalle lapselle lähes perättäisinä päivinä seksuaalisia viestejään ja ehdotuksiaan yhteisestä tapaamisesta. Viesteissä C on tyypillisesti aloittanut kehumalla lapsen profiili- tai muuta kuvaa keskustelupalvelussa ja tämän jälkeen hiljalleen edennyt tunnustelemaan lapsen reagointia esille tuomiinsa seksuaaliasioihin ja lopulta kuvannut yksityiskohtaisesti niitä seksuaalitekoja, joita hän haluaisi tai myöhemmässä tapaamisessa tulisi lapselle tekemään. C:n toiminnasta ja sen motiivista ei voida tehdä muuta johtopäätöstä kuin se, että C on tietoisesti yhä uudelleen toiminut nimenomaan omien seksuaalisten halujensa tyydyttämiseksi. Korkein oikeus katsonee, että A:n, B:n ja C:n syyksiluetut seksuaalirikokset ovat sellaisessa rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetussa keskinäisessä yhteydessä toisiinsa, että vastaajien rangaistuksia tulee tämän johdosta ankaroittaa. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti yhteisen rangaistuksen mittaamisessa katsottu, että moitittavimman teon rangaistusarvo asetetaan rangaistuksen mittaamisen pohjaksi ja sen jälkeen muiden tekojen yksittäisistä rangaistusarvoista moitittavuusjärjestyksessä lisätään pohjarangaistukseen kunkin yksittäisen rangaistusarvon osa, esimerkiksi rikosten lukumäärää noudattavan vähenevän murto-osan mukaisesti (esim. R¹ + 1/3 x R²+ 1/4 x R…). Tässä kohden kuitenkin vastaajille syyksiluettujen seksuaalirikosten keskinäisen yhteyden vuoksi muista seksuaalirikoksista kuin moitittavimmasta teosta kullekin vastaajalle mitattavat rangaistuslisät vaikuttavat kunkin vastaajan yhteiseen rangaistukseen tavanomaista tuntuvammin. Vaikutus on suurin A:n kohdalla ja vähäisin B:n osalta, C:n rangaistuslisän vaikutuksen sijoittuessa edellä mainittujen välille. A:n muut kahdeksan seksuaalirikosta korottavat syytekohdan 14 rikoksesta mitattua pohjarangaistusta yhteensä 10 kuukaudella. B:n muut kolme seksuaalirikosta ja huumausaineen käyttörikos korottavat syytekohdan 26 rikoksesta mitattua pohjarangaistusta yhteensä 5 kuukaudella. C:n muut kuusi seksuaalirikosta korottavat syytekohdan 19 rikoksesta mitattua pohjarangaistusta yhteensä 8 kuukaudella. Rangaistuksen lieventämisperusteista Korkein oikeus katsonee, että niin A:n kuin B:nkin yhteistä rangaistusta lievennetään rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla asianomistajien kanssa tehtyjen sovintojen ja maksettujen vahingonkorvausten johdosta kolmella kuukaudella. C:n rangaistusta on, hovioikeuden katsomin tavoin, lievennettävä sairastumisen ja terapiaan hakeutumisen johdosta. Lievennyksen määrää ei ole hovioikeudessa julkilausuttu. Terapia on toteutettu avohoidossa siten, että se on alkanut pian C:n esitutkintakuulustelujen jälkeen ja päättynyt hovioikeuden pääkäsittelyn ajankohtaan. Korkein oikeus katsonee, että yhden kuukauden vähennys C:n yhteisestä rangaistuksesta on riittävä. Asian saamalla julkisuudella ei ole tässä asiassa rangaistusta alentavaa vaikutusta. Yhteisestä rangaistuksesta Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen yhteinen rangaistus syyksiluetuista rikoksista on A:n osalta 3 vuotta vankeutta, B:n osalta 2 vuotta 7 kuukautta vankeutta ja C:n osalta 2 vuotta 10 kuukautta vankeutta. Vankeusrangaistukset on niiden pituus huomioon ottaen tuomittava ehdottomina. Oikeusneuvos Littunen: Rikoslakiin on sen laillisuusperiaatteen vaatimusten vuoksi ja käytännön syistä otettu ikärajoja, jotka ovat lähtökohtaisesti ehdottomia. Ikärajat voivat koskea rikosoikeudellista vastuuta toisaalta tekijän, toisaalta uhrin iän perusteella. Se seikka, että ihmisen vastuukyky ei iän karttumisen myötä muutu hetkessä vaan liukuvasti, on otettu ehdottomiin ikärajoihin pohjautuvassa tekijää koskevassa sääntelyssä eri tavoin huomioon. Rangaistusjärjestelmä on rakennettu tekijän iän mukaan portaittain ankaroituvaksi. Vastuu alkaa 15 vuoden alarajalla ja jatkuu 18 vuoden ikään ulottuvan kevennetyn seuraamuskokonaisuuden ja alle 21-vuotiaita koskevien erityissäännösten kautta 21 vuotta täyttäneiden lähtökohtaisesti täysimääräiseen vastuuseen. Periaatetta vastuuperusteiden liukuvuudesta on noudatettu myös silloin, kun laissa on muodollisesti ehdottomia aikarajoja. Tätä ajattelua edustaa se oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa omaksuttu ohje, että syytteeseenpanon vanhentumisen läheisyys voidaan ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä (KKO 2014:87, kohdat 20-22; Tapani-Tolvanen: Rikosoikeus, 2016, s. 127). Pyrkimys loiventaa ehdottomien aikarajojen aiheuttamia hyppäysvaikutuksia ilmenee useiden rangaistuksen määräämistäkin koskevien säännösten yhteydessä, esimerkiksi seuraamusluonteisessa tuomitsematta jättämisessä tekijän iän perusteella (Lappi-Seppälä: Rangaistuksen määräämisestä I, s. 288 - 289, 484, 633 - 634). Ikää tai aikaa koskevien säännösten hyppäyksellisten vaikutusten loiventamista voidaankin pitää yleisenä rikosoikeudellisena periaatteena. Seksuaalirikoksia koskevassa lainsäädännössä edellä kuvattu loiventamisajatus näkyy suoraan eräissä tunnusmerkistöissä, joita on porrastettu uhrin iän mukaan. Esimerkiksi kuusitoista vuotta täyttäneitäkin lapsia suojataan erityissäännösten perusteella joiltakin teoilta, kuten törkeältä paritukselta (rikoslain 20 luvun 9 a §) ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä tekijän asemaa hyväksi käyttäen (20 luvun 5 §). Nyt kysymyksessä oleva törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa säännöksessä, jossa sukupuoliyhteyteen on kytketty erityinen 16 vuoden suojaikäraja, on erikseen säädetty myös 18 vuoden suojaiästä. Törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa säännöksessä kokonaisharkintalauseke antaa osaltaan mahdollisuuden itsessään ehdottoman ikärajasäännöksen asteikolliseen soveltamiseen. Tässä asiassa on ratkaistavana, mikä merkitys säännökseen sisältyvälle kokonaisharkintalausekkeelle on asiassa annettava. Enemmistö on kohdissa 24 ja 25 nostanut esiin säännöksen esitöiden maininnat siitä, että sukupuoliyhteyden sisältävä hyväksikäyttö katsottaisiin lähtökohtaisesti törkeäksi. Totean, että viitatuilla esityölausumilla ei ole otettu kantaa siihen, miten säännöstä tulisi yksittäistapauksissa soveltaa. Niillä perustellaan nimenomaan ja vain sitä, että sukupuoliyhteys on ehdotettu säädettäväksi ankaroittamisperusteeksi. Viitatussa lakivaliokunnan mietinnössäkään ei lausuta mitään siitä, että kokonaisarviointi tulisi sukupuoliyhteyden vuoksi tehdä jollakin tapaa toisin kuin muita ankaroittamisperusteita sovellettaessa (LaVM 43/2010 s. 12 ja 13). Viitatun hallituksen esityksen yleisperusteluissa kyllä puhutaan enemmistön kohdassa 24 viittaamalla tavalla sukupuoliyhteyden sisältävän teon vahingollisuudesta verrattuna tekoon, jossa on ainoastaan koskettelua tai jossa fyysistä kontaktia tekijän ja uhrin välillä ei ole ollenkaan. Esitystä koskevassa mietinnössään lakivaliokunta puolestaan toteaa, että tekotapaa, johon sisältyy sukupuoliyhteys lapsen kanssa, on perusteltua jo lähtökohtaisesti arvioida ankarammin kuin muita seksuaalisen hyväksikäytön muotoja, koska sukupuoliyhteys on omiaan vahingoittamaan lasta enemmän kuin muut tekotavat. Sukupuoliyhteyden sisältävän teon vahingollisuutta käsitellään kuitenkin verrattaessa sukupuoliyhteyden sisältävää tekoa perustunnusmerkistön täyttävään tekoon, mutta ei kokonaisarvioinnin näkökulmasta. Edellä olevilla perusteilla katson, että lainsäätäjä ei ole halunnut antaa sukupuoliyhteydelle törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ankaroittamisperusteena mitään erityistä, muista ankaroittamisperusteista poikkeavaa painoarvoa. Näin ollen perustetta tulee soveltaa kokonaisarvioinnissa vastaavalla tavalla kuin rikoslain muidenkin säännösten ankaroittamisperusteita. Uhrin ikä ja sukupuoliyhteys muodostavat tässä asiassa sen ankaroittamisperusteen, joka voi johtaa törkeätä tekomuotoa koskevan säännöksen soveltamiseen. Tunnusmerkistön valinta pelkistyykin tekojen kokonaisarvostelua koskevaan punninta-asetelmaan, jossa vastakkain ovat toisaalta tuomion kohdissa 33, 36 ja 39 kuvatut tekojen moitittavuutta lisäävät piirteet ja toisaalta uhrin iän vaikutus. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan perustunnusmerkistön soveltamisessa uhrin iän merkitykseen on nimenomaisesti otettu kantaa rikoslajia koskevan alkuperäisen säännöksen perusteluissa. Niiden mukaan tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on suuri merkitys niin teko-olosuhteilla kuin osapuolten iällä ja heidän keskinäisellä suhteellaan (HE 6/1997 vp s. 181). Voimassa olevan törkeää tekomuotoa koskevan säännöksen perusteluissa vastaava ilmaistaan nimenomaan törkeysasteen valinnan yhteydessä hieman pehmeämmin toteamalla, että nämä seikat voivat vaikuttaa siihen, millaista tekoa voidaan pitää seksuaalisesti olennaisena tai ylipäätään seksuaalisena (HE 282/2010 vp s. 105). Vaikka kumpikaan perustelulausuma ei koske nimenomaan nyt ratkaistavana olevaa kysymystä suojaiän ylärajan läheisyyden merkityksestä, yhdessä edellä ikärajojen vaikutuksen loiventamispyrkimyksestä lausutun kanssa ne tukevat iälle annettavaa vahvaa merkitystä myös nyt tehtävässä kokonaisarvostelussa. Tätä tulkintaa tukee myös se, mitä ankaroittamisperusteen ilmenemisen vahingollisuuden tai vaarallisuuden asteen merkityksestä on lausuttu kohdassa 23 viitatussa ratkaisussa KKO 2013:57. Kun vahingollisuuden ja vaarallisuuden aste voi vaikuttaa kokonaisarvioinnissa ankaroittavaan suuntaan, on perusteltua katsoa, että se voi vaikuttaa myös lieventävään suuntaan. Seksuaalirikoksia koskevissa säännöksissä vahingollisuus ja vaarallisuus on edellä kuvatulla tavalla keskeisesti kytketty juuri uhrin ikään. Kaikkien vastaajien teoille on yhteistä runsas seksuaalisväritteinen viestittely uhrina olleen lapsen kanssa, päämäärätietoinen pyrkiminen sukupuoliyhteyteen tämän kanssa ja lapsen esineellinen kohteleminen puhtaasti tekijöiden omien tarpeiden tyydyttäjänä. Nämä moitittavat seikat vaikuttavat kaikissa tapauksissa kokonaisarvostelussa ankaroittavaan suuntaan. Itse sukupuoliyhteyksissä on ollut vastaajien rikosten välillä eroja, mutta katson, että erot eivät ole kokonaisarvostelun kannalta ratkaisevia. Kun A on ollut asianomistajan kanssa sukupuoliyhteydessä, asianomistaja on ollut vuoden ja lähes kuukauden suojaiän ylärajaa nuorempi. Katson, että tässä tapauksessa suojaiän saavuttaminen ei ole ollut niin lähellä, että sillä olisi ratkaiseva merkitys kokonaisarvioinnissa. Olen tämän vuoksi enemmistön kanssa samaa mieltä A:n teon törkeysarvioinnista. Sen sijaan sekä C:n että B:n tekojen aikaan uhri on ollut jo lähellä laissa säädetyn ikärajan saavuttamista. Kun C on ollut uhrin kanssa sukupuoliyhteydessä, uhri on ollut kahden kuukauden ja kymmenen päivän päässä suojaiän päättymisestä, minkä jälkeen tekoa ei olisi millään edellytyksillä voitu pitää sovellettavan lainkohdan mukaan törkeänä. B:n ja uhrin sukupuoliyhteyden tarkka ajankohta ei ole selvillä, mutta syytteen teonkuvauksen mukaan uhrin ikä on ollut enimmillään kolmen kuukauden ja kolmen viikon ja vähimmillään kahden kuukauden ja kolmen viikon päässä suojaiän päättymisestä. Näissä tapauksissa katson suojaiän päättymisen läheisyyden niin painavaksi arviointiperusteeksi, että hyväksyn hovioikeuden ratkaisun tuomita C ja B lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikoksen törkeän tekomuodon asemesta. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan C:lle ja B:lle törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrättävästä rangaistuksesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö. Oikeusneuvos Jokela: C on ollut sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa, joka on tuolloin ollut 15 vuotta ja 10 kuukauden ikäinen. Tätä on edeltänyt kuukausia jatkunut seksuaalissävytteinen viestittely internetissä. C on esiintynyt keskustelupalstalla omilla kuvillaan ja on kertonut asianomistajalle oikein myös ikänsä. Asianosaisten yhtäpitävän kertomuksen mukaan aloite tapaamisesta oli tullut asianomistajalta, kun tämä oli Helsinkiin tultuaan soittanut C:lle. C:n asunnossa harjoitettu seksi, hyväilyt ja yhdynnät, ei ollut sisältänyt mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Kun C on ollut sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa, hänen menettelynsä täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan ankaroittamisperusteen. Kuten enemmistön perusteluista ilmenee, rikosta ei yleensä voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä vain siksi, että jokin ankaroittamisperuste täyttyy. Joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Kokonaisarvostelussa huomioon otettavista tekoa lieventävistä tai ankaroittavista seikoista ei ole yleisiä säännöksiä. Merkitystä on ainakin sellaisten seikkojen arvioinnilla, jotka käyvät ilmi muista ankaroittamisperusteista, vaikka niiden tunnusmerkistö ei täyttyisikään. Silloin, kun sukupuoliyhteys lapsen kanssa säädettiin yhdeksi törkeän tekomuodon tunnusmerkiksi, lain esitöissä kokonaisarvosteluun vaikuttavina esimerkkeinä mainittiin tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso (HE 282/2010 vp s. 105). Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2011:102 mukaan lapsen seksuaalirikoksen törkeysarvostelussa merkitystä voidaan antaa ennen kaikkea sille, miten paheksuttavana tekoa on luonteensa, tekotapansa ja vahingollisuutensa vuoksi pidettävä (KKO 2011:102, kohta 13). Lapsen ikä ja kehitysvaihe ovat keskeisiä tekijöitä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeyttä arvioitaessa. Tässä tapauksessa asianomistaja on ollut sukupuoliyhteyden aikaan aivan suojaikärajan tuntumassa - kahta kuukautta myöhemmin teko ei olisi ollut lainkaan rikos. Lapsen henkinen ja seksuaalinen kehitys ei ole hyppäyksellistä eikä yleispätevästi ajoitu juuri 16 vuoden täyttämisen ajankohtaan. Törkeysarvioinnissa voidaan perustellusti lähteä siitä, että sukupuoliyhteys ei ole lähes 16-vuotiaalle lapselle niin vahingollista ja vaarallista kuin nuoremmille lapsille. C ja asianomistaja eivät ole olleet seurustelusuhteessa. Toisaalta heidän välillään ei ole ollut myöskään riippuvuussuhdetta eikä sellaista läheistä ja luottamuksellista suhdetta, joka lisäisi teon vahingollisuutta lapselle. C ei ole toiminut petollisesti tai suunnitelmallisesti, eikä hän ole houkutellut tai taivutellut asianomistajaa luokseen tai ryhtymään seksuaaliseen kanssakäymiseen. Alkoholia tai muita päihteitä ei ollut käytetty eikä tarjottu. C:n menettelyssä ei siten ole asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavia piirteitä. Sukupuoliyhteyden erityinen merkitys ja vahingollisuus muihin seksuaalisiin tekoihin verrattuna on jo lainsäädännössä otettu huomioon sillä, että se muodostaa itsenäisen ankaroittamisperusteen. Teon törkeyttä voi silti edelleen arvioida sen kannalta, onko tekotavassa ollut esimerkiksi joitain loukkaavia, nöyryyttäviä tai muita erityisen paheksuttavia piirteitä. C:n ja asianomistajan väliseen seksiin ei ole liittynyt tällaisia teon vakavuutta lisääviä seikkoja. Vaikka yhdyntöjä voidaan oikeudellisesti katsoa olleen useampia, kysymys on yhtäjaksoisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Asianomistaja on yöpynyt C:n luona, mutta seksuaalista kanssakäymistä ei ole yritettykään jatkaa myöhemmin yöllä tai aamulla. Vaikka rikoksen ajankohta on kirjattu viestittelyn mukaan, teon törkeysarvostelun kannalta merkityksellisiä hyväksikäyttökertoja on vain yksi. C:n ja asianomistajan ikäero on suuri, mikä lisää teon paheksuttavuutta. Ottaen kuitenkin huomioon edellä esitetyt näkökohdat katson, ettei C:n rikosta ole kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä vaan perusmuotoisena lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan C:lle törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrättävästä rangaistuksesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö. Oikeusneuvos Poutiainen: Olen Korkeimman oikeuden pääasiaratkaisun perustelujen kohdissa 1 - 48 lausutun kannalla. Sen lisäksi mitä perusteluissa on lausuttu lapsen seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen lähtökohtaisesta vahingollisuudesta lapselle viittaan seuraavaan. Väestöliiton Seksuaaliklinikan asiantuntija- ja lääkärinlausunnossa oikeudenkäyntiä varten (5.3.2006) todetun mukaisesti tilanteen lopettamista tai hyväksikäytön välttämistä ei ole pidettävä lapsen vastuulla olevana seikkana. On perusteltua katsoa, että sääntelyn tavoitteena on kaikenlaisen taustan, kehitysasteen ja ikäryhmän lasten tehokas suojeleminen täysi-ikäisten, aikuisten hyväksikäytöltä. Niillä perusteilla, jotka on mainittu Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 33, 36 ja 39, katson, että A on syytekohdassa 14, B on syytekohdassa 26 ja C on syytekohdassa 19 syyllistynyt törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. A:lle, B:lle ja C:lle tuomittavien rangaistusten osalta lausun seuraavan. A A:lle tulee Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 30, 31 ja 32 selostetusta, törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi luettavasta rikoksesta (syytteen kohta 14) yksinään tuomita 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta. A:n syyksi luettujen muiden seitsemän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön (syytekohdat 4, 5, 8, 10, 11, 12 ja 17) ja yhden sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidon (syytekohta 13) osalta yhdyn ratkaisuperustelujen kohdissa 50, 51, 52 ja 53 lausuttuun. Siten yhdyn johtopäätökseen siitä, että A:lle tulisi hänen syykseen syytekohdassa 12 luetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä erikseen tuomittuna mitata rangaistukseksi seitsemän kuukautta vankeutta. Sen ohessa lausun kokoavasti seuraavan. A:n syyksi luetut perusmuotoiset hyväksikäyttörikokset ovat olleet keskenään samanaikaisia ja sisällöltään samankaltaisia, mikä jossain määrin vähentää niiden yhteistä rangaistusta korottavaa vaikutusta. A:n menettely näyttäytyy toisaalta myös jossain määrin suunnitelmallisenakin. A:n yhteydenpidot kuhunkin lapseen ovat yhtä tapausta lukuun ottamatta jakautuneet useammalle päivälle. A:n viestien lähettely seitsemälle eri lapselle, iältään 13 - 15-vuotiaita, on jatkunut yli vuoden ajan. Yhteydenotto uuteen lapseen on säännönmukaisesti pitänyt sisällään manipulatiivisen johdattelun keskustelemaan seksuaaliasioista ja sitten ehdotuksen tapaamisesta. Tällainen vaiheittainen menettely ei ole selitettävissä pakonomaisella internetin käytöllä tai uteliaisuudella siitä, miten keskustelukumppani yllättäviin ärsykkeisiin reagoisi. Paikoin viestittely on ollut sinnikästä ja valeprofiilien käytön osalta petollistakin. A on lisäksi pitänyt hallussaan lapsipornografisia kuvia ja yhdessä nyt kyseessä olevista tapauksissa saanut lapsen näyttämään rintansa videopalvelun välityksellä. A:n toiminta kokonaisuudessaan kysymyksessä olevissa rikoksissa on ollut vakavalla tavalla vahingollista lapsen kehityksen ja terveyden kannalta. Muut A:n syyksi luetut rikokset korottavat syytekohdasta 14 mittaamaani yksittäisrangaistusta yhteensä yhdeksällä kuukaudella. Arvioidessani sitä, tuleeko A:n rangaistusta lieventää hänen ja asianomistajien kesken saavutetun sovinnon ja vahingonkorvausten heille maksamisen perusteella, kantani vastaa ratkaisuperustelujen kohdissa 55, 56 ja 57 lausuttua muutoin paitsi, että katson tässä tapauksessa korvausten kokonaismääräänkin nähden lievennysperusteen rangaistusta vähentäväksi vaikutukseksi kolme kuukautta. Edellä lausutuilla perusteilla katson oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi A:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen kahden vuoden yhdentoista kuukauden vankeusrangaistuksen. B B:lle tulee Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 34 ja 35 selostetusta, törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi luettavasta rikoksesta (syytteen kohta 26) yksinään tuomita 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta. B:n syyksi on sen ohessa luettu kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä (syytekohdat 18 ja 21) ja yksi lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin (syytekohta 22) sekä lisäksi hänen syykseen jää huumausaineen käyttörikos (syytekohta 27). Lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten osalta yhdyn ratkaisuperustelujen kohdassa 59 lausuttuun. Sen ohessa lausun kokoavasti seuraavan. B:n menettelyssä on jossain määrin suunnitelmallisia piirteitä. B on sinnikkäästi yrittänyt ylläpitää seksuaalista keskustelua lasten kanssa ja yrittänyt tavoittaa näitä senkin jälkeen, kun lapset ovat irtautuneet yhteydenpidosta. B:n kyseessä oleville lapsille lähettämät viestit ovat jakautuneet useammalle päivälle ja pitäneet sisällään yhden tai useita ehdotuksia tapaamisesta seksin harjoittamiseksi yhdessä ja tässä tarkoituksessa B on myös itseään lapsille tarjonnut. Pääosa B:n viestittelystä on kylläkin tapahtunut melko lyhyen ajanjakson sisällä. Viestittelyä ei kuitenkaan voida pitää sattumanvaraisena päähänpistona tai yhden päätöksentekohetken tuotteena, vaan enemmänkin projekteja muistuttavina hankkeina, joissa tavoite on altistaa lapsi seksuaalikuvauksille ja herättää tämän mielenkiinto yhteisestä tapaamisesta. B on myös esiintynyt itseään nuorempana. B:n toiminta kokonaisuudessaan on ollut vakavalla tavalla vahingollista lapsen kehityksen ja terveyden kannalta. Muut B:n syyksi luetut rikokset korottavat syytekohdasta 26 mittaamaani yksittäisrangaistusta yhteensä viidellä kuukaudella. Arvioidessani sitä, tuleeko B:n rangaistusta lieventää hänen ja asianomistajien kesken saavutetun sovinnon ja vahingonkorvausten heille maksamisen perusteella, olen ratkaisuperustelujen kohdissa 61 ja 62 lausutun kannalla ja yhdyn johtopäätökseen siitä, että lievennysperusteen rangaistusta vähentävä vaikutus on kolme kuukautta. Edellä lausutuilla perusteilla katson oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi B:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen kahden vuoden seitsemän kuukauden vankeusrangaistuksen. C C:lle tulee Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 37 ja 38 selostetusta, törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi luettavasta rikoksesta (syytteen kohta 19) yksinään tuomita 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta. C:n syyksi luettujen muiden kuuden lapsen seksuaalisen hyväksikäytön osalta (syytteen kohdat 20, 25, 28, 29, 31 ja 34) totean Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenevin tavoin, ettei rikosten keskinäisen moitittavuuden välillä ole merkittäviä eroja ja että kaikki rikokset on tehty nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. Olen samalla kannalla kuin perustelujen kohdissa 64, 65 ja 66 on lausuttu. Sen ohessa lausun kokoavasti seuraavan. C:n menettelyssä on jossain määrin suunnitelmallisia piirteitä. C:n yhteydenpito lapsiin seksuaalisviritteisiä viestejä lähettämällä on kestänyt yhteensä kahdeksan kuukautta. Teot ovat kohdistuneet iältään 12 - 15-vuotiaisiin lapsiin. C on ollut lähes koko ajan aktiivinen lähettäen usein samalle lapselle lähes perättäisinä päivinä seksuaalisia viestejään ja ehdotuksiaan yhteisestä tapaamisesta. Viesteissä C on tyypillisesti aloittanut kehumalla lapsen profiili- tai muuta kuvaa keskustelupalvelussa ja tämän jälkeen hiljalleen edennyt tunnustelemaan lapsen reagointia esille tuomiinsa seksuaaliasioihin ja lopulta kuvannut yksityiskohtaisesti niitä seksuaalitekoja, joita hän haluaisi tai myöhemmässä tapaamisessa tulisi lapselle tekemään. C:n viestittely on ollut intensiivistä, hänen kielenkäyttönsä seksuaalisesti voimakkaan latautunutta ja lasta osallistavaa. C:n toiminnasta ja sen motiivista on perustellusti pääteltävissä, että C on tietoisesti yhä uudelleen toiminut nimenomaan omien seksuaalisten halujensa tyydyttämiseksi. C:n toiminta kokonaisuudessaan on ollut vakavalla tavalla vahingollista lapsen kehityksen ja terveyden kannalta. Muut kyseessä olevat C:n syyksi luetut rikokset korottavat syytekohdasta 19 mittaamaani yksittäisrangaistusta yhteensä yhdeksällä kuukaudella. Arvioidessani sitä, tuleeko C:n rangaistusta lieventää hänen sairastumisensa ja terapiaan hakeutumisensa johdosta, olen ratkaisuperustelujen kohdassa 68 lausutun kannalla ja yhdyn johtopäätökseen siitä, että lievennysperusteen rangaistusta vähentävä vaikutus on kaksi kuukautta. Olen myös ratkaisuperustelujen kohdassa 69 esitetyn kannalla mitä tulee julkisuuden merkitykseen rangaistuksen lieventämisperusteena. Edellä lausutuilla perusteilla katson oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi C:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen kahden vuoden kymmenen kuukauden vankeusrangaistuksen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170050 ECLI:FI:KKO:2017:50 KKO:2017:50 Sexualbrott Sexuellt utnyttjande av barn Grovt sexuellt utnyttjande av barn Lockande av barn i sexuella syften Bestämmande av straff Val av straffart Straffmätning R2014/1063 1444 2017-07-03 A, B och C hade flera gånger var för sig diskuterat om sexuella frågor med ett 14-15-årigt barn på Internet. Var och en av dem hade separat träffat barnet en gång och haft samlag med barnet. Vart och ett av det sexuella utnyttjande av barn som tillräknats A, B och C ansågs även bedömt som en helhet vara grovt. (Omröstn.) B hade också fört sexuellt färgade samtal utan bildkontakt på Internet med två barn som var yngre än 16 år. B:s meddelanden ansågs ha väsentligt sexuell innebörd och förfarandet ansågs uppfylla rekvisitet för sexuellt utnyttjande av barn. B hade dessutom på Internet fört sexuellt färgade samtal med ett 12-årigt barn. B:s förslag om att träffa barnet ansågs vara så preciserade och konkreta att B ansågs ha gjort sig skyldig till lockande av barn i sexuella syften. Av de skäl som framgår närmare av avgörandet dömde Högsta domstolen A, B och C för flera sexualbrott till ovillkorliga fängelsestraff på mer än 2 år. Som strafflindringsgrund för A och B beaktades förlikningar om skadestånd som träffats med målsägandena. C:s straff lindrades på grund av att han insjuknat och sökt sig till vård." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170051 ECLI:FI:KKO:2017:51 KKO:2017:51 Seksuaalirikos Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö Rangaistuksen määrääminen Rangaistuslajin valinta Rangaistuksen mittaaminen R2015/192 1445 2017-07-03 A oli internetissä usealla valeprofiililla esiintyen käynyt seksuaalisävyisiä keskusteluja 18 iältään 10-15-vuotiaan lapsen kanssa. A oli pyytänyt lapsia lähettämään intiimejä kuvia itsestään tai kuvaamaan verkkokameralla itseään. Kahdessa tapauksessa A olikin saanut lapsista alastonkuvia, jotka hän oli tallentanut tietokoneelleen. Lisäksi A oli levittänyt internetissä lapsipornografiaa sisältäviä kuvia. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja rangaistuslajista. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Oulun käräjäoikeuden tuomio 13.2.2014 Käräjäoikeus luki A:n syyksi seuraavat rikokset: 1. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 1.8.2009 - 31.5.2010 2. Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin 19.12.2011 - 5.2.2012 4. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 31.8.2009 - 30.9.2010 7. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yritys 7.3. - 25.3.2012 8. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 25.10. - 19.12.2011 9. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 17.2. - 6.6.2010 10. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 14.4.2010 - 5.2.2012 11. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 21.10.2009 - 19.1.2010 12. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 8.5.2009 - 17.3.2012 13.2. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito 12.2. - 17.3.2012 14. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 11.8.2009 15. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 21.7. - 29.12.2010 16. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 13.6. - 13.11.2011 17. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 6.5. - 7.9.2009 18. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 25.6.2008 - 25.7.2009 19. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 6.7.2008 - 13.5.2009 20. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 18.11.2008 - 11.10.2010 21. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 19.6.2008 - 17.7.2009 22. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen 7.7.2008 - 16.1.2012 23. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 5.10. - 21.11.2009 24. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 17.7. - 29.7.2011 Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että 34 - 38 vuotias A oli 19.6.2008 - 25.3.2012 muun muassa esiintynyt internetin keskustelupalveluissa teinipoikana, 12-vuotiaana tyttönä ja yli 30-vuotiaana naisena ja tällöin lähetellyt 10 - 15 vuotiaille tyttölapsille seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä viestejä. A oli kuvaillut, mitä seksuaalisia tekoja hän voisi tavattaessa tehdä asianomistajien kanssa. A oli myös saanut asianomistajia lähettämään vastaavanlaisia viestejä. A oli lähettänyt asianomistajille alastonkuvia tarkoituksenaan saada näiltä vastaavia kuvia. Lisäksi A oli pyytänyt asianomistajia esiintymään alasti hänelle web-kameran välityksellä ja kahdessa tapauksessa onnistunutkin tallentamaan omalle tietokoneelleen web-kameran avulla saamiaan valokuvia alastomasta tai vähäpukeisesta asianomistajasta. A oli antanut usean asianomistajan uskotella, että hän seurusteli tämän kanssa. Rangaistusta määrätessään käräjäoikeus katsoi, ettei A:n tekoja voitu pitää yhtä vahingollisina kuin fyysisessä kontaktissa tapahtuvaa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että alastonkuvien hallussapito ja levittäminen lisäsi menettelyn vakavuutta. Samoin menettelystä teki moitittavamman asianomistajien suuri lukumäärä, menettelyn jatkaminen usean vuoden ajan ja se, että A oli suunnitelmallisesti luonut valheelliset profiilit päästäkseen helpommin keskustelemaan lasten kanssa. Käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut edistänyt omien rikostensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla, mutta A:n hakeutuminen seksuaali- ja psykoterapiaan ja tämän hoidon jatkuminen osoittivat sitoutumista pitkäaikaiseen terapiaan, mikä jossain määrin lievensi A:lle tuomittavaa rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen, joka tekokokonaisuuden vakavuuden vuoksi tuomittiin ehdottomana. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Päivi Rousti ja lautamiehet. Rovaniemen hovioikeuden tuomio 9.1.2015 Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati, että A:lle tuomittua rangaistusta korotetaan. A puolestaan valituksessaan vaati, että rangaistusta lievennetään. Rangaistusta määrätessään hovioikeus katsoi, että valeprofiilien luominen, lähes neljä vuotta jatkunut toimintamalli sekä tekojen lukumäärä osoittivat A:ssa suunnitelmallisuutta ja lasten sitouttamista hänen toimintaansa. A ei tosin ollut pyrkinyt henkilökohtaisesti tapaamaan asianomistajia eikä siten fyysisesti lähentelemään heitä, mutta A:n menettelyn moitittavuutta kuitenkin lisäsi hänen pitkään jatkunut tarkoituksensa erehdyttää lapsia sekä se, että useisiin tekoihin liittyi seksuaalissävytteisten viestien lähettämisen lisäksi kuvien lähettämistä alastomista tai vähäpukeisista henkilöistä sekä alastonkuvien pyytämistä asianomistajilta. A oli myös web-kameran avulla pyrkinyt ja myös kahdessa tapauksessa onnistunut katselemaan alastomia tai vähäpukeisia asianomistajia. Toisessa tapauksista A oli ottanut asianomistajasta web-kameralla kuvia, jotka hän oli tallentanut tietokoneensa kovalevylle. Asianomistajat olivat olleet iältään 10 - 15 vuotiaita A:n itsensä ollessa tekoaikana 34 - 38 vuotias. A oli lähettänyt asianomistajille yhteensä yli 3 000 viestiä. Yksittäisten tekojen kesto oli vaihdellut ollen pisimmillään lähes kolme vuotta. Nämä ja käräjäoikeuden tuomiossa mainitut seikat sekä erityisesti tekojen vahingollisuus ja A:n syyllisyyden aste huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että teoista olisi ennen mahdollisia lieventämisperusteita tuomittava yhteinen 2 vuoden 4 kuukauden rangaistus. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, ettei A:n voitu katsoa edistäneen rikostensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla, mutta rangaistusta tuli lieventää sen perusteella, että A oli hakeutunut hoitoon ja sitä edelleen jatkanut. Rangaistusta oli siten lievennettävä neljällä kuukaudella. Koska A:n tekojen vahingollista vaikutusta asianomistajiin ei voitu pitää vähäisenä, hovioikeus katsoi, että vankeusrangaistus tuli tuomita ehdottomana. Hovioikeus korotti A:n rangaistusta ja tuomitsi A:n hänen syykseen käräjäoikeudessa luetuista rikoksista yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Maarit Tukiainen, Pasi Oikkonen ja Ville Vuorialho. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta alennetaan ja että se lievennetään ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi tai ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi ja sen ohessa tuomittavaksi yhdyskuntapalveluksi. Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:n syyksi on luettu käräjäoikeuden tältä osin lainvoimaisessa tuomiossa 17 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yritys, lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. A on syyllistynyt mainittuihin seksuaalirikoksiin 19.6.2008 - 25.3.2012. 2. Syyksi luetut lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt ja tällaisen rikoksen yritys sekä lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin ovat pitäneet sisällään sen, että A ollessaan 34 - 38-vuotias on esiintynyt internetin keskustelupalveluissa valeidentiteeteillä ja tällöin lähetellyt 10 - 15 vuotiaille lapsille seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä kuvailevia viestejä ja alastonkuvia. A on saanut useat lapset lähettämään hänelle vastaavanlaisia viestejä. Lisäksi A on pyytänyt lapsia esiintymään hänelle alasti web-kameran välityksellä. Kahdessa tapauksessa A on tallentanut omalle tietokoneelleen web-kameran avulla ottamiaan valokuvia alastomista tai vähäpukeisista lapsista. Osa lapsista on A:n viestittelyn johdosta uskonut seurustelevansa sen henkilön kanssa, jona A on esiintynyt. A ei ole tavannut ketään lapsista eikä pyrkinytkään tapaamaan näitä. 3. Korkein oikeus toteaa, että A on seksuaalisissa hyväksikäyttöteoissaan runsaan kolmen vuoden ja yhdeksän kuukauden aikana lähettänyt internetin eri keskustelupalvelujen välityksellä 18 lapselle ainakin yli 1 800 viestiä. Vähimmillään lapset ovat saaneet viestejä vain yhtenä päivänä ja enimmillään yli 50:nä eri päivänä. Tyypillisimmin A:n yhteydenpito yhteen lapseen on kestänyt noin viisi kuukautta ja sisältänyt lähes 100 viestiä. Yhtäaikaisesti A:lla on ollut kontakti 4 - 7 eri lapseen. Hän on aloittanut keskustelun uusien lasten kanssa entisten yhteydenottojen päätyttyä. A:n ensimmäisen yhteydenoton ajankohtana yksi lapsista on ollut 10-vuotias ja yksi 11-vuotias, kolme 12-vuotiaita, neljä 13-vuotiaita, kuusi 14-vuotiaita ja kolme 15-vuotiaita. 4. Korkein oikeus katsoo, että moitittavimpana A:lle syyksi luettuna seksuaalisena tekona on pidettävä syytekohdan 12 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Siinä A on tuomittu menettelystä, jossa hän on internetin keskustelupalvelussa lähettänyt seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä viestejä 12 - 15-vuotiaalle lapselle 8.5.2009 - 17.3.2012. A on viestejä lähettäessään esiintynyt viitenä eri henkilönä: nuorena tyttönä, yli 30 vuotiaana naisena, miehenä ja kahtena eri teinipoikana. Lapsi ei ole ollut tietoinen siitä, että hän on keskustellut koko ajan saman henkilön kanssa. A on viesteissään kuvaillut, mitä hän voisi lapsen kanssa tehdä, esimerkiksi seuraavalla tavalla: \"nam :P ottaisin sun farkut pois ja nuolisin sua ;)\", \"sä oisit tuossa asennossa ku mä nuolisin sua eka ja sit panisin rajusti ;)\". Lisäksi A on saanut lapsen lähettämään vastaavan kaltaisia viestejä ja sitä pyydettyään saanut lapsen lähettämään itsestään alastonkuvia ja näyttämään itseään vähäpukeisena web-kameran kautta. A on lähettänyt lapselle myös alastonkuvia. 5. Osa A:lle syyksi luetuista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä on moitittavuudeltaan muita selvästi vähäisempiä. Lievimpiä tekoja edustaa syytekohdan 18 teko. Siinä A on 25.6.2008 - 25.7.2009 internetin keskustelupalvelussa lähettänyt 13 - 14-vuotiaalle lapselle yhdeksänä eri päivänä noin 20 viestiä, joista osa on liittynyt seksuaaliseen kanssakäymiseen. A on yli 30-vuotiaana naisena esiintyen kuvaillut viesteissä lapselle sitä, mitä hän haluaisi tälle tehdä tavattaessa: \"nätti peppu ;) vielä kun olis hiukan kireemmät housut niin näkis muodot hyvin :P\", \"tekee kyllä mieli koskee :P koskisin kyllä muualtakin ;)\". Lisäksi A on saanut lapsen lähettämään hänelle vastaavankaltaisia viestejä. 6. A:lle syyksi luetussa lapsen houkuttelemisessa seksuaalisiin tarkoituksiin on kysymys siitä, että A on 16 vuotiaana teinipoikana esiintyen lähettänyt 12 - 13-vuotiaalle lapselle internetin keskustelupalvelun välityksellä viestejä, joilla A on pyrkinyt siirtämään keskustelun seksuaalista kanssakäymistä koskevaksi. Tämän lisäksi A:n syyksi on luettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito, kun hän on pitänyt hallussaan 15-vuotiaalta lapselta saamiaan alastonkuvia, joita hän on lapselta pyytänyt, ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen, kun A on internetin keskustelupalvelussa lähettänyt edelleen ainakin viidelle miehelle 10 - 16-vuotiaiden lasten kanssa käymiensä kuvayhteyskeskustelujen yhteydessä valmistamiaan tai lapsen itsensä lähettämiä alastonposeerauskuvia. A on itsetyydytystarkoituksessa käynyt internetissä vaihtokauppaa lapsien alastonkuvista kyseisten miesten kanssa. 7. Käräjäoikeudessa A on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen, minkä rangaistuksen hovioikeus on korottanut 2 vuodeksi. Kummatkin vankeusrangaistukset ovat olleet ehdottomia. Käräjä- ja hovioikeus ovat ottaneet rangaistusta lieventävänä seikkana huomioon sen, että A oli hakeutunut terapiahoitoon. Käräjäoikeus on katsonut tämän vaikuttavan jossain määrin rangaistusta lieventävästi, ja hovioikeus on alentanut A:n rangaistusta samasta syystä neljällä kuukaudella. Kumpikaan alemmista oikeuksista ei ole katsonut, että A olisi väittäminsä tavoin edistänyt rikostensa selvittämistä siten, että hänen rangaistustaan olisi sillä perusteella tullut lieventää. 8. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hänelle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta alennettava ja onko se lievennettävä ehdolliseksi vankeudeksi tai ehdolliseksi vankeudeksi ja sen lisäksi tuomittavaksi oheisseuraamukseksi. Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat 9. Perussäännökset rangaistuksen mittaamisesta ovat rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentissa ja 4 §:ssä. Yhteisen rangaistuksen mittaamisesta säädetään rikoslain 7 luvun 5 §:ssä. 10. Rikoslain 20 luvun 6 §:ssä säädetyn lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistus korotettiin 1.6.2011 voimaan tulleella lailla 14 päivän vankeudesta neljään kuukauteen enimmäisrangaistuksen pysyessä neljässä vuodessa. Lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin rangaistaan rikoslain 20 luvun 8 b §:n ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta 17 luvun 19 §:n nojalla sakolla tai enintään yhdellä vuodella vankeutta. Rikoslain 17 luvun 18 §:n mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. 11. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusasteikko on melko laaja, mikä kuvastaa sitä, että tunnusmerkistön täyttävätkin teot voivat poiketa moitittavuudeltaan huomattavasti toisistaan. Konkreettisia vertailukohtia rangaistuksen mittaamisharkinnassa annetaan Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuissa, joilla ohjataan rangaistuskäytäntöä ja pyritään edistämään sen yhtenäisyyttä. Etäyhteyden kautta, kuten internetin välityksellä, pääasiassa sanoin ja puhein tehtyjen lapsen seksuaalisten hyväksikäyttöjen moitittavuutta ei ole aikaisemmin Korkeimman oikeuden ratkaisuissa arvioitu. 12. Tilastotietojen mukaan lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä määrättyjen ehdollisten vankeusrangaistusten mediaani on 1.6.2011 tapahtunutta lainmuutosta edeltävinä vuosina ollut 6 kuukautta ja lainmuutoksen jälkeen 7 kuukautta vankeutta (Suomen virallinen tilasto: Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset). Tilastojen tai yksittäisen ratkaisun perusteella ei voida päätellä, minkälainen on ollut mediaanirangaistukseen johtava seksuaalinen teko, miten ankarasti pelkästään sanallisesti tehtyihin tai kuviin liittyviin hyväksikäyttörikoksiin tulisi suhtautua ja millaisia keskinäisiä moitearvojen eroja etäyhteyksillä tehdyillä seksuaalirikoksilla voi olla. 13. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä rangaistaan teko, joka on omiaan aiheuttamaan vahinkoa lapsen kehitykselle. Säännöksessä siis edellytetään, että teko on luonteeltaan sellainen, joka tyypillisesti aiheuttaa tunnusmerkistössä kuvatun seurauksen. Yleistäen on todettu, että lapseen kohdistuva seksuaalinen teko aina vahingoittaa lasta (LaVM 3/1998 vp s. 23). 14. Oikeuskäytännössä sovellettuja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön mittaamisperusteita on käsitelty kootusti ratkaisussa KKO 2017:50. Ratkaisussa on esitetty myös yleisiä näkökohtia siitä, miten internetissä tapahtuvan hyväksikäytön vahingollisuutta ja moitittavuutta voidaan arvioida (kohdat 45 - 47). Sanalliselle tasolle rajoittuneiden tekojen moitittavuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös siihen, onko kielenkäyttö ollut voimakkaan seksuaalista ja onko niillä valmisteltu lasta vastaamaan samankaltaisilla viesteillä taikka esimerkiksi paljastamaan itseään videoyhteydessä tai toimittamaan arkaluontoisia kuvia hyväksikäyttäjälle. Yhteinen rangaistus 15. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Edellä perustelujen kohdassa 10 todetuin tavoin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistusta on ankaroitettu 1.6.2011 voimaan tulleella lailla. A:n syyksi on luettu 12 sellaista lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jotka on tehty kokonaan vanhan lain aikana ja joiden rangaistuksen mittaamiseen on siten rikosoikeuden lievemmän lain periaate huomioon ottaen sovellettava tuon lain (563/1998) mukaista 14 päivän vähimmäisrangaistusta. Lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä kolmeen (syytekohdat 8, 16, 24) on puolestaan sovellettava voimassa olevaa lakia ja sen neljän kuukauden vähimmäisrangaistusta. Kahteen hyväksikäyttörikokseen (syytekohdat 10 ja 12) on sovellettava kumpaakin lakia. Ratkaisussa KKO 2007:38 (kohta 11) annetun oikeusohjeen mukaan tällaisen teon eri osatekoihin voidaan soveltaa eri lakeja. Ratkaisun kohdista 18 - 20 ilmenevällä tavalla rangaistus määrätään tällöin siten, että huomioon otetaan osatekojen jakautuminen toisaalta lievemmän ja toisaalta ankaramman lain voimassaoloaikaan. 16. A:n syyksi luetuista teoista moitittavimpana on pidettävä syytekohdan 12 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jota on kuvattu edellä kohdassa 4. Korkein oikeus toteaa, että syytekohdan osateoista valtaosa on tehty nykyisen lain ollessa voimassa, ja kaikki rangaistuksen mittaamisen kannalta merkitykselliset osateot kuuluvat tähän ryhmään. Näin ollen aikaisemman lain soveltaminen ei käytännössä juuri vaikuta tästä teosta tuomittavaan rangaistukseen. Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä rikoksesta tulisi mitata seitsemän kuukautta vankeutta. Muista hyväksikäyttörikoksista kolme muuta kuuluu moitittavuudeltaan samaan ryhmään tämän ankarimmin rangaistavan teon kanssa, mutta ne ovat tätä lievempiä. Suurin osa muista hyväksikäyttörikoksista sen sijaan vertautuu moitittavuudeltaan edellä kohdassa 5 kuvattuun syytekohdan 18 lajissaan lieväksi arvioitavaan tekoon. Viimeksi mainituista rikoksista, samoin kuin A:n syyksi luetuista houkuttelu- ja lapsipornografiarikoksista, tulisi yksittäisinä rikoksina mitattavaksi kuhunkin sovellettavaksi tuleva vähimmäisrangaistus tai sitä lähellä oleva rangaistus. 17. A:n syyksi luettu seksuaalirikollisuus on kokonaisuutena arvioiden luonteeltaan vakavaa, vaikka yksittäiset teot sijoittuvatkin lapsen seksuaalisten hyväksikäyttöjen lievimpään ryhmään. Teot ovat kohdistuneet sekä 16 vuoden suojaikärajaa lähellä olleisiin että tätä 4 - 5 vuotta nuorempiin lapsiin. A:n rikokset ovat pääosin rajoittuneet seksuaalisväritteiseen keskusteluun internetin pikaviesti- ja tekstipalveluissa. Rikokset ovat olleet sisällöltään pääosin samankaltaisia ja osin samanaikaisiakin. 18. A:n toiminnan moitittavuutta lisää se, että hän on ollut kahdessa tapauksessa lapsiin yhteydessä myös verkkokameran välityksellä niin, että hän on onnistunut katselemaan alastomia tai vähäpukeisia lapsia ja myös tallentamaan näistä kuvia. A:n menettely on lisäksi ollut petollista, kun hän on eri valehenkilöllisyyksien varjolla yrittänyt saada lapsia keskustelemaan seksuaalisista teoista, joita lapset haluaisivat itselleen tehtävän tai tehdä A:lle. A on tällä tavoin määrätietoisesti johdatellut lapsia seksuaalisten aiheiden pariin. Lisäksi hän on onnistunut uskottelemaan kolmelle lapselle, että he seurustelivat A:n kulloinkin käyttämän valepersoonan kanssa. Kun lisäksi otetaan huomioon A:n uhrien, syyksi luettujen tekojen ja viestien lukumäärä sekä viestien sisältö, Korkein oikeus katsoo, että yhteisen rangaistuksen mittaamisessa muut rikokset korottavat syytekohdassa 12 mitattua seitsemän kuukauden rangaistusta kahdeksalla kuukaudella. Rangaistuksen lieventämisperusteiden arviointi Tunnustaminen ja pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä 19. A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään sillä perusteella, että hän on pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Syyttäjä on vastustanut rangaistuksen lieventämistä. 20. Korkein oikeus toteaa, ettei A ole missään vaiheessa kiistänyt menettelyään, mutta hän ei ole myöskään sitä olennaisessa laajuudessaan oma-aloitteisesti tuonut ilmi. Asiassa ei ole tullut esille, että A olisi tunnustamisellaan paljastanut jotain sellaista tekokokonaisuutensa kannalta olennaista, joka ei olisi selvinnyt esitutkintaviranomaiselle viimeistään A:n älylaitteisiin kohdistetun teknisen tutkinnan perusteella. Näin ollen A:n ei voida katsoa säännöksessä mainitulla tavalla pyrkineen edistämään rikostensa selvittämistä. Hänen rangaistustaan ei siten tule sanotulla perusteella lieventää. Hoitoon hakeutuminen 21. A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään myös sillä perusteella, että hän oli oma-aloitteisesti hakeutunut hoitoon. Hovioikeus on lieventänyt A:n rangaistusta neljällä kuukaudella hoitoon hakeutumisen johdosta. Syyttäjä on vastustanut rangaistuksen lieventämistä myös tällä perusteella. 22. A on hakeutunut seksuaaliterapiaan muutama kuukausi kiinniottonsa ja ensimmäisten esitutkintakuulustelujen jälkeen. Hän on jatkanut hoitoja siten, että hän on tavannut hoitavan lääkärin ainakin 25 kertaa. Lääkärinlausunnon merkintöjen mukaan A:n pitkäjänteinen terapia on suunnitteilla, ja hänen on ollut määrä jatkaa harvajaksoisesti kriisivaiheen psykoterapiassa. 23. Hakeutumista hoitoon tai ohjelmiin, joiden tavoitteena on vähentää alttiutta rikosten uusimiselle, ei ole säädetty yleiseksi rangaistuksen lieventämisperusteeksi. Huumausaineen käyttöön liittyvistä rikoksista voidaan rikoslain 50 luvun 7 §:n erityissäännöksen perusteella jättää hoitoon hakeutumisen perusteella syyte nostamatta tai rangaistukseen tuomitsematta. Sosiaali- ja terveydenhuollon tointen huomioon ottamisesta rikosoikeusjärjestelmässä säädetään nimenomaisesti oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 8 §:ssä, jonka mukaan tällaiset toimet voivat olla syyttämättä jättämisen perusteena. 24. Lieventämisperusteita koskevan rikoslain 6 luvun 6 §:n perusteluissa on todettu, että ne ovat ilmaisultaan varsin väljiä ja että säännösten laajentavaa tulkintaa vastaajan eduksi voidaan pitää perusteltuna (HE 44/2002 vp s. 195). Myös oikeuskäytännössä on katsottu, että sellaiseen hoitoon hakeutuminen, jonka tarkoituksena on estää rikosten uusimista, voidaan ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena (KKO 2012:9 kohta 26). Rangaistuksen lieventämissäännösten soveltamista tällä tavoin niiden sanamuotoa laajemmin tukee myös se, että koko rikoslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on rikosten ehkäiseminen, mitä tavoitetta seksuaaliterapia tässä tapauksessa palvelee. 25. Korkein oikeus toteaa, että A:n hoitoon hakeutumisen syynä näyttäisi olleen nimenomaan halu muuttaa tulevaa seksuaalista käyttäytymistään. Seksuaaliterapia vaikuttaa kohdistuneen enemmän A:n toimintamalliin ja sen syihin kuin hänen rikosepäilyjensä julkitulon aiheuttamiin psyykkisiin haittoihin. A:n käyntikertojen lukumäärä osoittaa hänen sitoutumistaan terapiaan, vaikka hoitosuhteen jatkumisesta 7.11.2014 jälkeen ei ole selvitystä. Näistä syistä A:n hoitoon hakeutumista on, hovioikeuden tuomiossaan katsomin tavoin, pidettävä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa mainittuna pyrkimyksenä poistaa rikostensa vaikutuksia. Korkein oikeus katsoo, että lieventämisperusteen soveltamisen tulee alentaa yhteistä rangaistusta kahdella kuukaudella. Rangaistuksen mittaamisen lopputulos ja rangaistuslaji 26. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista seksuaalirikoksista on yksi vuosi yksi kuukausi vankeutta. Rangaistusta mitattaessa Korkein oikeus on arvioinut erikseen jokaisen yksittäisen teon ja ottanut arvioinnissa huomioon muun muassa asianomistajan iän, A:n tekemät ehdotukset, viestien karkeuden ja henkilökohtaisuuden sekä mahdollisen kuvayhteyden. 27. A:n syyksi luettujen rikosten kokonaisuus ilmentää rikosten vakavuutta. Yksittäiset rikokset eivät kuitenkaan ole olleet lajissaan vakavia, eikä tuomittava rangaistus ole lähellä ehdollisen rangaistuksen ylärajaa. Asiassa on lisäksi sovellettu lieventämisperusteena A:n hakeutumista hoitoon. A:ta ei ole myöskään aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Korkein oikeus katsoo, että tekokokonaisuuden vakavuus ja siitä ilmenevä A:n syyllisyys eivät edellytä hänen tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen. 28. Tämänkaltaisista rikoksista ehdollinen rangaistus voi yksinään olla riittämätön seuraamus, jolloin harkittavana on rikoslain 6 luvun 10 §:ssä tarkoitettu oheisseuraamus. A on rikostensa johdosta ollut vapautensa menettäneenä sekä esitutkinnan aikana että suorittaessaan hovioikeuden määräämää vankeusrangaistusta. Vapaudenmenetysaika on yhteensä yli kolmen kuukauden pituinen. Korkein oikeus katsoo, ettei oheisseuraamuksen määrääminen ole tässä tapauksessa aiheellista. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. A tuomitaan käräjäoikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen yhden vuoden yhden kuukauden vankeusrangaistukseen. Rangaistus on ehdollinen. Koeaika päättyy 31.8.2018. Vähennettävä vapaudenmenetysaika 24. - 25.4.2012 ja 2. - 4.5.2012 sekä 9.3. - 9.6.2015. Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu koeaikana tekee rikoksen, josta hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Rangaistusta on lievennetty rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen (eri mieltä), Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Jarmo Littunen. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen: Sovellettava laki ja vähimmäisrangaistus A:n syyksiluetuista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä 12 tällaista rikosta on tehty lain (563/1998) voimassaolon aikana, jolloin niihin tulee soveltaa rikosten tekoajankohtana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 6 §:n mukaista 14 päivän vähimmäisrangaistusta. Edellä perustelujen kohdasta 10 ilmenevin tavoin uuden lain soveltaminen ei johtaisi lievempään lopputulokseen. Kolmeen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttörikokseen (syytekohdat 8, 16 ja 24) on puolestaan sovellettava voimassa olevaa lakia ja sen neljän kuukauden vähimmäisrangaistusta. Kahteen hyväksikäyttörikokseen (syytekohdat 10 ja 12) on sovellettava kumpaakin lakia (esim. KKO 2007:38 kohta 11), jolloin rangaistus määrätään ottaen huomioon osatekojen jakautuminen lievemmän ja ankaramman lain voimassaoloaikaan. Yhteisen rangaistuksen mittaaminen Moitittavimpana tekona on pidettävä A:n syyksi syytekohdassa 12 luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jota on edellä selostettu perustelujen kohdassa 4. Yksin tästä rikoksesta tulisi mitata seitsemän kuukautta vankeutta. A:n syyksi luetuista muista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä seitsemästä rikoksesta tulisi yksin tuomittaessa mitata 4 - 6 kuukautta vankeutta ottaen erityisesti huomioon lähetettyjen viestien laatu, toteutettu web-kamerayhteys tai välitetyt alastonkuvat (syytekohdat 1, 4 ja 20) taikka neljän kuukauden vähimmäisrangaistus tai muutoin lainmuutoksella ankaroitunut suhtautuminen kyseisiin tekoihin (syytekohdat 7, 8, 16 ja 24). Muut kymmenen A:n syyksi luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä (syytekohdat 9 - 11, 14 - 15, 17 - 19, 21 ja 23) vertautuvat moitittavuudeltaan lähemmäs edellä perustelujen kohdassa 5 kuvattua, syytekohdan 18 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Näistä rikoksista yksittäin tuomittuna seuraisi 14 päivän vähimmäisrangaistusta lähenevä rangaistus tai muutamassa kohden enintään kolme kuukautta vankeutta. A:lle syyksi luettua lapsen houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin (syytekohta 2), sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoa (syytekohta 13.2) ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä (syytekohta 22) olisi puolestaan rangaistusarvoltaan yksittäin arvioituna pidettävä enintään joidenkin kymmenien vankeuspäivien määräisenä. Yhteisen rangaistuksen mittaamisen kannalta olennaiseksi muodostuu kysymys siitä, missä määrin edellä mainittujen rikosten tulee vaikuttaa korottavasti syytekohdan 12 teosta mitattuun pohjarangaistukseen. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla rikoksista on mitattava yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Rikosten lukumäärä, vakavuus eli törkeys ja rikosten keskinäinen yhteys tulevat yleensä arvioitaviksi samanaikaisina vaihtelevina yhdistelminä. Rangaistuksen koventamisperusteena voi olla se, että rikoksia on suuri lukumäärä, vaikka rikokset olisivatkin vähäisiä, tai se, että rikosten keskinäisen yhteyden perusteella rikollinen toiminta osoittaa suunnitelmallisuutta. Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31 - 32). Rangaistusta korottavaa vaikutusta rikosten keskinäisellä yhteydellä on katsottu olevan muun muassa silloin, kun lyhyenäkin ajanjaksona tehdyt rikokset ovat liittyneet rikossuunnitelmaan (KKO 2014:60, KKO 2014:85 ja KKO 2015:12). A:n lapsiin kohdistamat seksuaaliteot ovat edellä perustelujen kohdassa 2 selostetuin tavoin rajoittuneet seksuaalisväritteiseen keskusteluun muutamilla internetin eri keskustelufoorumeilla tai pikaviestipalveluilla. Pääosin tämä on tapahtunut ilman kuvayhteyttä lapseen. A on rikosten tekoaikana 19.6.2008 - 25.3.2012 käynyt kyseisillä foorumeilla keskusteluja, jotka ovat kaikkiaan sisältäneet lähes 15 000 viestiä. Tästä määrästä yli neljännes on koostunut A:n alle 16 vuotiaiden lasten kanssa käydyistä keskusteluista. A on kyseisen yli 3,5 vuoden aikana lähetellyt viestejään lapsille säännöllisesti, lukuun ottamatta noin puolen vuoden passiivista ajanjaksoa vuoden 2011 alusta lukien. A on toistanut saman mallin mukaista rikollista käyttäytymistään. A on myös yhteydenotoissaan ollut melko itsepintainen ja sinnikäs siten, että hän on ottanut uudelleen yhteyttä lapsiin, joiden kanssa keskusteluyhteys on aikaisemmin lapsen aloitteesta tai muutoin päättynyt. Useat A:n viestit lapsille ovat sisältäneet yksityiskohtaisen ja vastaanottajan osallistavan kuvauksen erinäisistä seksuaaliteoista, joissa A asettaa itsensä tekijäksi ja lapsen kohteeksi (esim. syytekohta 10: \"levittäisin jalkasi ja alkaisin nuolemaan sua\"). Lisäksi viestit ovat sisältäneet toistuvia pyyntöjä lapsen yhteystietojen saamiseksi ja epämääräiseksi jääneitä tapaamisehdotuksia. A on useassa kohdin ollut yhteydessä samaan lapseen eri valeidentiteettien turvin. Keskustelujen perimmäisenä tarkoituksena on ollut johdatella lapsi puhumaan henkilökohtaisella tasolla seksuaaliteoista. Muu A:n lasten kanssa käymä keskustelu on tähdännyt lapsen luottamuksen saamiseen ja vaiheittain valmistellut lasta seksuaalitekoa varten. Osa lapsista, jotka ovat saattaneet luulla aidosti seurustelevansa jonkin A:n valeidentiteetin kanssa, on A:n tekojen johdosta oirehtinut vaikeasti ja pitänyt tapahtunutta järkyttävänä, iljettävänä tai saamiaan viestejä ahdistavina. Osa lapsista ei ole kuitenkaan reagoinut tapahtuneeseen juuri millään tavoin tai heidän on ollut vaikeaa muistaa vastaanottamiaan A:n viestejä. Yksittäiselläkin seksuaalissävytteisellä lausahduksella on kuitenkin vaikutusta lapseen, vaikka hän keskeyttäisi yhteydenpidon tekijään. Erityisen vaurioittavaa lapselle on epätietoisuus itsestä otettujen ja lähetettyjen intiimien viestien, kuvien, videoiden ja muiden tallenteiden leviämisestä. Seksuaalisen hyväksikäytön vahingollisuus liittyy osin lapsen erehdyttämiseen ja siihen, että lapsi jossain vaiheessa ymmärtää hyväksikäyttäjän petoksen, sen laajuuden ja omat virhearvionsa. Grooming- tai hyväksikäyttöteko on lähtökohtaisesti yhtä haitallinen myös sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi ei ole ikänsä puolesta voinut täysin ymmärtää tapahtunutta tai joissa lapsella ei ole tapahtumasta varsinaisia muistikuvia. Aidot muistikuvat koetuista tilanteista korvanneet mielikuvat voivat olla yhtä haitallisia (Väestöliiton asiantuntija- ja lääkärilausunto 22.4.2014 koskien digitaalisessa mediassa tapahtuvaa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja tämän houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin). Tästä syystä johtuen A:n tekoa on kuitenkin kaikkien tekojen kohteina olleiden lasten kehityksen kannalta pidettävä vahingollisena, osittain näin jopa merkittävässä määrin. A:n menettely on kokonaisuudessaan ollut määrätietoista ja siinä on ollut suunnitelmallisia piirteitä, vaikka tekojen taustalla ehkä osittain on saattanutkin olla internetriippuvuuden kaltainen piintynyt käyttäytymismalli. A on kuitenkin kunkin lapsen kohdalla tehnyt harkitun ja tietoisen rikoksentekopäätöksen ottaa lapseen yhteyttä ja tällöin ratkaissut, millä nimimerkillä ja persoonalla hän lapselle esiintyy. Uhrien lukumäärä ja oikeudenloukkauksen kohdistuminen aina uuteen, korostetusti henkilökohtaiseen ja merkittävään oikeushyvään, kuten lapsen terveyteen, puoltaa sitä, että A:n menettelyn kokonaisuutta on yhteistä rangaistusta mitattaessa pidettävä enemmän kuin osatekojensa summana. A:n rikoksia ei voida pitää vähäisinä, eikä myöskään tekotapojen samanlaisuus edellä mainitusta syystä vaikuta niiden rangaistusarvoon lieventävästi. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti yhteisen rangaistuksen mittaamisessa katsottu, että moitittavimman teon rangaistusarvo asetetaan rangaistuksen mittaamisen pohjaksi ja sen jälkeen muiden tekojen yksittäisistä rangaistusarvoista moitittavuusjärjestyksessä lisätään pohjarangaistukseen kunkin yksittäisen rangaistusarvon osa, esimerkiksi rikosten lukumäärää noudattavan vähenevän murto-osan mukaisesti (esim. R¹ + 1/3 x R²+ 1/4 x R…). Edellä mainituista syistä Korkein oikeus kuitenkin A:n yhteisen rangaistuksen mittaamisen kohdalla katsonee, että rikosten keskinäisen yhteyden ja tekojen lukumäärän perusteella A:n muiden kuin syytekohdan 12 rikoksen vaikutus yhteiseen rangaistukseen tulee arvioida tavanomaista ankarammin. Näin ollen muiden kuin syytekohdan 12 rikoksen oikeudenmukaista yhteistä rangaistusta korottavana vaikutuksena on pidettävä yhteensä yhtä vuotta kahta kuukautta. Rangaistuksen lieventämisperusteiden arviointi Tunnustaminen ja pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään sillä perusteella, että hän on pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Syyttäjä on vastustanut vaatimusta. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä on rangaistuksen lieventämisperuste. Lain esitöiden mukaan taustalla ovat sekä eettiset että tarkoituksenmukaisuussyyt, kuten tutkinnalliset intressit, minkä lisäksi merkitystä voidaan antaa vilpittömälle käyttäytymiselle kuulusteluissa, muun muassa tunnustamiselle ja itsensä ilmiantamiselle (HE 44/2002 vp s. 198 - 199). Ratkaisussa KKO 2015:69 (kohta 11) on katsottu, että rangaistusta mitattaessa voidaan antaa merkitystä tekijän kaikenlaisille pyrkimyksille selvittää rikoksensa ja estää tai poistaa sen vaikutuksia. Lainkohdan tausta ja tavoitteet huomioon ottaen on kuitenkin perusteltua, että tekijän sanotunlainen teonjälkeinen menettely vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen sitä enemmän, mitä varhaisemmassa vaiheessa se ilmenee, ja että menettelyn vaikutus rangaistuksen mittaamiseen on vielä merkittävämpi silloin, kun rikoksen seuraukset pystytään ehkäisemään tai muutoin poistamaan. Myös tekijän oma-aloitteisuudelle voidaan antaa merkitystä, vaikka se ei enää - toisin kuin edeltäneessä rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 kohdassa (466/1976) - olekaan säännöksen soveltamisedellytys. Ratkaisussa KKO 2011:102 on katsottu, ettei yksin rikosasian vastaajan tunnustaminen, joka on helpottanut sekä esitutkintaa että tuomioistuinkäsittelyä, täytä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan rangaistuksen lievennysperusteen edellytyksiä siinä tapauksessa, että epäiltyyn tekoon liittyneet yksityiskohdat ovat olleet pääosiltaan esitutkintaviranomaisen tiedossa. A on tultuaan kiinniotetuksi ensimmäisissä esitutkintakuulusteluissaan kertonut, millä älylaitteilla hän on internetissä seksuaalipitoisia keskusteluja käynyt, mitä nimimerkkejä ja valeprofiileja hän on tällöin käyttänyt ja millä internetin keskustelupalstoilla hän on lasten kanssa keskustellut. Lisäksi A on nimennyt muutamia alaikäiseksi muistamiaan lapsia, joiden kanssa hän on seksuaalipitoisia viestejä tai alastonkuvia vaihtanut. Sen jälkeen, kun poliisi on A:n käyttämät älylaitteet takavarikoinut ja niiden sisäisen muistin tutkinut, A on tarkentanut tunnustustaan vastaamalla poliisin yksilöityihin kysymyksiin omista ja lasten käyttämistä nimimerkeistä ja keskustelufoorumeista. Korkein oikeus katsonee, ettei A ole tunnustamisellaan edistänyt asian esitutkintaa siinä määrin, että hän olisi kertonut poliisille esitutkintakuulusteluissaan jotakin sellaista tekokokonaisuuden kannalta olennaista, joka ei olisi myöhemmin ilmennyt muutoinkin esimerkiksi A:n käyttämiin älylaitteisiin kohdistuneen teknisen tutkinnan perusteella. Tässä merkityksessä A ei siis ole ilmiantanut itseään missään määrin. A on kuitenkin tunnustanut epäillyt seksuaaliteot kokonaisuudessaan. Hän ei vaikuta salanneen, vähätelleen tai vääristelleen tekojensa yksityiskohtia omaksi edukseen. Ratkaisun KKO 2011:102 jälkeen on 1.1.2015 tullut voimaan syyteneuvottelua koskeva uudistus (670 - 675/2014), jonka mukaan rikoksensa selvittämiseen myötävaikuttaneelle tekijälle määrätään rangaistus tunnustamismenettelyn piiriin kuuluvista rikoksista lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen. Mainittu uudistus on yleisellä tasolla muuttanut oman rikoksen selvittämiseen liittyvää suhtautumista siinä määrin, ettei ratkaisun KKO 2011:102 edellä selostetulla oikeusohjeella ole enää aikaisempaa vastaavaa merkitystä. Tästä syystä ja muutoin edellä selostetusta A:n esitutkintakäyttäytymisestä johtuen Korkein oikeus katsonee, että A:n tunnustamista on pidettävä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 momentin mukaisena pyrkimyksenä edistää rikostensa selvittämistä. Näin ollen hänen rangaistustaan tulee sanotulla perusteella lieventää. Ottaen huomioon, ettei A:n tunnustaminen ole ollut asian selvittämisen kannalta ratkaiseva eikä merkittävä, lieventämisperuste vaikuttaa yhteiseen rangaistukseen alentaen sitä kahdella kuukaudella. Hoitoon hakeutuminen A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään, koska hän on oma-aloitteisesti hakeutunut hoitoon. Hovioikeus on lieventänyt A:n rangaistusta neljällä kuukaudella hoitoon hakeutumisen johdosta. Syyttäjä on vastustanut rangaistuksen lieventämistä myös tällä perusteella. A on hakeutunut seksuaaliterapiaan muutama kuukausi kiinniottonsa ja ensimmäisten esitutkintakuulustelujen jälkeen. Hän on jatkanut hoitoja siten, että hän on tavannut hoitavan lääkärin ainakin 25 kertaa. A:n pitkäjänteinen terapia on lääkärinlausunnon merkintöjen mukaan suunnitteilla ja hänen on määrä jatkaa potilaana harvajaksoisesti kriisivaiheen psykoterapiassa. Oikeuskäytännössä on katsottu, että hoitoon hakeutuminen voidaan ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa (pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia), 7 §:n 1 kohdassa (rikoksesta johtunut tai tuomiosta aiheutunut muu seuraus) tai 8 §:n 1 momentin 5 kohdassa (poikkeukselliset perusteet) tarkoitettuna lieventämisperusteena. Kyseiset säännökset ovat ilmaisultaan varsin väljiä ja tulkintoja mahdollistavia. Lain esitöissä (HE 44/2002 vp s. 195) onkin perusteiden laajentavaa tulkintaa vastaajan eduksi pidetty perusteltuna (KKO 2012:9 kohta 22). Korkein oikeus katsonee, että A:n hoitoon hakeutumisen syynä näyttäisi olleen nimenomaan halu muuttaa tulevaa seksuaalista käyttäytymistään. Seksuaaliterapia vaikuttaa kohdistuneen enemmän A:n toimintamalliin ja sen syihin eikä niinkään hänen rikosepäilyjensä julkitulosta itselleen aiheutuneisiin psyykkisiin haittoihin. A:n hoitosuhde käyntikertojensa perusteella osoittaa hänen sitoutumistaan terapiaan, vaikka hänen hoitosuhteensa jatkumisesta 7.11.2014 jälkeen ei ole selvitystä. Näin ollen A:n hoitoon hakeutumista on, hovioikeuden tuomiossaan katsomin tavoin, pidettävä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa mainittuna pyrkimyksenä poistaa rikostensa vaikutuksia. Korkein oikeus katsonee, että lieventämisperuste alentaa yhteistä rangaistusta yhdellä kuukaudella. Rangaistuksen mittaamisen lopputulos ja rangaistuslaji Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista seksuaalirikoksista on yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Rangaistuslajista päätettäessä tulee rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan lisäksi ottaa huomioon myös rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavat 6 luvun 4 - 8 §:n säännökset. Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä tapahtuu kokonaisharkinnan perusteella. Tällöin on kiinnitettävä huomiota rikoksen vakavuuden ja teosta ilmenevän syyllisyyden lisäksi myös muihin mittaamisperusteisiin. Mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (KKO 2011:93 kohta 33, KKO 2014:87 kohta 32, KKO 2015:18 kohta 19 ja KKO 2016:39 kohta 70). A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity, mikä puoltaa vankeusrangaistuksen määräämistä ehdollisena. Sen sijaan A:lle mitattu rangaistuksen pituus puoltaa vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Näin tekee myös A:n syyksi luettujen rikosten luonne lapsiin kohdistuvina seksuaalirikoksina, rikoksista ilmenevä A:n syyllisyys ja osittain myös rikosten vakavuus. Rikoksiin on syyllistytty huomattavan pitkän ajanjakson aikana. Rikosten kohteena on ollut 18 eri lasta, joista osa on ikänsä ja kehitysasteensa johdosta ollut täysin puolustuskyvyttömiä A:n manipuloinnille. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, ettei asiassa ole edellytyksiä määrätä vankeusrangaistusta ehdolliseksi. Oikeusneuvos Poutiainen: Yhdyn enemmistön perustelujen kohdissa 1 - 15 esitettyyn. A:n syyksi luetuista teoista moitittavimpana pidän enemmistön perustelujen kohdassa 16 esitetyin tavoin syytekohdan 12 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja myös yhdyn enemmistön kantaan siitä, että yksin tästä rikoksesta tulisi mitata seitsemän kuukautta vankeutta. Edelleen perustelujen kohdasta 16 ilmenevin tavoin A:n muista hyväksikäyttörikoksista kolme muuta rinnastuu moitittavuudeltaan likimain tähän ankarimmin rangaistavaan tekoon. Suurin osa muista hyväksikäyttörikoksista vertautuu kuitenkin moitittavuudeltaan enemmän perustelujen kohdassa 5 kuvattuun, syytekohdan 18 lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Sanotuista rikoksista ja A:n syyksi luetusta houkuttelu- ja lapsipornografiarikoksista tulisi harkintani mukaan yksittäisinä rikoksina kustakin mitattavaksi rangaistus, joka ylittää ainakin jonkin verran kulloinkin sovellettavan vähimmäisrangaistuksen. Arvioidessani A:n syyksi luettua seksuaalirikollisuutta kokonaisuutena yhdyn enemmistön perusteluissa 17 ja 18 esitettyihin näkökohtiin. Lisäksi lausun kokoavasti seuraavan. Rikoskokonaisuuteen kuuluvien tekojen ajallinen ulottuvuus yli kolmelle vuodelle sekä tekojen kohdistuminen useisiin lapsiin, joista osa on ollut selvästi alle suojaikärajan, ja A:n menettelyn petollisuus valehenkilöllisyyksien käytöllä sekä hänen viestiensä sisältö henkilökohtaisuudessaan ja karkeudessaan sekä hänen päämäärätietoinen toimintansa viestittelyssä osoittavat rikosten vaarallisuutta ja vahingollisuutta lasten terveyden ja kehityksen kannalta ja A:n huomattavaa syyllisyyttä rikoksissaan. Tekotapojen samankaltaisuus ja osittainen samanaikaisuus eivät A:n tekokokonaisuus huomioon ottaen vaikuta kokonaisrangaistuksen harkinnassani lieventävästi. Kokonaisarvioinnissani päädyn katsomaan, että yhteisen rangaistuksen mittaamisessa muut rikokset korottavat syytekohdassa 12 mittaamaani seitsemän kuukauden yksittäisrangaistusta yhdellätoista kuukaudella. Rangaistuksen lieventämisperusteiden arvioinnin osalta olen samalla kannalla kuin enemmistö. Edellä lausutuilla perusteilla katson, että oikeudenmukainen rangaistus A:lle hänen syykseen luetuista rikoksista on yksi vuosi neljä kuukautta vankeutta. Tähän nähden ja huomioon ottaen se, ettei A:ta ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity, määrään rangaistuksen ehdolliseksi enemmistön määräämin koeajoin. Enemmistön perustelujen kohdasta 28 ilmeneviin näkökohtiin yhtyen en pidä oheisseuraamuksen määräämistä A:lle aiheellisena.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170051 ECLI:FI:KKO:2017:51 KKO:2017:51 Sexualbrott Sexuellt utnyttjande av barn Bestämmande av straff Val av straffart Straffmätning R2015/192 1445 2017-07-03 A hade genom att uppträda med flera falska profiler fört sexuellt färgade diskussioner på Internet med aderton 10-15-åriga barn. A hade bett barnen skicka intima bilder på sig eller att fotografera sig med nätkameran. I två fall hade A fått nakenbilder på barnen vilka han hade sparat i sin dator. Dessutom hade A spritt barnpornografiska bilder på Internet. Fråga om straffmätning och straffart." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170052 ECLI:FI:KKO:2017:52 KKO:2017:52 Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu R2016/245 1455 2017-07-05 Syytteen mukaan A oli sopinut Irakissa asuvan isänsä kanssa sisarensa tappamisesta ja lupautunut tekemään teon. A oli syytteen mukaan lisäksi laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman etsien sisartaan usean vuorokauden ajan, jona aikana hän oli suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia sisarensa surmaamistapoja. Kysymys törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistön täyttymisestä. RL 21 luku 6 a § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 29.6.2015 Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä selvitetyksi seuraavaa: A oli syytekohdassa 1 usealla eri kerralla ajalla 1.1.2014 - 22.4.2015 tehnyt ruumiillista väkivaltaa sisarelleen B:lle siten, että hän oli äitinsä asunnossa repinyt B:tä hiuksista, potkinut jalkoihin, lyönyt kasvoihin ja vesipiipun varrella selkään sekä Helsingin rautatieasemalla syrjäisessä paikassa lyönyt tätä useita kertoja kaulaan ja kasvoihin. A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle kipua ja kasvojen punoitusta. Syytekohdassa 2 syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Tältä osin käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että A oli yrittänyt löytää B:n tämän paettua perheen kodista. Muilta osin käräjäoikeus katsoi selvitetyksi seuraavaa: Ampuma-aseen hallussapito Syytteen mukaan A oli pitänyt hallussaan ampuma-asetta tarkoituksin tappaa sisarensa B ampumalla tai jollakin muulla tavalla. A kiisti pitäneensä hallussaan ampuma-asetta. Tuomiossaan mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi pitänyt hallussaan ampuma-asetta. Yksityiskohtaisen suunnitelman olemassaolo Syytteen mukaan A oli laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman etsien sisartaan usean vuorokauden ajan, jona aikana hän oli suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia sisarensa surmaamistapoja. Chat-viesteistä kävi ilmi, että A oli pitänyt häpeällisenä sitä, että hänen sisarensa oli ollut poissa kotoa useamman yön. Hän oli harkinnut viesteissä erilaisia tapoja surmata sisarensa muun muassa puukottamalla, päähän ampumalla ja syömällä tämän omin hampain. Suunnitelma oli tekotavan osalta täsmentynyt ja alkanut konkretisoitua viimeistään 19.4.2015 kello 18.49, jolloin A oli todennut \"Jos saan B mun käteen. Mä ammun sen. Päätä. Vannon Allahin nimeeee. B kuoleeeee. Ja mun kädessä laitan sen hautamaan\". A oli myös todennut samana päivänä kello 21.25 lähettämässään viestissä hankkivansa aseen äitinsä rahoilla. Hän oli myös kuvaillut sekä viesteissään että puhelimitse todistajana kuullulle poliisi V:lle yksityiskohtaisesti teon kertomalla muun muassa miten se tapahtuu, minkä seuraamuksen hän siitä nuorena henkilönä saa ja sen, että hän poistuu Suomesta vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen. A:n selitys siitä, että hän oli uhkauksillaan ainoastaan pyrkinyt saamaan sisareensa yhteyden tai sisarensa ottamaan yhteyttä viranomaisiin, oli epäuskottava. B oli esitutkinnassa kertonut, että hänen veljensä oli aikaisemminkin uhkaillut tappamisella, kun B oli jäänyt kiinni viestittelystä poikaystävänsä kanssa. Käräjäoikeus katsoi, että viesteissä ei ollut voinut olla kyse pelkästä vihastuksesta tai uhoamisesta, koska niitä oli lähetetty kolmen vuorokauden ajan ja tappamisella uhkaaminen oli myös jatkunut koko ajan. Tätä päätelmää osaltaan tuki myös se, että A oli jatkanut vakavien uhkausten esittämistä V:lle, vaikka tämä oli todennut olevansa poliisi ja pitävänsä A:n kertomaa vakavana asiana, ja edelleen poliisin virkatehtävissä olleelle N:lle. A:n suunnitelmaan olivat edellä ilmenevästi sisältyneet pääpiirteittäin ja myös yksityiskohtaisesti syytteessä tarkoitetun teon toteuttamistavat ja -keinot, teosta seuraavan rangaistuksen pituuden arviointi ja maasta poistumista koskeva aie rangaistuksen kärsimisen jälkeen. Edelleen osa suunnitelmaa oli N:n kertomuksen perusteella ollut se, että surmaaminen tapahtuu, mikäli B ei suostu palaamaan kotiin ja alistumaan hänelle osoitettuihin käyttäytymissääntöihin. Käräjäoikeus katsoi, että ampuma-asetta lukuun ottamatta suunnitelma oli ollut jo täysin toteuttamiskelpoinen A:n tultua poliisin kiinniottamaksi ja että vaikka A:lla ei olisi ollut hallussaan asetta, olisi hän sellaisen voinut hankkia tai toteuttaa surman muulla tavoin. Käräjäoikeus katsoi, että A:n laatimaa suunnitelmaa oli pidettävä rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetuin tavoin riittävän yksityiskohtaisena. Rikoksesta sopiminen ja lupautuminen tekemään teko Syytteen mukaan A oli sopinut teosta Irakissa olevan isänsä kanssa sekä lupautunut tekemään sen. Todistaja N:n kertoman mukaan A oli sanonut saaneensa isältään ohjeen, jonka mukaan B ja tämän ystävät tuli tarvittaessa surmata perheen kunnian palauttamiseksi, ja olevansa valmis tekemään ihan mitä tahansa suvun maineen palauttamiseksi. A oli myöntänyt sanoneensa näin N:lle, mutta kiistänyt tarkoittaneensa sanomaansa, koska hän oli ollut suuttuneessa mielentilassa. A oli oikeudessa kertonut, ettei hän ollut ollut yhteydessä isäänsä sisarensa katoamiseen liittyen, vaan hän oli sanonut isälleen kaiken olevan hyvin, jotta tieto asiasta ei leviäisi Irakissa. N oli pitänyt A:n hänelle kertomaa totena, vaikka tämä oli ollutkin hermostunut. N oli pitänyt uhkauksia myös siinä määrin vakavina, että hän oli ilmoittanut asiasta tutkijoille vietyään ensin B:n turvaan. Käräjäoikeus totesi, että A:n N:lle antama kertomus oli ollut siinä määrin yksityiskohtainen, että se ei ollut voinut olla ainoastaan suutuspäissään keksittyä uhoamista. N:n kertomusta vahvisti osaltaan myös B:n esitutkinnassa kertoma siitä, että hänen äitinsä oli ollut yhteydessä isään ja kertonut B:n tilanteesta isälle ja muille sukulaisille Irakissa. Lupautumista oli pidettävä vakavasti otettavana. Sopimisen kohteena oli ollut nimenomaisesti tietty henkilö eli B. Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoi, että A oli sopinut teosta Irakissa olevan isänsä kanssa sekä lupautunut tekemään sen. Oliko A toiminut rikoksen tekemistä varten Syyttäjä väitti A:n toimineen tarkoituksenaan tappaa B. Esitetyn näytön perusteella käräjäoikeus katsoi, että B oli ottanut uhkaukset tosissaan. Hänen subjektiiviselle näkemykselleen uhasta ei voitu kuitenkaan antaa asiassa ratkaisevaa merkitystä, vaan asiaa oli käräjäoikeuden mukaan arvioitava tuomiossa selostettujen ulkoisesti havaittavien seikkojen perusteella. Käräjäoikeus katsoi A:n toimineen syytteessä väitetyssä tarkoituksessa. Vaara rikoksen toteuttamisesta ei myöskään ollut ollut vähäinen eikä A ollut luopunut rikoksen valmistelusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä ja törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta yhteiseen 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukseen. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Petteri Plosila ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden tuomio 29.1.2016 A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion syytekohdan 1 pahoinpitelyn osalta, mutta hylkäsi syytteen syytekohdassa 2 törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Hovioikeus alensi A:n rangaistuksen kuudeksi kuukaudeksi vankeutta, mikä määrättiin ehdollisena. A määrättiin ehdollisen vankeuden tehosteeksi valvontaan. Hovioikeus totesi, ettei asiassa ollut enää kyse ampuma-aseen hallussapidosta käräjäoikeuden hylättyä syytteen siltä osin. Yksityiskohtaisen suunnitelman laatimisen osalta hovioikeus totesi, että viestien ja A:n lausumien perusteella voitiin pitää selvitettynä, että A:n tappouhkaukset olivat kohdistuneet B:hen. Kohde oli siten ollut tarkasti rajattu. Edelleen mahdollinen tekoaika oli ollut ainakin jollakin tarkkuudella päätetty. A oli viesteissään muun ohella kertonut, että hän aikoi puukottaa B:n, jos näkee tämän, ampuu tämän heti, kun näkee tämän ja että jos hän saa B:n kiinni, hän tappaa saman tien. Viesteistä voitiin siten päätellä, että A oli suunnitellut surmaavansa B:n heti tilaisuuden tullen. Viesteissä A oli kuitenkin luetellut useita erilaisia surmaamistapoja. Hän oli puhunut B:n puukottamisesta, ampumisesta, nälkään näännyttämisestä, syömisestä ja hautaamisesta sekä toisaalta tämän hiusten leikkaamisesta ja kasvojen tärvelemisestä. Useimmin A oli puhunut B:n ampumisesta. A oli 19.4.2015 klo 21.25 lähettämässään viestissä kertonut ostavansa äitinsä rahoilla aseen ja 21.4.2015 klo 10.50 lähettämässään viestissä ostaneensa jo aseen. A:n hallusta ei kuitenkaan ollut löytynyt ampuma-asetta. Tämä sekä viesteissä luetellut lukuisat eri surmaamistavat huomioon ottaen hovioikeus katsoi, ettei viestien perusteella voitu luotettavasti päätellä A:n päätyneen mihinkään tiettyyn surmaamistapaan. Tämän perusteella hovioikeus katsoi mahdollisen suunnitelman jääneen toteuttamistavan osalta merkittävällä tavalla puutteelliseksi. A:n luettelemat surmaamistavat olivat toteutustavaltaan sellaisia, etteivät ne toteutuakseen vaatineet erityisen yksityiskohtaista suunnitelmaa tai tarkkaa etukäteisvalmistelua. Toisen henkilön surmaaminen ampumalla oli mahdollista toteuttaa myös ilman yksityiskohtaista suunnitelmaa. Asiassa oli jo käräjäoikeudessa jäänyt näyttämättä, että A:lla olisi ollut hallussaan mitään tekovälinettä. Hovioikeus katsoi, että yksityiskohtaisen suunnitelman laatiminen valmistelurikoksen tekotapana voi koskea vain sellaisia yksilöitävissä olevia toimia, jotka olivat välttämättömiä rikoksen toteuttamiseksi. Tällaisia toimia olivat esimerkiksi uhrin reitin etukäteinen selvittäminen, tekovälineiden hankkiminen ja kokoaminen ja eri toimintojen aikataulutus. Pelkästään ne seikat, että A:n voitiin katsoa aikoneen surmata B:n heti tämän tavattuaan ja että hän oli yrittänyt selvittää tämän olinpaikkaa, eivät täyttäneet vaatimusta yksityiskohtaisesta suunnitelmasta, kun A:n ei ollut näytetty päättäneen tekotapaa tai ryhtyneen mihinkään teon vaatimiin etukäteisvalmisteluihin. Vaikka päätös rikoksen tekemisestä oli sinänsä edellytys rikoksen toteuttamiselle, ei tällainen päätös muodostanut sellaista faktatietoon perustuvaa toimintakokonaisuuden suunnitelmaa, joka olisi välttämätön rikoksen toteuttamiselle. A:n ei ollut näytetty suunnitelleen sisarensa surmaamista siten, että suunnitelma olisi luonut edellytykset ja ollut välttämätön rikoksen toteuttamiselle. A oli viesteissään arvioinut teostaan seuraavaa rangaistusta ja suunnitelmiaan rangaistuksen jälkeen. Hän oli arvellut joutuvansa vankilaan kuudeksi vuodeksi, mistä hän kärsisi kolme vuotta ja lähtisi tämän jälkeen pois Suomesta. Hovioikeuden näkemyksen mukaan tämä osoitti kuitenkin lähinnä A:n valmiutta tehdä mainittu teko. Vaikka yksityiskohtainen suunnitelma ei edellyttänyt, että kaikki teon pienetkin yksityiskohdat oli lyöty lukkoon, hovioikeus katsoi toisin kuin käräjäoikeus, että A:n ei ollut näytetty laatineen laissa tarkoitettua yksityiskohtaista suunnitelmaa sisarensa surmaamisesta. Hovioikeus katsoi, että kyse oli ollut lähinnä A:n valmiudesta tarpeen tullen surmata sisarensa, mikä valmius ei lain esitöiden mukaan vielä täyttänyt törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistöä. Surmaamisesta sopiminen tai siihen lupautuminen A oli kiistänyt sopineensa isänsä kanssa B:n surmaamisesta. A oli kertomansa mukaan päinvastoin ilmoittanut isälleen, että B:n asiat olivat hyvin ja että tämä kävi koulua. Todistaja N oli sen sijaan kertonut, että A oli kertonut hänelle saaneensa isältään ohjeeksi surmata B tarvittaessa, jos tämä ei palaisi kotiin. A oli myöntänyt sanoneensa N:lle näin. A oli ollut tuolloin suuttunut, koska hän ei ollut tavannut sisartaan pitkään aikaan. Hovioikeus totesi, että A:n isää ei ollut kuultu asiassa. Edellä selostetun lisäksi muuta näyttöä A:n ja hänen isänsä välisestä yhteydenpidosta ja sen sisällöstä ei ollut esitetty. Pelkästään N:n kertomuksen ja A:n kiihtyneessä mielentilassa N:lle lausuman perusteella A:n ei voitu vastoin kiistämistään katsoa sopineen B:n surmaamisesta isänsä kanssa tai lupautuneen tekemään teon. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Seppo Ovaskainen ja Birgitta Lemström. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan syytekohdassa 2 rangaistukseen syytteen mukaisesti 17. - 22.4.2015 tehdystä törkeän henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Syyttäjä on vaatinut syytekohdassa 2 A:lle (jäljempänä myös vastaaja) rangaistusta törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Syytteen mukaan hän oli ajalla 17. - 22.4.2015 pitänyt hallussaan ampuma-asetta tarkoituksin tappaa sisarensa B ampumalla tai jollakin muulla tavalla. Hän oli sopinut Irakissa olevan isänsä kanssa teon tekemisestä ja lupautunut tekemään sen. A oli syytteen mukaan lisäksi laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman etsien sisartaan usean vuorokauden ajan, jona aikana hän oli suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia sisarensa surmaamistapoja. 2. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi pitänyt hallussaan ampuma-asetta. Muilta osin käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen syytteen mukaisen menettelyn törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmisteluna. 3. Ainoastaan vastaaja on valittanut hovioikeuteen vaatien syytteen hylkäämistä. Syyttäjä on vastauksessaan hovioikeudelle vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio pysytetään voimassa perusteluineen. Hovioikeudessa ei siten enää ole ollut kysymys siitä, onko vastaaja pitänyt hallussaan ampuma-asetta. 4. Hovioikeus on hylännyt syytteen. 5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistön täyttymisestä siltä osin, onko vastaajalla ollut tarkoitus tappaa sisarensa ja onko hän syyllistynyt kyseiseen rikokseen sopimalla isänsä kanssa tai laatimalla yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta tai lupautumalla tekemään teon. Sovellettava säännös 6. Rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin mukaan törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta tuomitaan muun muassa se, joka 1 §:ssä tarkoitetun tapon tekemistä varten 1) pitää hallussaan ampuma- tai teräasetta tai muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä taikka välinettä, joka soveltuu erityisesti käytettäväksi välineenä rikoksessa, 2) sopii toisen kanssa tai laatii yksityiskohtaisen suunnitelman mainitun rikoksen tekemisestä tai 3) palkkaa, käskee tai muuten yllyttää toista mainitun rikoksen tekemiseen taikka lupautuu tai tarjoutuu tekemään sen. Pykälän 2 momentin mukaan jos vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa, 1 momenttia ei kuitenkaan sovelleta. Rangaistussäännöksen tausta 7. Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu on säädetty Suomessa rangaistavaksi 1.8.2013 alkaen. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen mukaan kansallisessa rikosoikeudessa lähtökohtana on perinteisesti ollut, että rangaistusvastuuta ei ole tarkoituksenmukaista ulottaa rikoksen yritystä aikaisempaan vaiheeseen. Suunnittelu- tai valmisteluvaiheessa konkreettinen vaara rikoksen toteuttamisesta saattaa olla vähäinen. Eräät kotimaan tapahtumat, muun muassa koulusurmat sekä eräät rahankuljetusryöstöt, ovat kuitenkin antaneet aiheen kriminalisoida tiettyjen törkeiden rikosten valmistelu (HE 141/2012 vp s. 4). 8. Rikoksen valmistelulla tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan subjektiivisessa suhteessa rikokseen tähtäävää toimintaa, jolla luodaan edellytyksiä rikoksen myöhemmälle toteuttamiselle. Tavoitteena on toteuttaa valmisteltava rikos. Valmistelutoimet ovat yritystä varhaisempia tekoja, joissa rikoksen tekemistä ei ole vielä aloitettu. Rangaistavaa valmistelua voi olla vasta jokin konkreettinen ulkomaailmassa ilmenevä teko, valmistelutoimi (HE 141/2012 vp s. 5 - 6 ja 18). 9. Sovellettavaa lainkohtaa koskevissa hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että rikoksen valmistelua koskevat säännökset merkitsevät rikosoikeudellisen vastuun ulottamista poikkeuksellisesti rikoksen yritystäkin aikaisempaan vaiheeseen. Mitä varhaisempaan vaiheeseen vastuu liittyy, sitä merkittävämmiksi nousevat myös subjektiiviset edellytykset, kuten tekijän tietoja ja tarkoituksia koskevat edellytykset. Tällaisessa tilanteessa myös näytölliset vaikeudet usein korostuvat. Muun muassa tämä seikka antaa aiheen edellyttää, että vastuun edellytyksiä tulkitaan paitsi sääntelyn tarkoituksen mukaisesti, myös kohtalaisen suppeasti (HE 141/2012 vp s. 34). Myös lakivaliokunta on hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä korostanut säännöksen suppeaa ja sen tarkoituksen mukaista tulkintaa (LaVM 8/2013 vp s. 4). Tapahtumainkulusta 10. Riidatonta on, että B on 17.4.2015 jättänyt palaamatta kotiin, minkä jälkeen A on alkanut etsiä sisartaan. B:stä on 20.4.2015 tehty poliisille katoamisilmoitus. A on 17. - 22.4.2015 lähettänyt sisarelleen sekä useille muille henkilöille matkapuhelimella viestejä, joissa hän on uhannut sisarensa henkeä tai fyysistä koskemattomuutta eri tavoin. 11. A on 22.4.2015 saanut ystävältään tietää sisarensa olinpaikan. A:n ystävä C on hakenut B:n Vuosaaressa sijaitsevasta McDonald’s-ravintolasta ja vienyt tämän veljensä A:n luokse Vuosaaren metroaseman lähellä sijaitsevaan puistoon. Puistossa on ollut paikalla myös useita muita henkilöitä. Lopulta paikalle ovat tulleet myös poliisipartion jäsenet N ja K. Suullisessa käsittelyssä vastaanotettu henkilötodistelu 12. Asianomistaja B on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut asuneensa tapahtuma-aikaan huhtikuussa 2015 kaksistaan äitinsä kanssa. A oli kuitenkin käynyt kotona melkein päivittäin. Sisarusten isä oli asunut Irakissa. 13. Asianomistaja on edelleen kertonut, ettei hänellä ollut ollut ongelmia veljensä kanssa eikä tämä ollut ollut väkivaltainen häntä kohtaan. Asianomistaja oli määrätty toisinaan kotiarestiin, jos hän esimerkiksi oli tavannut poikia, tai häneltä oli otettu puhelin pois rangaistukseksi. Asianomistaja oli lähtenyt huhtikuussa 2015 pois kotoa, koska hän ei kertomansa mukaan jaksanut noudattaa hänelle asetettuja liian tiukkoja sääntöjä. A oli lähettänyt hänelle kotoa poistumisen jälkeen uhkauksia, joissa tämä muun muassa oli uhannut pään irti leikkaamisella. B:n mukaan hänen veljensä ei ollut kuitenkaan tarkoittanut sitä, mitä hän oli sanonut, vaan oli vain ollut vihainen sisarelleen. 14. B ei ollut Vuosaaressa lähtenyt vapaaehtoisesti tapaamaan veljeään, mutta C oli houkutellut hänet mukaansa ja vienyt hänet kädestä kiinni pitäen A:n luo. Sisarukset olivat keskustelleet rauhanomaisesti keskenään eikä veli ollut yrittänyt tilanteessa lyödä asianomistajaa. Keskustelu oli ollut \"ystävällistä ja surullista\". 15. B on lisäksi kertonut tavanneensa veljeään syytteessä tarkoitetun tekoajan jälkeenkin, viimeksi maaliskuun 2017 alussa Helsingissä. 16. Todistaja D, jonka tytär on asianomistajan ystävä, on kertonut kuulleensa tyttäreltään asianomistajan kotoa poistumisesta ja siitä, ettei tämä ollut uskaltanut mennä kotiinsa. D:n tytär oli tullut 22.4.2015 kotiin hysteerisenä ja kertonut, että asianomistajan veli ja tämän kaverit olivat löytäneet asianomistajan Vuosaaren McDonald’sista ja lähteneet viemään tätä metroaseman suuntaan. Koska tytär oli ollut niin järkyttyneen oloinen, D oli katsonut parhaaksi mennä itse paikalle. Metroaseman lähettyvillä oli ollut arviolta 10 - 15 hengen nuorisojoukko, joka oli huutanut kovaan ääneen ja ollut silminnähden paniikissa. D oli nähnyt osittain valaistussa puistossa kahden hahmon seisovan ja yhden olevan maassa. D:n lähtiessä kävelemään siihen suuntaan nuorisojoukko oli huutanut, että \"älä mene sinne, sut tapetaan, veli on ihan hullu\". D oli pyytänyt maassa istuneen asianomistajan luokseen. Asianomistaja oli ollut shokin kaltaisessa tilassa ja hän oli ollut itkeneen näköinen. D ei ollut nähnyt tilanteessa väkivaltaa. D oli kysynyt vastaajalta, etteihän tämä haluaisi tappaa sisartaan, mihin vastaaja oli vastannut kieltävästi. 17. Todistaja, vanhempi konstaapeli K on kertonut A:n olleen Vuosaaressa kiihtyneen oloinen. Vastaaja oli uhonnut, että jos hän olisi halunnut hakata sisarensa, niin hän olisi voinut sen tehdä. Tilanteessa ei ollut kuitenkaan todistajan mukaan ollut suoranaista laitonta uhkausta eikä väkivaltaa, joten K oli vain ottanut ylös A:n ja tämän kaverin yhteystiedot suorittamatta kiinniottoa. Työpariltaan todistaja N:ltä K oli kuullut sisarusten isän suhtautumisesta tyttärensä kodista poistumiseen ja länsimaisten tapojen noudattamiseen. 18. Ulkona B oli ollut melko rauhallinen, mutta kun veli ei ollut ollut enää kuuloetäisyydellä, tämä oli ollut itkuinen ja kertonut selkeästi pelkäävänsä kotiin joutumista. 19. Todistaja, vanhempi konstaapeli N on kertonut A:n sanoneen saaneensa isältään tehtäväksi palauttaa sisar kotiin ja saada hänet noudattamaan islaminuskon mukaisia tapoja. Jos tämä ei onnistuisi, sisar pitäisi tarvittaessa tappaa. Tarvittaessa B:n kaveritkin tulisi tappaa. A:n mukaan pääasia oli ollut perheen kunnian palauttaminen. Jos siitä seuraisi vankeusrangaistus, hän ottaisi sen vastaan ja suorittaisi rangaistuksesta ensikertalaisena vain puolet. N:n mukaan vastaaja oli ollut selvin päin ja vakavissaan toistaessaan tätä useita kertoja. Asianomistajan turvaan vienti oli ollut tilanteessa pääasia ja häneen kohdistuneen uhan poistamiseen ei katsottu tarvittavan vastaajan kiinniottamista. 20. B:n katoamista tutkinut vanhempi rikoskonstaapeli V on kertonut olleensa puhelimitse yhteydessä asianomistajaan ja tämän jälkeen myös A:han. B ei ollut halunnut kertoa olinpaikkaansa eikä tavata perhettään tai viranomaisia. A oli V:n mukaan puhelimessa kertonut sisarensa pilanneen suvun kunnian ja maineen sekä sanonut tappavansa sisarensa, jos saisi tietää tämän olleen sukupuolisuhteessa. A oli edelleen sanonut V:lle, että jos hänen sisarelleen tapahtuisi jotakin, hän olisi tehnyt sen. A oli lisäksi sanonut, että jos sisko palaisi kotiin ja kertoisi, ettei ollut tehnyt mitään väärin, ja hän uskoisi siskoaan, hän lupaisi olla tekemättä mitään. V oli muistuttanut A:n puhuvan poliisin kanssa, mutta tämä oli sanonut ymmärtävänsä sen ja oli vain toistanut uhkauksiaan kiihtyneessä mielentilassa. V:n mukaan vastaaja oli ollut tosissaan. 21. Todistaja E oli kuljettanut asianomistajan muutama päivä Vuosaaren tapahtumien jälkeen lastensuojeluyksikköön. Hän oli keskustellut autossa asianomistajan kanssa. Asianomistaja oli kertonut veljensä ottaneen isän paikan sekä kasvatusvastuun ja määräysvallan. Asianomistaja oli lisäksi kertonut E:lle veljen uhkauksista, kotiaresteista sekä hiuksista vetämisistä ja lyömisistä silloin, kun asianomistaja ei ollut noudattanut veljensä asettamia kotiintuloaikoja ja muita määräyksiä. B oli kertonut lähteneensä kotoa, koska hän oli pitänyt veljensä asettamia kotiintuloaikoja ja määräyksiä sekä pahoinpitelyjä kohtuuttomina. Kotoa lähdön jälkeen B oli saanut veljeltään tappouhkauksia ja muita eritasoisia uhkauksia, koska oli veljen mukaan häpäissyt perheen olemalla väärässä seurassa. B:n kertomus oli E:n mukaan ollut uskottava. Tämä oli näyttänyt pahoinpitelyistä jääneitä arpia ja kertonut rauhallisesti ja loogisesti tapahtumista perheessä. E:n mukaan he olivat keskustelleet lisäksi myös perheen kulttuuritaustasta sekä siitä, että käytetyt ilmaisut saattavat olla voimakkaita eikä niitä aina tarkoiteta kirjaimellisesti. 22. A on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut lähettäneensä kirjallisina todisteina olevat viestit, koska hän oli ollut huolissaan nuoresta sisarestaan, joka oli ollut poissa kotoa useita päiviä. Hänen tarkoituksenaan ei ollut vahingoittaa sisartaan, vaan saada tämä palaamaan kotiin tai menemään poliisin tai sosiaaliviranomaisten luo kadulla olemisen sijaan. 23. Vastaaja on todennut käyttäneensä voimakasta kieltä viesteissä ja tehneensä siinä virheen. Hänellä ei ollut ollut tarkoitusta vahingoittaa tai tappaa sisartaan taikka suunnitelmaa sisarensa tappamisesta. Jos sellainen olisi ollut, hän olisi toteuttanut sen Vuosaaressa. 24. Vastaaja oli ollut metrossa Helsingin Kalasatamassa C:n kanssa menossa jalkapalloharjoituksiin, kun hänelle oli soitettu sisaren olevan Vuosaaressa. Vastaaja oli pyytänyt C:tä hakemaan hänen sisarensa metroaseman lähellä olevaan puistoon keskustelua varten. A on kertonut olleensa tilanteessa kiihtynyt, mutta hän ei ollut yrittänyt tehdä sisarelleen väkivaltaa. 25. Vastaaja ei ollut kertonut sisarensa katoamisesta isälleen. Päinvastoin hän on kertonut väittäneensä isälleen asioiden olevan kunnossa. 26. Todistaja C on kertonut kuulleensa B:n katoamisesta ystävältään A:lta vasta, kun tämä oli metrossa matkalla jalkapalloharjoituksiin kuullut sisaren löytyneen. A oli ollut huolissaan ja hermostuneen näköinen ja halunnut jopa pahoinpidellä sisartaan. C oli estänyt vastaajaa ja ilmoittanut poistuvansa paikalta, jos väkivaltaa käytetään. C:n mukaan vastaaja ei aina tarkoita sitä, mitä sanoo. Tämä ei ole väkivaltainen. Surmaamisesta sopiminen tai siihen lupautuminen 27. Syytteen mukaan A oli sopinut Irakissa olevan isänsä kanssa sisarensa tappamisesta ja lupautunut tekemään teon. Vastaaja on kiistänyt kertoneensa isälleen edes sisarensa poistumisesta kotoaan. 28. Hälytystehtävää Vuosaareen suorittamaan menneeseen poliisipartioon kuuluneen todistaja N:n mukaan vastaaja oli tapahtumapaikalla Vuosaaressa kertonut isältään saamastaan tehtävästä palauttaa sisar kotiin ja saada hänet noudattamaan islamilaisia tapoja. Mikäli tämä ei onnistuisi, sisar ja tarvittaessa tämän suomalaiset kaverit tulisi tappaa. Poliisipartion toinen jäsen todistaja K on kertonut kuulleensa N:ltä sisarusten isän suhtautumisesta tyttärensä kotoa poistumiseen. Vastaaja ei ole kiistänyt puhuneensa tapahtumapaikalla tällä tavoin poliisille, mutta hän oli kertomansa mukaan ollut tuolloin kiihtyneessä mielentilassa. 29. Muuta selvitystä vastaajan yhteydenpidosta isäänsä tai mahdollisen yhteydenpidon sisällöstä ei ole esitetty. Korkein oikeus katsoo, että asiassa esitetty näyttö ei syyksi lukemiseen riittävällä varmuudella osoita, että A olisi sopinut isänsä kanssa sisarensa surmaamisesta taikka lupautunut tekemään syytteen mukaisen teon. Syyte on siten näiltä osin hylättävä näyttämättömänä. Surmaamista koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman laatiminen 30. Rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua tekotapaa koskevissa hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että koska pelkkiä pahoja ajatuksia ei voida kriminalisoida, tulee suunnitelmalta vaatia yksityiskohtaisuutta. Yksityiskohtaisen suunnitelman pitää olla sellainen faktatietoon perustuva toimintakokonaisuuden suunnitelma, joka luo edellytykset ja on välttämätön rikoksen toteuttamisessa. Yksityiskohtainen suunnitelma edellyttää selvästi enemmän kuin rikoksen pääpiirteittäinen suunnitelma. Yksityiskohtainen suunnitelma ei kuitenkaan edellytä sitä, että rikossuunnitelman kaikki pienimmätkin yksityiskohdat olisi lopullisesti päätetty (HE 141/2012 vp s. 36 - 37). 31. B on halunnut tulla ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti tuomioistuimessa kuulluksi vasta Korkeimmassa oikeudessa. Hän on Korkeimmassa oikeudessa kertonut, ettei hänellä ollut ollut kotona asuessaan ongelmia veljensä kanssa. Kotoa poistuttuaan hän oli saanut veljeltään viestejä, joissa oli uhattu käyttää häntä kohtaan väkivaltaa eri tavoin. B:n kertoman mukaan hänen veljensä ei kuitenkaan ollut ollut tosissaan lähettämiensä uhkausten suhteen. 32. Koska B:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa on osaksi poikennut hänen esitutkinnassa kertomastaan, syyttäjä on vedonnut näyttönä hänen esitutkintakertomuksiinsa siitä, mitä hän oli niissä kertonut veljensä häneen kohdistamista uhkauksista ja väkivallasta. Hän on huhtikuussa 2015 toimitetuissa kahdessa ensimmäisessä kuulustelussa kertonut yksityiskohtaisesti veljensä hänelle asettamista käyttäytymissäännöistä, joiden rikkomisen seurauksena hänen veljensä oli määrännyt hänet olemaan kotiarestissa ja lyönyt häntä useita eri kertoja. Lisäksi B on jälkimmäisessä kuulustelussa kertonut veljensä uhanneen häntä aikaisemminkin tappamisella, mikäli hän jäisi toistamiseen kiinni yhteydenpidosta poikaystävänsä kanssa. 33. B ei ole Korkeimmassa oikeudessa esittänyt syytä kertomuksensa muuttumiselle. Korkein oikeus pitää hänen huhtikuussa 2015 pian syytteessä tarkoitettujen tapahtumien jälkeen pidetyissä esitutkintakuulusteluissa antamiaan kertomuksia syyttäjän vetoamilta, kohdassa 32 mainituilta osin uskottavampina kuin hänen kertomustaan toukokuussa 2015 pidetyssä kolmannessa esitutkintakuulustelussa ja Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä. Hänen ensin mainittujen esitutkintakertomustensa luotettavuutta tukee todistaja E:n kohdassa 21 selostettu kertomus. Sitä tukee myös se, että A on tuomittu lainvoimaisesti B:hen useissa eri tilanteissa 1.1.2014 - 22.4.2015 kohdistuneista pahoinpitelyteoista. Nämä seikat puoltavat myös johtopäätöstä siitä, että A:lla on voinut olla aikomus käyttää väkivaltaa sisartaan kohtaan tai jopa surmata sisarensa, mikäli tämä ei muuta käyttäytymistään tai palaa takaisin kotiin. 34. Syyttäjä on vedonnut kirjallisina todisteina A:n 17.4. - 22.4.2015 eri henkilöille lähettämiin chat-viesteihin. Niistä ilmenevät B:hen kohdistuneet surmaamisuhkaukset tukevat päätelmää siitä, että A oli saattanut suunnitella surmaavansa sisarensa sopivan tilaisuuden tullen, mikäli tämä ei palaisi kotiin. Hän on maininnut viesteissään useita erilaisia surmaamistapoja puhuen sisarensa puukottamisesta, ampumisesta, nälkään näännyttämisestä, syömisestä ja hautaamisesta. Hän on maininnut viesteissään myös muita väkivallan käytön tapoja, kuten hiusten leikkaamisen ja kasvojen tärvelemisen. Edelleen viesteistä ilmenee, että hän on niiden lähettämisen aikana pyrkinyt selvittämään sisarensa olinpaikan. 35. Myös todistajina kuultujen K:n, N:n ja V:n kertomukset tukevat sitä, että A:lla on saattanut olla valmius ja aikomus käyttää väkivaltaa sisartaan kohtaan tai tietyin edellytyksin jopa tappaa sisarensa. Näiden kertomusten merkitystä tappamista koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman olemassaoloa arvioitaessa vähentää kuitenkin se, että heidän kaikkien kertoman mukaan A:n uhkaukset sisarensa tappamisesta ovat olleet ehdollisia ja riippuneet muun muassa siitä, tuleeko tämä palaamaan takaisin kotiin. 36. Toisaalta viesteistä niitä kokonaisuutena tarkastellen ilmenee, että A on uhannut vakavuudeltaan vastaavan kaltaisilla teoilla useita muitakin ihmisiä, joiden hän on epäillyt osallistuneen sisarensa kodista poissaoloon liittyviin toimiin. Useissa viesteissään hän on kytkenyt sisarensa surmaamisaikomuksen siihen edellytykseen, että tämä jättäisi palaamatta kotiin. Eräässä viestissään hän on suunnitellut palauttavansa sisarensa takaisin Irakiin. 37. A on kertonut, että hänellä ei ollut lähettämistään viesteistä huolimatta ollut tarkoitusta tappaa tai edes vahingoittaa sisartaan. Hän oli viestejä lähettäessään ollut hermostunut ja huolissaan sisarestaan, ja hän oli käyttänyt voimakasta kieltä pelottelukeinona saadakseen sisarensa palaamaan kotiin tai menemään sosiaaliviranomaisten luokse. Korkein oikeus toteaa, että myös viestien sisällöstä voidaan päätellä, että A on viestejä kirjoittaessaan ollut voimakkaassa kiihtymystilassa ja mahdollisesti myös huolissaan sisarestaan ja äidistään. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus pitää mahdollisena vaihtoehtona myös sitä, että viestit on kirjoitettu A:n kertomassa tarkoituksessa. 38. Tappamista koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman olemassaoloa vastaan puhuu jossain määrin kohdassa 37 todetun ohella se, että A:lla ei ole selvitetty olleen hallussaan mitään tekovälinettä, joka olisi soveltunut käytettäväksi henkirikoksessa. Kohdissa 3 ja 5 todetulla tavalla Korkeimmassa oikeudessa ei ole ollut ratkaistavana, onko hän syytteessä mainittuna tekoaikana pitänyt hallussaan ampuma-asetta. 39. Korkein oikeus toteaa näytön arvioinnin lähtökohtana, että rikosasiassa syyksilukevan tuomion edellytyksenä on, että syyttäjä on esittänyt asiassa sellaisen selvityksen, jonka perusteella vastaajan syyllisyys on näytetty toteen sellaisella varmuudella, ettei siitä jää varteenotettavaa epäilyä. 40. Punnitessaan vastakkain syytettä tukevaa ja sitä vastaan puhuvaa näyttöä Korkein oikeus toteaa, että A:n sisareensa aikaisemmin kohdistama väkivalta sekä hänen lähettämistään viesteistä ja hänen puheistaan ja käyttäytymisestään ilmenevä aggressiivisuutensa osoittavat yleistä valmiutta käyttää jonkinasteista väkivaltaa sisartaan kohtaan. Yleinen valmius väkivallan käyttöön ei kuitenkaan vielä riitä osoittamaan, että hän olisi tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta. Todisteina esitetyt viestitkin osoittavat pikemminkin kiihtymystilassa tapahtunutta uhoamista kuin yksityiskohtaisen surmaamissuunnitelman olemassaoloa. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A:n ei ole näytetty tehneen yksityiskohtaista suunnitelmaa sisarensa surmaamisesta. 41. Näin ollen syytekohdassa 2 esitetty syyte törkeästä henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta laatimalla rikoksen tekemisestä yksityiskohtainen suunnitelma on hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170052 ECLI:FI:KKO:2017:52 KKO:2017:52 Förberedelse till grovt brott mot liv eller hälsa R2016/245 1455 2017-07-05 Enligt åtalet hade A kommit överens med sin far som bodde i Irak om att döda sin syster och lovat att utföra gärningen. Enligt åtalet hade A dessutom gjort upp en detaljerad plan genom att under flera dygn leta efter sin syster medan han hade planerat samt beskrivit olika sätt att döda sin syster. Fråga om rekvisiten för förberedelse till grovt brott mot liv eller hälsa uppfylldes." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170053 ECLI:FI:KKO:2017:53 KKO:2017:53 Kiinteistönmuodostamislaki Vesijättö Lunastamisen edellytykset Maankäyttö- ja rakennuslaki Yleiskaava M2016/22 1457 2017-07-06 Kysymys vesijätön lunastamisen edellytysten täyttymisestä. (Ään.) KML 60 § Asian käsittely lunastustoimituksessa ja maaoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Katselmus Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely lunastustoimituksessa ja maaoikeudessa Vesijätön lunastustoimituksen päätös 27.5.2015 EM ja RM olivat hakeneet toimitusta omistamansa Kaunissaaressa sijaitsevan kiinteistön Vitikko 3:101 edustalla olevan vesijätön lunastamiseksi katsoen, että ranta-alue oli tärkeä kiinteistölle muun muassa veneilyn ja kalastuksen takia. Toimitusmiehet totesivat, että alueelle oli alkanut muodostua vesijättöä 15.2.1866 päättyneestä isojaosta lähtien maankuoren kohoamisen seurauksena. Vesijättöä oli Vitikon tilan edustalla 8 - 10 metriä leveä kaistale, joka vedenpinnan huomattavien korkeusvaihtelujen johdosta oli usein kokonaan veden alla. Vesijätön omistusoikeus kuului yhteisen vesialueen 876:1 omistavalle Kaunissaaren osakaskunnalle. Toimitusmiehet totesivat, että vesijätön lunastusta hakenut kiinteistö Vitikko oli rakennuspaikka ja että kohdealueella oli voimassa yleiskaava. Kaavassa Vitikon kiinteistön alueesta noin 1/3 osa oli loma-asumiseen varattua RA-aluetta ja rannasta alkaen noin 2/3 osaa oli maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi varattua M-aluetta. Toimitusmiehet katsoivat, että yleiskaavalle ja sen määräyksille oli annettava merkitystä toimituksessa, koska kaavaa laadittaessa Kaunissaaren tiloille oli tarkkaan mitoitettu omarantaiset ja kuivan maan rakennuspaikat. Kaavan mukaan tila Vitikko oli niin sanottu kuivan maan rakennuspaikka, koska tilan rantaan rajoittuva kiinteistön ala oli M-aluetta. Toimitusmiehet katsoivat myös, että vesijättöä voitiin käyttää tarkoituksenmukaisesti Kaunissaaren osakaskunnan yhteisen vesialueen yhteydessä mahdollistamaan perinteinen vapaa kulku Kaunissaaren ranta-alueella. Vesijätön lunastuksista mahdollisesti seuraavat aitojen tai muiden esteiden rakentamiset voisivat estää tai rajoittaa vapaata kulkua ja muuttaa Kaunissaaren luonnetta. Vitikon tilan tarve vesialueelle pääsemiseksi voitiin turvata perustamalla vesijätölle venevalkamaoikeus. Toimitusmiehet päättivät, että edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ei ollut. Lunastuksen sijaan toimitusmiehet päättivät perustaa Vitikon tilan hyväksi venevalkamaoikeuden vesijätölle. Asian olivat ratkaisseet toimitusinsinööri Matti Laari ja uskotut miehet. Vantaan käräjäoikeuden maaoikeutena 31.12.2015 antama tuomio EM ja RM valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen ja vaativat, että heidän hakemuksensa vesijätön lunastamisesta hyväksytään. Maaoikeus totesi, että alueella oli voimassa 23.7.1991 vahvistettu oikeusvaikutteinen Kaunissaaren osayleiskaava. Kaavakartan mukaan Vitikon tilan RA-alue oli tarkoitettu sisämaan loma-asuntoa varten. Maaoikeus katsoi, että tilan käytön vaikeutumista tuli arvioida koko tilan kannalta. Vitikon tila oli pinta-alaltaan pieni eli noin 1,2 hehtaaria. Yleiskaava ei osoittanut sitovasti rakennuspaikan rajoja, eikä yleiskaavan mukainen maa-ja metsätalousvaltainen alue ollut tarkoitettu yleiseksi alueeksi vaan tilan yksityiseen metsätalouteen. Metsätalouteen varattua tilan aluetta voitiin hyödyntää rakennuspaikan lisäalueena. Lisäksi Kaunissaaren yleisessä käytössä oleva venesatama sijaitsi saaren eteläosassa, josta oli matkaa Vitikon tilalle noin 3 kilometriä. Tämän vuoksi veneellä pääsy tilan omaan rantaan oli tärkeää. Maaoikeus katsoi, että vesijätöstä aiheutuva rantayhteyden puuttuminen oli omiaan vaikeuttamaan huomattavasti Vitikon tilan käyttöä kiinteistönmuodostamislain 60 §:n tarkoittamalla tavalla. Maaoikeus totesi edelleen, että nyt kysymyksessä oleva vesijättö oli siinä määrin kapea ja pieni, että sen käyttäminen esimerkiksi rakennuspaikkana tai jonkin toisen rakennuspaikan lisäalueena ei ollut mahdollista. Vesijätöllä ei ollut myöskään maa- tai metsätaloudellista käyttöä. Lisäksi maaoikeus katsoi isojaon toimitusasiakirjojen, myöhemmän toimitus- ja kartta-aineiston sekä todistajien kertomusten perusteella, että lunastettavaksi vaadittuun vesijättöön ei kohdistunut yleistä ja todellista tarvetta käyttää sitä saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen. Mainituilla perusteilla maaoikeus katsoi, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:ssä säädetyistä vaihtoehtoisista kiinteistökohtaisista edellytyksistä toteutui myös yksinomaiseen käytettävyyteen liittyvä edellytys. Edelleen maaoikeus katsoi, että tilussijoitusta ei voitu tilusvaihdolla korjata ja että vesijätön lunastamisesta ei aiheutunut kenellekään huomattavaa haittaa. Lunastus ei aiheuttanut haittaa myöskään kiinteistöjärjestelmän selvyydelle. Maaoikeus päätyi siihen, että tässä asiassa ei ollut kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettuja lunastamisen rajoituksia. Maaoikeus siten päätti, että EM:llä ja RM:llä oli oikeus lunastaa Vitikon tilan edessä oleva vesijättö. Toimitus palautettiin uudelleen käsiteltäväksi vesijätön lunastuksen ja siihen liittyvien kysymysten ratkaisemista varten. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Elina Lampi-Fagerholm, maaoikeusinsinööri Sakari Haulos ja lautamiehet. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa H:lle ja N:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan H ja N vaativat, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja että EM:n ja RM:n vaatimus saada lunastaa vesijättö hylätään. EM ja RM, PT, ST ja D vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä. Kaunissaaren osakaskunta ei antanut pyydettyä vastausta. Katselmus Korkein oikeus toimitti Kaunissaaressa katselmuksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 1. EM ja RM omistavat Vitikon tilan itäisellä Suomenlahdella sijaitsevan Kaunissaaren pohjoisosassa. He ovat hakeneet tilan kohdalla meren rannalla olevan vesijätön lunastamista. Lunastustoimituksessa on todettu, että tila rajoittuu yhteiseen vesialueeseen 624-406-876-1 kuuluvaan vesijättöön, joka kuuluu Kaunissaaren osakaskunnalle. Toimitusmiehet ovat katsoneet, ettei lain mukaisia edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ole. Maaoikeus on EM:n ja RM:n valituksen johdosta katsonut, että vesijätön lunastamisen edellytykset täyttyvät, ja palauttanut asian toimitukseen uudelleen käsiteltäväksi. 2. Korkeimmassa oikeudessa muutoksenhakijoina olevat H ja N omistavat Vitikon tilan länsipuolella sijaitsevan Luolilahden tilan, jolla on osuus edellä mainittuun yhteiseen vesialueeseen. He ovat siten yhteisen vesialueen omistavan Kaunissaaren osakaskunnan osakkaita. H ja N ovat valituksessaan vaatineet maaoikeuden tuomion kumoamista. He ovat valituksensa perusteeksi vedonneet ensisijaisesti siihen, että lunastettavaksi haettu alue ei ole isojaon jälkeen muodostunutta vesijättöä, vaan joutomaata, jonka on isojaossa tarkoitettu jäävän Kaunissaaren tilojen yhteiseen käyttöön. Toissijaisesti he ovat katsoneet, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentin mukaisia edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ei ole ja että lunastaminen aiheuttaisi heille huomattavaa haittaa. 3. EM ja RM ovat vastauksessaan vaatineet valituksen hylkäämistä perusteettomana. He ovat pitäneet maaoikeuden tuomiota oikeana. Vastaavalla tavalla ovat valitusta vastustaneet myös Vitikon tilan itäpuolella sijaitsevan Luoderannan tilan omistaja PT sekä käyttöoikeuden haltijat ST ja D. 4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, onko lunastettavaksi haettu alue vesijättöä. Jos vastaus tähän kysymykseen on myöntävä, on arvioitava, täyttyykö kumpikaan kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa säädetyistä kiinteistökohtaisista lunastamisen edellytyksistä. Mikäli ainakin toinen kiinteistökohtaisista edellytyksistä täyttyy, tulee ratkaistavaksi, aiheutuuko lunastamisesta H:lle ja N:lle sellaista huomattavaa haittaa, joka lunastamisen yleisiä edellytyksiä koskevan kiinteistönmuodostamislain 64 §:n mukaan estää vesijätön lunastamisen. Onko lunastettavaksi haettu alue vesijättöä? 5. H ja N ovat esittäneet, että lunastustoimituksen kohteena olleelle alueelle ei ole muodostunut vesijättöä siten, että se voitaisiin määritellä. Tuuliolosuhteiden ja vedenpinnan korkeuden vaihtelun takia rantaviiva hietikolla muuttuu alati. Vuonna 2015 merivesi oli ollut niin korkealla, että isojaon jälkeen mahdollisesti muodostunut vesijättö oli ollut veden peitossa. Kaikki muu alue vesijätön ja Vitikon tilan rajan välillä on H:n ja N:n mukaan joutomaata, jonka on isojaossa tarkoitettu jäävän Kaunissaaren tilojen yhteiseen käyttöön. 6. Korkein oikeus toteaa, että vesijätöllä tarkoitetaan esimerkiksi maankohoamisen seurauksena paljastunutta vesialueen pohjaa. Vesijätöksi on katsottava alue, joka on muodostunut yhtäältä rantakiinteistön ja vesialueen välisen vanhan kiinteistörajan ja toisaalta nykyisen rantaviivan väliin. Vesilain 1 luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesti vesialueen rajana maata vastaan pidetään keskivedenkorkeuden mukaista rantaviivaa. 7. Lunastustoimituksessa on todettu, että vuonna 1866 päättyneestä isojaosta lähtien vesijättöä on muodostunut maankohoamisen seurauksena korkeussuunnassa 40 - 45 senttimetriä. Toimitusmiehet ovat toimittamassaan katselmuksessa todenneet, että tilojen vanhoilla kartoilla olevat +mitat rantapyykeistä vanhaan rantaan johtivat huomattavasti eri korkeudelle nykyisestä merenpinnasta. Toimitusmiesten harkinnan mukaan Luolilahden tilan ja Vitikon tilan välinen +mitta osoitti isojaossa määrätyn rajan sijainnin oikeammin kuin huomattavasti korkeammalle jäänyt Vitikon tilan ja Luoderannan tilan rajalle merkitty rajapiste. Toimitusmiehet ovat arvioineet, että Vitikon tilan kohdalla on vesijättöä 8 - 10 metriä leveä kaistale. 8. Toimitusmiehet ovat siis pitäneet vesijättönä aluetta, joka on maankohoamisen seurauksena muodostunut isojaon mukaisen kiinteistörajan ja nykyisen rantaviivan väliin. Tämä on kohdassa 6 esitetyn perusteella ollut oikea lähtökohta asian arvioinnille. 9. Niin kuin maaoikeus on todennut, Kaunissaaren 15.2.1866 vahvistetussa isojaossa on annettu määräys Kaunissaaren rantojen jäämisestä, mikäli ne voitiin katsoa joutomaiksi, kyläkunnan yhteisiksi. Sittemmin maarekisteriin 28.8.1975 merkityssä jaon täydentämisessä on ratkaistu, mitä edellä mainitulla isojakoasiakirjojen merkinnällä tarkoitetaan. Merkinnällä ei ole katsottu tarkoitetun rantojen yhteiseksi erottamista vaan rasitetta eli venevalkamaoikeutta. Isojakoasiakirjojen kyseisen merkinnän perusteella on jaon täydentämisessä perustettu Kaunissaaren kylän tiloille rasitteena oikeus tarkemmin määriteltyihin valkama-alueisiin. Nyt ei ole kysymys tällaisesta valkama-alueesta. Näistä syistä Korkein oikeus pitää perusteettomana H:n ja N:n väitettä siitä, että isojaon mukaisen kiinteistörajan ja nykyisen rantaviivan välissä olisi myös sellaista isojaossa yhteiseen käyttöön osoitettua aluetta, jota ei voitaisi pitää vesijättönä. 10. Toimitusmiehet ovat alustavasti arvioineet vesijätön 8 - 10 metriä leveäksi. Vesijättöalueen laajuutta ei ole määritetty yksityiskohtaisesti, koska toimituksessa katsottiin, ettei edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ole. Korkein oikeus katsoo, että H ja N eivät ole esittäneet valituksensa tueksi sellaisia perusteita, joiden johdosta olisi toimitusmiesten arviosta poiketen katsottava, ettei kohdealueella ole lainkaan vesijättöä. Vesijätön lunastamista koskevat säännökset 11. Kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön omistajalla on oikeus lunastaa vesijättö tai osa siitä, jos kiinteistön kohdalla on yhteistä vesijättöä, joka vaikeuttaa huomattavasti kiinteistön käyttämistä tai jota voidaan tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä. 12. Vesijättö voidaan lunastaa vain, jos kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa säädettyjen kiinteistökohtaisten edellytysten ohella myös lain 64 §:ssä säädetyt, kaikille lunastustilanteille yhteiset edellytykset täyttyvät. Lain 64 §:n mukaan vesijätön lunastamisen edellytyksenä on muun ohella, ettei se aiheuta kenellekään asianosaiselle huomattavaa haittaa. Kohdealueen kuvaus 13. Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa tehtyjen havaintojen mukaan Kaunissaaren pohjoisessa kärjessä sijaitsevan Pohjaspään niemen rannat muodostavat pitkän yhtenäisen hiekkarannan, jossa on dyynimäisiä muodostumia. Katselmushavaintojen ja kartta-aineiston perusteella hiekkaranta alkaa niemen länsipuolella noin 300 metrin päässä niemenkärjestä, kiertää koko niemen ja jatkuu saaren itäpuolella yli kilometrin päähän niemenkärjestä. 14. Vitikon tila sijaitsee edellä kuvatun hiekkaranta-alueen läntisessä päässä. Tilan pinta-ala on noin 1,2 hehtaaria. Tilalla sijaitsee loma-asuntona käytetty rakennus ja talousrakennuksia, jotka maaoikeuden tuomion mukaan sijaitsevat noin 80 metrin päässä rannasta. Rakennusten ja rannan välinen tilan alue on karua ja paikoin kitukasvuista luonnontilaista metsää. 15. Tilan noin 75 metriä leveän pohjoisrajan ja merenrannan välissä sijaitsee nauhamainen vesijättö. Toimitusmiesten arvion mukaan vesijättö on merenpinnan ollessa normaalikorkeudessa leveydeltään 8 - 10 metriä ja se on merenpinnan vaihteluiden johdosta usein kokonaan veden alla. Korkeimman oikeuden toimittaessa katselmuksen merenpinta oli lähes normaalikorkeudessa. Havaittavissa oli, että maapohja Vitikon tilan kohdalla jatkuu vesijätön jälkeen ensin samankaltaisena alavana ja pääosin hiekkapohjaisena kuin vesijätön kohdalla ja muuttuu rantatörmän yläpuolella edellä kuvatuksi metsämaaksi. Vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä? Yleiskaavan ja kiinteistön käyttötarkoituksen merkitys 16. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:8 on otettu kantaa vesijätön lunastamisen edellytyksiin asemakaava-alueella. Ratkaisun mukaan (kohta 16) vesijättöön rajautuvan kiinteistön käyttötarkoituksella on keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Lähtökohtaisesti tätä arvioidaan kiinteistön nykyisen käytön sekä todennäköisten ja uskottavien kehityssuunnitelmien perusteella. Asemakaava, jota on ryhdytty toteuttamaan, on ratkaisun mukaan yleensä perusteltua ottaa arvioinnin pohjaksi. 17. Nyt kysymyksessä olevalla alueella ei ole voimassa asemakaavaa. Aluetta koskee rakennuslain (370/1958) nojalla 23.7.1991 vahvistettu Kaunissaaren osayleiskaava. Kaavan mukaan noin 1/3 Vitikon tilasta eli sen sisämaan puoleinen osuus on RA-aluetta eli loma-asuntoaluetta. Loput 2/3 tilasta eli sen rannan puoleinen osuus on M-aluetta eli maa- ja metsätalousvaltaista aluetta. Kaavaan liittyvien määräysten mukaan muu kuin maa- ja metsätaloutta varten tarpeellinen rakentaminen M-alueelle on kielletty. 18. Toimitusmiehet ovat todenneet, että yleiskaavaa laadittaessa Kaunissaaren tiloille oli hyvin tarkkaan mitoitettu omarantaiset rakennuspaikat ja kuivan maan rakennuspaikat. Toimitusmiehet ovat sen vuoksi katsoneet, että myös yleiskaavalle oli annettava toimituksessa merkitystä. Vitikon tila on kuivan maan rakennuspaikka. Sitä ei ole kaavoitettu rantarakennuspaikaksi, vaan ranta on M-aluetta. Toimitusmiehet ovat katsoneet, että vesijättö ei vaikeuta huomattavasti M-alueen käyttöä. 19. Myös maaoikeus on katsonut, ettei vesijättö vaikeuta tilan käyttämistä metsätalouteen. Maaoikeuden mukaan käytön vaikeutumista tuli kuitenkin arvioida koko Vitikon tilan kannalta. Tila on pinta-alaltaan verraten pieni, joten vesijätöllä kokonaisuutena on merkitystä tilalla sijaitsevalle lomarakennuspaikalle. Yleiskaava ei osoita sitovasti rakennuspaikan rajoja, eikä yleiskaavan mukaista maa- ja metsätalousvaltaista aluetta ole tarkoitettu yleiseksi alueeksi vaan tilan yksityiseen metsätalouteen. Koska yleiskaava ainoastaan rajoittaa mahdollisuutta sijoittaa rakennuksia tälle alueelle, metsätalouteen varattua aluetta voidaan hyödyntää rakennuspaikan lisäalueena. Maaoikeus on lisäksi todennut, että yleiskaavaan ei tässä tapauksessa liity maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n 2 momentissa tarkoitettua toimenpiderajoitusta. Yleiskaavan mukaisella M-alueella on siten mahdollista tehdä maisemanhoitoa ja muita toimenpiteitä, jotka edistävät sen käyttöä rakennuspaikan lisäalueena. 20. Maaoikeus on edelleen todennut, että saaren yleisessä käytössä oleva venesatama sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Vitikon tilalta. Tämän vuoksi veneellä pääsy tilan omaan rantaan on tärkeää. Maaoikeus on katsonut, että vesijätöstä aiheutuva rantayhteyden puuttuminen on omiaan vaikeuttamaan Vitikon tilan käyttöä lomarakennuspaikkana. 21. Asiassa ei ole esitetty aluetta koskevaan yleiskaavaan mahdollisesti liittyvää kaavaselostusta, josta ilmenisivät suunnittelun tavoitteet. Korkeimman oikeuden katselmuksessa tekemät havainnot antavat kuitenkin aihetta päätellä, että Vitikon tilan, kuten myös sen itäpuolella sijaitsevan Luoderannan tilan, rannan puoleinen osa on yleiskaavassa osoitettu M-alueeksi, jotta estetään lomarakennusten sijoittaminen rannan läheisyyteen ja siten vaalitaan Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävän yhtenäisen hiekkaranta-alueen maisemaa ja luonnonarvoja. 22. Kaunissaaren 23.7.1991 vahvistettu osayleiskaava on maankäyttö- ja rakennuslain 211 §:n perusteella voimassa mainitun lain mukaisena oikeusvaikutteisena yleiskaavana. Lain 42 §:n 2 momentin mukaan viranomaisten on suunnitellessaan alueiden käyttöä koskevia toimenpiteitä ja päättäessään niiden toteuttamisesta katsottava, ettei toimenpiteillä vaikeuteta yleiskaavan toteutumista. Tämän perusteella ja ottaen huomioon nyt kysymyksessä olevan yleiskaavan suunnittelutarkkuuden Korkein oikeus katsoo toimitusmiesten tavoin, että yleiskaavalle on annettava merkitystä arvioitaessa, vaikeuttaako vesijättö huomattavasti Vitikon tilan käyttämistä. 23. Korkein oikeus katsoo, että vesijätöstä Vitikon tilan käyttämiselle aiheutuvaa haittaa arvioitaessa on lähtökohtana pidettävä sitä, että yleiskaavan mukaan tila on tarkoitettu kuivan maan lomarakennuspaikaksi. Lomarakennuspaikaksi osoitetun alueen ja ranta-alueen väliin jää yleiskaavan mukaan maa- ja metsätalouskäyttöön osoitettu alue. Maaoikeuden toteamin tavoin yleiskaavaan ei sinänsä liity maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n 2 momentissa tarkoitettua toimenpiderajoitusta. Kuten maaoikeus on tuomiossaan todennut, tilalla oleva lomarakennus ei sijaitse RA-alueella vaan sen rannan puolella M-alueella. Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa on lisäksi voitu havaita, että Vitikon tilan omistajat käyttävät osaa M-alueeksi osoitetusta alueesta loma-asuntoon liittyvänä piha-alueena. Nämä tilan tosiasiallista käyttötapaa koskevat seikat eivät kuitenkaan poista M-alueen ja RA-alueen erottelun merkitystä eivätkä tarvetta huolehtia siitä, ettei yleiskaavan tavoitteiden toteutumista enemmälti vaikeuteta. Korkein oikeus katsoo, että vesijätön lunastamisen edellytyksiä arvioitaessa ei ole perusteltua pitää Vitikon tilan rannan puoleista osaa lomarakennuspaikkana. Venevalkamaoikeuden perustamisen merkitys 24. Toimitusmiehet ovat katsoneet, että Vitikon tilan tarve päästä vesialueelle voidaan täyttää perustamalla sille venevalkamaoikeus vesijätölle. Toimituksessa on päätetty jatkaa aiemmin Vitikon tilan pohjoiskulmaan perustettua venevalkamaa rantaan saakka. Maaoikeus on katsonut, että venevalkamarasitetta koskevaa järjestelyä ei tule ottaa huomioon lunastamisen edellytyksiä arvioitaessa, koska se on tehty lunastamisen sijasta. 25. Korkein oikeus toteaa, että kiinteistön omistajalle annettavan lunastusoikeuden on katsottu olevan ristiriidassa perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan kanssa (HE 227/1994 vp s. 14 ja 96 - 97). Kiinteistönmuodostamislain 60 § on voitu säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä sen vuoksi, että sen säätäminen on perustunut samanaikaisesti kiinteistönmuodostamislain kanssa annettuun niin sanottuun valtuuslakiin eli lakiin kiinteistötoimituksessa tapahtuvasta lunastamisesta, joka on säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä eli silloin voimassa olleen valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säädetyllä tavalla. 26. Vaikka kiinteistönmuodostamislain 60 § pohjautuukin perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettyyn valtuuslakiin, säännöstä sovellettaessa on annettava merkitystä myös perusoikeusmyönteisen tulkinnan periaatteelle. Sanottua lainkohtaa, joka jättää soveltajalleen runsaasti harkintavaltaa, on sen vuoksi perusteltua tulkita suppeasti. Tätä harkintavaltaa rajoittaa osaltaan myös perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluva suhteellisuusvaatimus. Suhteellisuusvaatimuksesta seuraa, että omaisuuden suojaa rajoitettaessa on kiinnitettävä huomiota muun ohella siihen, voitaisiinko omaisuuden suojaa rajoittavan toimenpiteen tarkoitus saavuttaa jollakin vaihtoehtoisella ja omaisuuden suojaa vähemmän rajoittavalla toimenpiteellä. Arvioitaessa, onko kiinteistön omistajalla oikeus lunastaa vesijättö siitä kiinteistön käyttämiselle aiheutuvan haitan poistamiseksi, on sen vuoksi perusteltua ottaa huomioon, voidaanko tuota haittaa vähentää jollakin vesijätön omistajan omaisuuden suojaan lievemmin puuttuvalla keinolla. 27. Korkein oikeus katsoo, että kuivan maan lomarakennuspaikaksi tarkoitetun Vitikon tilan tarve päästä vesialueelle voidaan riittävällä tavalla täyttää perustamalla tilalle venevalkamaoikeus vesijätölle. Näin voidaan vähentää vesijätöstä Vitikon tilan käyttämiselle aiheutuvaa haittaa sellaisella tavalla, joka puuttuu osakaskunnan omaisuuden suojaan lievemmin kuin vesijätön lunastaminen. Johtopäätökset 28. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei vesijättö vaikeuta huomattavasti Vitikon tilan käyttämistä yleiskaavan mukaisena kuivan maan lomarakennuspaikkana. Voidaanko vesijättöä tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä? Arvioinnin lähtökohtia 29. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:57 on todettu, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa toiseksi lunastusperusteeksi säädetty yksinomaisen käytön edellytys täyttyy lähinnä silloin, kun vesijättöä voidaan käyttää ainoastaan viereisen kiinteistön yhteydessä. Mainitussa ratkaisussa on korostettu sitä, että kun kyse on lunastusvelvollisuuden asettamisesta, vesijätön tarkoituksenmukaista käyttöä on arvioitava kunkin lunastajan osalta kiinteistökohtaisesti suhteessa yhteisen vesijätön omistavaan osakaskuntaan. 30. Ratkaisussa KKO 2015:8 Korkein oikeus katsoi (kohta 19), että käytön yksinomaisuutta tulee tarkastella laajemmin, kun kysymys on oikeudesta lunastaa vesijättö. Korkein oikeus totesi, että vesijättöä voi olla mahdollista käyttää myös naapurikiinteistöjen eduksi tai niiden kautta ja että vesijättöalueelle rakennettu tie, venevalkama tai uimapaikka saattaa olla muidenkin kuin jakokunnan osakkaiden käytössä. Vesijätön käyttäminen vapaaseen kulkuun rannalla 31. Toimitusmiehet ovat todenneet, että Kaunissaaressa ei ollut tehty yhtään tavanomaista vesijätön lunastusta. Ainoat lunastukset oli tehty asemakaava-alueella rakennuspaikan osan lunastuksina. Saaren on perinteisesti voinut kiertää rantoja pitkin. Vesijätön lunastuksista mahdollisesti seuraavat aitojen tai muiden esteiden rakentamiset voisivat estää vapaan kulun tai ainakin vaikeuttaa sitä. Lunastukset vaikeuttaisivat siten rantojen perinteistä yhteiskäyttöä ja muuttaisivat Kaunissaaren luonteen. Toimitusmiehet ovat katsoneet, että vesijättöä voidaan edelleen käyttää tarkoituksenmukaisesti yhteisen vesialueen yhteydessä mahdollistamaan vapaa kulku rannalla. 32. Maaoikeus on katsonut, että mikäli toimitusmiesten mainitsema saaren kiertäminen olisi tosiasiallisesti vakiintunutta, sillä voisi olla merkitystä yksinomaista käytettävyyttä arvioitaessa. Edellä kohdassa 9 selostettujen seikkojen perusteella maaoikeus on katsonut, että väitettä vakiintuneesta saaren kiertämisestä ei voida perustaa isojakoon. Tutkimansa kartta-aineiston perusteella maaoikeus ei ole pitänyt uskottavana, että Kaunissaaren pohjoisrannalla olisi yleisemmin kuljettu rantoja pitkin. Maaoikeus on katsonut, ettei ole yleistä ja todellista tarvetta käyttää lunastettavaksi haettua vesijättöä saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen. 33. Niin kuin edellä on selostettu, lunastettavaksi haettu vesijättö on osa Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävää yhtenäistä hiekkaranta-aluetta. Vaikka nyt kysymyksessä oleva vesijättöalue sijaitseekin aivan hiekkaranta-alueen päässä, sillä on oma merkityksensä osana tuon luonnonkauniin alueen muodostamaa kokonaisuutta. Jos tällaisesta yhtenäisestä vesijättöalueesta osakin lunastettaisiin ja otettaisiin lunastavan kiinteistön yksinomaiseen käyttöön, se vaikuttaisi haitallisesti ranta-alueen muodostamaan kokonaisuuteen. Lunastusvaatimuksen hyväksyminen voisi lisäksi johtaa vesijätön muitakin osia koskeviin lunastusvaatimuksiin, jotka lunastusta hakevien yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta lähtökohtaisesti tulisi hyväksyä. Korkein oikeus pitää selvänä, että tällainen kehityskulku vaikeuttaisi yleiskaavan ja sen tavoitteiden toteutumista. 34. Asiassa esitetystä selvityksestä ilmenee, että toimitusmiesten päätöksessä mainitut rakennuspaikan osan lunastukset on tehty Kaunissaaren eteläosassa, jossa sijaitsee tiheämmin asuttu kylä. Korkein oikeus katsoo, että näillä luonteeltaan toisenlaisella alueella tehdyillä lunastuksilla ei ole merkitystä nyt kysymyksessä olevaa asiaa arvioitaessa. 35. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus maaoikeuden esittämästä arviosta poiketen katsoo, että nyt ei ole kysymys tavanomaisesta vesijätön lunastustilanteesta vaan lunastuksen edellytyksiä arvioitaessa on perusteltua antaa merkittävä painoarvo Kaunissaaren erityisolosuhteille ja saaren rantojen perinteisille käyttötavoille. Korkein oikeus pitää yhtenä vesijätön tarkoituksenmukaisena käyttötapana sitä, että saarelaiset ja saarella vierailevat voivat jatkossakin vapaasti kulkea saaren rannoilla ja erityisesti helppokulkuisella ja maisemallisesti arvokkaalla hiekkarantaosuudella. Asiaa tältä kannalta arvioitaessa ei ole perusteltua antaa olennaista merkitystä sille, kuinka helppoa tai tavallista nimenomaan saaren kiertäminen kokonaan nykyään on. Vesijätön käyttäminen rantakiinteistöjen kulkuyhteytenä 36. Maaoikeus on katsonut, että vesijätön kuulumista yhteiseen vesialueeseen ei voida perustella kulkuyhteyden tarpeella. Maaoikeus on lisäksi ottaessaan kantaa kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä säädettyjen lunastamisen yleisten edellytysten täyttymiseen todennut, että H ja N olivat aikaisemmin hakeneet yksityistietoimitusta saadakseen kulkuyhteyden Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen, mutta heidän hakemuksensa oli lainvoimaisesti hylätty. Tällöin oli maaoikeuden mukaan tullut lainvoimaisesti ratkaistuksi, ettei tällainen kulkuyhteys ollut Luolilahden tilan tarkoituksenmukaista käyttöä varten tärkeää. 37. Korkein oikeus toteaa, että yksityisistä teistä annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan tieoikeuden perustamisen edellytyksenä on, että kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten on tärkeätä saada kulkuyhteys toisen kiinteistön kautta eikä siitä aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle. Siitä, että mainitun säännöksen mukaisten tieoikeuden perustamisen edellytysten ei ole aikaisemmassa tietoimituksessa ja sitä seuranneessa muutoksenhaussa katsottu täyttyneen, ei voida suoraan tehdä päätelmiä suhteessa vesijätön lunastamisen edellytysten täyttymiseen. Korkein oikeus katsoo, että mahdollisuus käyttää vesijättöä sen omistavan osakaskunnan osakkaiden kulkuyhteytenä on merkityksellinen seikka arvioitaessa sitä, voidaanko vesijättöä käyttää tarkoituksenmukaisesti vain lunastusta hakevan kiinteistön yhteydessä. 38. Asiassa on selvitetty, että Pohjaspään niemeä käytetään virkistystarkoituksiin ja yhteysaluksen talvisatamana. Matka Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen on vesijättöä pitkin huomattavasti lyhyempi kuin sisämaassa kulkevaa rasitetietä pitkin. Katselmuksessa on lisäksi todettu, että Luolilahden tilan pohjoisosassa kulkee rannan suuntaisesti polku, joka jatkuu tilan länsipuolelle. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vesijättöä käytetään ja voidaan jatkossakin tarkoituksenmukaisesti käyttää myös Luolilahden tilan ja sen länsipuolella sijaitsevien kiinteistöjen kulkuyhteytenä Pohjaspään niemeen. Johtopäätös 39. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vesijättöä voidaan käyttää tarkoituksenmukaisesti muutoinkin kuin vain Vitikon tilan yhteydessä. Myöskään yksinomaista käyttöä koskeva vesijätön lunastamisen edellytys ei siten täyty. 40. Kun kumpikaan kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa säädetyistä kiinteistökohtaisista lunastamisen edellytyksistä ei täyty, asiassa ei ole tarpeen ottaa kantaa kiinteistönmuodostamislain 64 §:n mukaisten yleisten edellytysten täyttymiseen. Tuomiolauselma Maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia jää toimitusratkaisun varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pekka Koponen, Mika Huovila (eri mieltä) ja Tuomo Antila. Esittelijä Heikki Heino (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Heino: Kiinteistön käytön huomattava vaikeutuminen Vitikon tila on pinta-alaltaan noin 1,2 hehtaarin suuruinen vapaa-ajan rakennuspaikka. Tilan alueella voimassa olevassa oikeusvaikutteisessa, ympäristöministeriössä 23.7.1991 vahvistetussa Kaunissaaren osayleiskaavassa tilan vesijättöön rajoittuva osa on kaavoitettu maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi M-kaavamerkinnällä. Tämän alueen eteläpuolella oleva loma-asuntoalueeksi RA-kaavamerkinnällä kaavoitettu tilan osa on kaavamääräysten mukaan tarkoitettu vähintään 100 metrin päähän rannasta sijoittuvien loma-asuntojen alueeksi. Korkein oikeus todennee, että vesijättöön rajautuvan kiinteistön käyttötarkoituksella, kuten ratkaisun KKO 2015:8 kohdassa 16 on katsottu, on keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, aiheutuuko vesijätöstä kiinteistölle kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa haittaa. Oikeusvaikutteisella yleiskaavalla on merkitystä arvioitaessa tilan kaavan mukaista ja tosiallista käyttötarkoitusta sekä tilalle vesijätöstä mahdollisesti aiheutuvaa haittaa. Korkein oikeus todennee, kuten toimituksessa ja maaoikeudessa on katsottu, että vesijättö ei vaikeuta tilan käyttämistä metsätalouteen, jonka harjoittamisen yleiset edellytykset alueella ovat heikot. Korkein oikeus katsonee katselmushavaintojen tukemana, että Vitikon tilan kokonaispinta-ala ja tosiasiallinen käyttötarkoitus huomioon ottaen osayleiskaavassa maa- ja metsätalousalueeksi tilan yksityiseen metsätalouteen varattua aluetta voidaan käyttää maaoikeuden katsomalla tavalla rakennuspaikan lisäalueena. Osayleiskaava rajoittaa rakennusten sijoittamista maa- ja metsätalousvaltaiselle alueelle, mutta aluetta voidaan käyttää olemassa olevan lomarakennuspaikan lisäalueena ja alueella voidaan tehdä muun muassa maisemanhoitoa palvelevia toimenpiteitä. Kaunissaaren yleisessä käytössä olevaan venesatamaan on matkaa Vitikon tilalta noin kolme kilometriä. Lomarakennuspaikkana käytettävien vapaa-ajan kiinteistöjen käytön kannalta veneellä pääsy tilan omaan rantaan on etenkin saariolosuhteissa tärkeää, ja Kaunissaaren merelliset olosuhteet edellyttävät erityisjärjestelyjä veneiden turvallisen säilyttämisen ja muutoinkin rannan käytön kannalta. Vesijättöalue liittyy kiinteästi Vitikon tilaan ja sitä voidaan käyttää tilan uimarantana. Tarkoituksenmukaisinta on, että rannan käyttäjällä on kaikki vesilain mukaiset rannan omistajan oikeudet käytössään. Toimituksessa perustettu vesijätölle laajennettu venevalkamarasite ja sen käyttömääräys, jonka mukaan valkamaan ei saa rakentaa jalankulkua estäviä rakenteita, ei ole riittävä turvaamaan näissä olosuhteissa veneilyn vaatimuksia. Korkein oikeus siten katsonee, että näissä olosuhteissa edellä esitetyin perusteluin kiinteistökohtaisista vesijätön lunastamisen edellytyksistä kiinteistön käytön huomattavan vaikeutumisen edellytys täyttyy. Tarkoituksenmukainen käyttö vain kiinteistön yhteydessä Vesijätön lunastuksen tarkoituksena on edistää lunastuksen kohteena olevien alueiden tarkoituksenmukaista käyttöä (HE 227/1994 vp s. 32). Se, kuinka vesijättöä voidaan tosiasiassa käyttää, riippuu monesta seikasta kuten rantakiinteistön käyttötarkoituksesta sekä vesijätön ja vesistön laadusta ja laajuudesta. Korkein oikeus todennee, kuten ratkaisussa KKO 2007:57 kohdassa 6 on todettu, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitettu yksinomaisen käytön edellytys täyttyy lähinnä silloin, kun vesijättöä voidaan käyttää ainoastaan viereisen kiinteistön yhteydessä. Nyt kysymys on alavasta, kapeasta ja nauhamaisesta meren rannalla olevasta vesijätöstä. Vesijättöä ei ole mahdollista käyttää itsenäisenä rakennuspaikkana eikä minkään muun tilan kuin siihen rajoittuvan Vitikon tilan lisäalueena. Asiassa ei ole esitetty luotettavaa selvitystä siitä, että vesijättöä tältä kohdin käytettäisiin vakiintuneesti Kaunissaaren osakaskunnan osakkaiden toimesta saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen. Naapuritilan Luolilahti viralliset kulkuyhteydet on lainvoimaisesti järjestetty toisaalle, eivätkä osayleiskaavan mukaiset kevyen liikenteen reitit mene rantoja pitkin. Korkein oikeus siten katsonee katselmushavaintojen tukemana, että näissä olosuhteissa kiinteistökohtaisista vesijätön lunastamisen edellytyksistä myös kiinteistön yksinomaisen käytön edellytys täyttyy. Lunastamisen rajoitukset Korkein oikeus todennee, että nyt kysymyksessä olevan nauhamaisen vesijätön lunastustoimituksen yhteydessä tilussijoitusta ei voida korjata tilusvaihdolla. Kiinteistöjärjestelmän selvyydelle vesijätön lunastuksesta ei aiheudu haittaa. Alueella on voimassa oleva oikeusvaikutteinen osayleiskaava, joten lunastus ei voi vaikeuttaa asemakaavaan sopeutuvien kiinteistöjen muodostamista. Muutoksenhakijat ovat vedonneet siihen, että vesijätön lunastuksesta aiheutuu heille huomattavaa haittaa, koska kulkuyhteys Luolilahden tilalta uimarannalle ja lähimpään maihinnousupaikkaan pitenee 75 metristä 800 metriin. Vastapuolet ovat katsoneet, että poikkeuksellisissa talviolosuhteissa, jolloin yhteisalus joutuu käyttämään Pohjaspään talvisatamaa, kulku muutoksenhakijoiden tilalle onnistuu Päätien itäisempää haaraa ja Luolilahden polkua pitkin tai vaihtoehtoisesti suoraan jäätä pitkin. Korkein oikeus todennee, että asianosaiselle aiheutettavan huomattavan haitan kielto on tarkoitettu suojaamaan yksityistä intressiä, ja kun kiinteistökohtaiset vesijätön lunastusedellytykset täyttyvät, säännöksen soveltaminen tulee vain poikkeuksellisesti sovellettavaksi. Muutoksenhakijoiden kiinteistölle on aikaisemmin perustettu tarvittavat tieoikeudet, eikä muutoksenhakijoiden esittämillä tai muillakaan perusteilla voida katsoa heille aiheutuvan laissa tarkoitettua huomattavaa haittaa. Korkein oikeus siten katsonee, että lunastamiselle ei ole laissa tarkoitettua estettä. Korkeimman oikeuden johtopäätös vesijätön lunastuksen edellytyksien osalta Kiinteistönmuodostamislain 60 §:n sanamuodon mukaan vesijätön lunastus on mahdollista, mikäli edes toinen kiinteistökohtainen edellytys täyttyy eikä lunastamiselle ei ole kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä mainittuja rajoituksia. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, että Vitikon tila rajoittuu vesijättöön, joka kiinteistönmuodostamislain 60 §:ssä tarkoitetulla tavalla vaikeuttaa huomattavasti Vitikon tilan käyttöä vapaa-ajan käyttötarkoituksiin ja että vesijättöä voidaan käyttää tarkoituksenmukaisesti vain tämän kiinteistön yhteydessä. Vesijätön lunastamiselle ei myöskään ole kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettua muuta estettä. Lopputulos H:n ja N:n valitus hylättäneen. Maaoikeuden tuomion lopputulos jäänee siten pysyväksi. Oikeusneuvos Huovila: Vesijätön lunastamista koskevien säännösten soveltamisen lähtökohdat Vesijätön lunastamista koskevien säännösten tarkoituksena on toisaalta poistaa vesijätön muodostumisesta rantakiinteistölle aiheutuvaa haittaa ja toisaalta edistää vesijättöjen tarkoituksenmukaista käyttöä (HE 227/1994 vp s. 32). Vaikka vesijätön lunastaminen tapahtuu yksityistä tarvetta varten, se palvelee myös yleistä etua paitsi edistämällä kiinteistöjen tarkoituksenmukaista käyttöä myös parantamalla kiinteistörakennetta ja selkeyttämällä kiinteistöjärjestelmää. Lunastuksen kiinteistökohtaisia edellytyksiä koskevan kiinteistönmuodostamislain 60 §:n mukaan kiinteistön omistajalla on oikeus lunastaa kiinteistön kohdalla oleva vesijättö tai osa siitä, jos se vaikeuttaa huomattavasti kiinteistön käyttämistä tai sitä voidaan tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä. Lainkohdassa on sanamuotonsa mukaan säädetty kahdesta kiinteistökohtaisesta edellytyksestä, joista ainoastaan toisen on täytyttävä, jotta vesijätön lunastaminen olisi lainkohdan mukaan mahdollista. Vesijätön lunastaminen edellyttää kiinteistökohtaisten edellytysten lisäksi lain 64 §:ssä säädettyjen, kaikille lunastustilanteille yhteisten edellytysten täyttymistä. Lainkohdassa on säädetty niistä tilanteista, joissa oikeus vesijätön lunastamiseen estyy lunastuksen kiinteistökohtaisten edellytysten täyttymisestä huolimatta. Lainkohdan mukaan vesijätön lunastaminen edellyttää muun ohella, ettei se aiheuta kenellekään asianosaiselle huomattavaa haittaa. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:8 todennut (kohta 15), näitä vesijätön lunastamisen yleisiä edellytyksiä on tarpeen arvioida vasta sen jälkeen, jos lunastamisen kiinteistökohtaisten edellytysten katsotaan täyttyvän. Vaikka kiinteistönmuodostamislain 60 §:n säätäminen on perustunut Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdasta 25 ilmenevin tavoin perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettyyn valtuuslakiin, lainkohtaa sovellettaessa on annettava merkitystä myös perusoikeusmyönteisen tulkinnan periaatteelle. Sanottua lainkohtaa, joka jättää soveltajalleen runsaasti harkintavaltaa, on sen vuoksi perusteltua tulkita suppeasti. Sitä vastoin en pidä perusteltuna enemmistön tavoin (kohta 26) soveltaa lain sanamuodon mukaisten edellytysten lisäksi suhteellisuusperiaatetta vesijätön lunastusharkintaan yleisesti, koska vesijättö on tyypillisesti verraten vähäarvoista maaomaisuutta, jonka lunastamista puoltavat edellä todetuin tavoin sekä yksityiseen että julkiseen etuun liittyvät perusteet. Lisäksi lunastettavasta vesijätöstä on aina suoritettava perustuslain 15 §:ssä edellytetty täysi korvaus. Varsinkin niissä tapauksissa, joissa yhtäältä vesijättö vaikeuttaa lunastusta hakevan kiinteistön käyttöä ja toisaalta vesijätön lunastaminen aiheuttaa muulle asianosaiselle haittaa, on kuitenkin perusteltua kiinnittää huomiota siihen, voidaanko kiinteistön käytön vaikeutuminen tai haitta poistaa tai niitä vähentää muulla toimenpiteellä kuten perustamalla kiinteistörasite. Koska asiassa sovellettavissa säännöksissä säädetään henkilöiden oikeuksista ja niitä vastaavista velvoitteista toisiaan kohtaan, katson, että asiassa on lisäksi kiinnitettävä huomiota yhdenvertaisuuden toteutumiseen lain edessä ja siten lainkäytön yhtenäisyyteen. Tältä osin viittaan siihen, että maaoikeus on arvioidessaan lunastuksen edellytysten asiassa täyttyvän katsonut, että kysymyksessä oli kokonaisuutena arvioiden verraten tavanomainen vesijätön lunastustilanne ja että perusteita tulkita vesijätön lunastamista koskevia säännöksiä tavanomaisesta poikkeavalla tavalla ei ollut. Kysymys oli maaoikeuden mukaan tilanteesta, jossa edellytysten yleensä katsottiin täyttyvän. Yhdenvertaisuuden toteutumisessa on kysymys siitä, että lakia sovelletaan samalla tavalla sen soveltamisedellytysten kannalta relevantilla tavalla samanlaisissa tapauksissa. Koska vesijätön lunastuksen lailliset edellytykset tulee aina arvioida kiinteistö- ja tapauskohtaisesti, lunastushakemuksen hyväksyminen tässä asiassa ei tarkoittaisi yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta sitä, että muutkin samaa vesijättöä koskevat lunastusvaatimukset tulisi myöhemmin hyväksyä (vrt. enemmistö kohta 33). Vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä? Vitikon tilan pinta-ala on noin 1,2 hehtaaria. Tilan pohjoisrajan ja merenrannan välillä sijaitsee nauhamainen vesijättö. Kuten kohdasta 15 ilmenee, vesijättö on meren pinnan normaalikorkeuden vallitessa leveydeltään 8 - 10 metriä ja merenpinnan vaihteluiden johdosta usein kokonaan veden peitossa. Vuonna 1991 vahvistetun Kaunissaaren osayleiskaavan mukaan noin 1/3 Vitikon tilasta eli sen sisämaan puoleinen osa on loma-asuntoaluetta eli RA-aluetta ja loput 2/3 tilasta eli sen rannan puoleinen osa on maa- ja metsätalousvaltaista M-aluetta. Kaavaan liittyvien määräysten mukaan muu kuin maa- ja metsätaloutta varten tarpeellinen rakentaminen M-alueelle on kielletty. Maaoikeus on tuomiossaan todennut, että tilalla oleva lomarakennus ei kuitenkaan sijaitse RA-alueella vaan sen rannan puolella M-alueella. Yleiskaavaan ei tässä tapauksessa liity maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n 2 momentissa tarkoitettua toimenpiderajoitusta. Lainkohdan mukaan yleiskaavassa voidaan määrätä, ettei maisemaa muuttavaa toimenpidettä saa suorittaa ilman lupaa. Yleiskaavan mukaisella M-alueella on siten kaavan estämättä mahdollista paitsi rakentaa maa- ja metsätalouden kannalta tarpeellisia rakennelmia myös tehdä maisemanhoitoa ja muita toimenpiteitä, jotka edistävät alueen käyttöä rakennuspaikan lisäalueena. Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa on voitu havaita, että Vitikon tilan omistajat käyttävätkin osaa M-alueeksi osoitetusta alueesta loma-asuntoon liittyvänä piha-alueena. Korkein oikeus ei ole ottanut ennakkoratkaisuissaan kantaa yleiskaavan merkitykseen vesijätön lunastusasiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:8 oli kysymys vesijätön lunastamisen edellytyksistä asemakaava-alueella. Ratkaisun mukaan (kohta 16) vesijättöön rajautuvan kiinteistön käyttötarkoituksella on keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Lähtökohtaisesti tätä arvioidaan kiinteistön nykyisen käytön sekä todennäköisten ja uskottavien kehityssuunnitelmien perusteella. Asemakaava, jota on ryhdytty toteuttamaan, on ratkaisun mukaan yleensä perusteltua ottaa arvioinnin pohjaksi. Totean, että maankäytön yleispiirteiseen ohjaamiseen tarkoitetun yleiskaavan vaikutus vesijätön lunastusasiassa on lähtökohtaisesti selvästi vähäisempi kuin asemakaavan, joka laaditaan alueiden käytön yksityiskohtaista järjestämistä ja rakentamista varten. Yleiskaava ei esimerkiksi osoita rakennuspaikan rajoja sitovasti kuten asemakaava osoittaa. Tässä tapauksessa yleiskaavan rakennuspaikkoja koskeviin merkintöihin on viranomaisten valvomassa rakentamisessa suhtauduttukin edellä todetuin tavoin joustavasti. Vaikka yleiskaavalle on annettava asiassa merkitystä, kiinteistön nykyiselle yleiskaavan puitteissa tapahtuvalle käytölle on mainituista syistä annettava tässä tilanteessa yleiskaavaa suurempi paino. Mainituilla perusteilla hyväksyn maaoikeuden johtopäätöksen siitä, että vesijätöstä aiheutuvaa käytön vaikeutumista on arvioitava koko tilan kannalta. Katson, että kyseinen nauhamainen, leveydeltään meren pinnan vaihteluiden mukaan muuttuva vesijättö, joka erottaa tilan vesialueesta, vaikeuttaa virkistyskäyttöön tarkoitetun Vitikon tilan käyttöä. Totean lisäksi, että Kaunissaaren yleisessä käytössä oleva venesatama sijaitsee saaren eteläosassa, jonne Vitikon tilalta on matkaa noin kolme kilometriä. Kuten maaoikeus on todennut, veneellä pääsy tilan omaan rantaan on tämän vuoksi tärkeää. Vaikka yhteinen vesijättö ei estä rantautumista tilan kohdalla, siitä aiheutuu maaoikeuden tuomiosta tarkemmin ilmenevää haittaa muun muassa sen vuoksi, että säännöllinen toiselle kuuluvan alueen käyttö rantautumiseen ja veneen pitoon sekä näiden edellyttämien rakenteiden sijoittaminen edellyttävät maanomistajan lupaa, ja myös sen vuoksi, että vain rannan omistajalla on oikeus vesilain 2 luvun 5 ja 6 §:ssä säädettyihin veneen käytön kannalta tarpeellisiin toimenpiteisiin. Edellä mainituilla perusteilla katson, että kysymyksessä olevasta vesijätöstä Vitikon tilalle aiheutuva haitta on kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin huomattava. Tämän vuoksi ei ole tarpeen arvioida sitä, täyttyykö myös toinen, vesijätön tarkoituksenmukaista käyttöä koskeva kiinteistökohtainen lunastamisen edellytys asiassa. Vesijätön lunastamisen yleiset edellytykset Asiassa on vedottu kahteen perusteeseen, joilla lähtökohtaisesti voi olla merkitystä arvioitaessa, aiheutuuko vesijätön lunastamisesta kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettua huomattavaa haittaa muille asianosaisille. Ensinnäkin asiassa on katsottu, että lunastamisella voisi olla merkitystä mahdollisuudelle kiertää Kaunissaari ja kulkea vapaasti rantoja pitkin. Toiseksi H ja N ovat katsoneet, että he tarvitsevat aluetta kulkuyhteytenään Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdista 31 ja 32 tarkemmin ilmenee, toimitusmiehet ovat katsoneet, että saaren on voinut perinteisesti kiertää rantoja pitkin ja että vesijättöä voidaan edelleen käyttää tarkoituksenmukaisesti yhteisen vesialueen yhteydessä mahdollistamaan vapaa kulku rannalla. Maaoikeus ei puolestaan ole pitänyt uskottavana muun muassa tutkimansa kartta-aineiston perusteella, että Kaunissaaren pohjoisrannalla olisi yleisemmin kuljettu rantoja pitkin. Myöskään yleiskaavassa ei ollut suunniteltu kattavasti pohjoisrantoja pitkin kulkevaa kevyen liikenteen reittiä, vaan reitti oli pääosin linjattu rakennuspaikkojen maan puolelta siten, että tilan Luolilahti kohdalla reitti oli suunniteltu jo yleiskaavan mukaisen rakennuspaikan maan puolelle. Maaoikeus on katsonut, ettei ole yleistä ja todellista tarvetta käyttää lunastettavaksi haettua vesijättöä saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen. Totean, että Korkeimman oikeuden katselmuksessa tehdyt havainnot tukevat selvästi maaoikeuden kantaa. Katselmuksessa on voitu ensinnäkin havaita, että Vitikon tilan kohdalla ja sen koillispuolella sijaitseva vesijättö ja siihen liittyvä alava hiekkainen maapohja päättyvät Vitikon ja Luolilahden tilojen rajalle siten, että jo Luolilahden tilan ranta on louhikkoista ja erittäin vaikeakulkuista. Lisäksi Luolilahden tila on rakennettua RA-aluetta rannan läheisyyteen saakka, joten rannalla kulkeminen tarkoittaisi pihapiirissä kulkemista. Luolilahden tilalta sen länsipuolelle jatkuva polku kulkee sekin aivan tuon tilan pihapiirissä. Katselmuksessa ei ole voitu havaita muutakaan reittiä, jota myöten vapaa kulku saaren rantoja pitkin voisi yleisesti toteutua Vitikon tilalta eteenpäin. Huomioon ottaen vesijätön kapeus Vitikon tilan kohdalla ja se, että vesijättö on ajoittain jopa kokonaan veden peitossa, vesijätöllä ei muutoinkaan ole sanottavaa merkitystä vapaan rannalla kulkemisen kannalta. Katselmushavaintojen ja maaoikeuden tuomiossa esitetyn perusteella hyväksyn maaoikeuden tekemän johtopäätöksen saaren kiertämistä ja rannoilla kulkemista koskevan perusteen osalta. Kulkuyhteyttä Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen koskevan perusteen osalta maaoikeus on katsonut, ettei vesijätön kuulumista yhteiseen vesialueeseen voida perustella kulkuyhteyden tarpeella. Maaoikeus on edelleen todennut, että H ja N olivat aikaisemmin hakeneet yksityistietoimitusta saadakseen kulkuyhteyden Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen, mutta heidän hakemuksensa oli lainvoimaisesti hylätty. Maaoikeuden mukaan tällöin oli tullut ratkaistuksi, ettei tällainen kulkuyhteys ollut Luolilahden tilan tarkoituksenmukaista käyttöä varten tärkeää. Totean, että kulkuyhteys Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen Vitikon tilan kohdalla olevan vesijätön kautta oikaisten on selvästi tieoikeuden mukaista yhteyttä lyhyempi. Vesijätön käyttömahdollisuudella on siten jonkinasteista merkitystä Luolilahden tilalle. Kun kuitenkin otetaan huomioon Luolilahden tilan luonne omarantaisena rakennuspaikkana ja Pohjaspään niemen suhteellisen rajoitetut käyttömahdollisuudet virkistäytymiseen ja talvisatamana, haittaa ei kuitenkaan voida pitää kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettuna huomattavana haittana. Luonnonarvojen huomioon ottaminen Enemmistön mukaan Korkeimman oikeuden katselmuksessa tekemät havainnot antavat aihetta päätellä, että Vitikon tilan, kuten myös sen itäpuolella sijaitsevan Luoderannan tilan, rannan puoleinen osa on yleiskaavassa osoitettu M-alueeksi, jotta estetään lomarakennusten sijoittaminen rannan läheisyyteen ja siten vaalitaan Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävän yhtenäisen hiekkaranta-alueen maisemaa ja luonnonarvoja (kohta 21). Enemmistö on kohdasta 33 ilmenevin tavoin perustellut lunastusvaatimuksen hylkäämistä tarkoittavaa ratkaisuaan osaksi myös sillä, että lunastettavaksi haetulla vesijätöllä on merkitystä osana Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävää yhtenäistä luonnonkaunista hiekkaranta-aluetta, vaikka se sijaitsee aivan hiekkaranta-alueen päässä. Enemmistö on katsonut, että jos tällaisesta yhtenäisestä vesijättöalueesta osakin lunastettaisiin ja otettaisiin lunastavan kiinteistön yksinomaiseen käyttöön, se vaikuttaisi haitallisesti ranta-alueen muodostamaan kokonaisuuteen. Tämän johdosta totean, että luonnonarvojen edistäminen on maankäyttö- ja rakennuslain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti eräänä tavoitteena alueiden käytön suunnittelua toteuttavissa kaavoitusmenettelyissä. Vesijättöön rajoittuva asema- tai yleiskaava otetaan edeltä ilmenevin tavoin huomioon lunastusta harkittaessa. Kuten edellä on todettu, yleiskaavaan ei liity M-aluetta koskevaa toimenpiderajoitusta eikä kaava estä esimerkiksi maa- ja metsätaloutta varten tarpeellisten rakenteiden rakentamista M-alueella siitäkään huolimatta, että puheena oleva luonnonkaunis hiekkaranta on jo kaavaa vuonna 1991 vahvistettaessa sijainnut suurelta osin kapean vesijätön takaisella alueella. Katson, ettei yleiskaavasta voida tässä tapauksessa johtaa perusteita luonnonarvojen huomioon ottamiseen siten, että vesijätön lunastusvaatimuksen hylkäämistä voitaisiin perustella niillä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170053 ECLI:FI:KKO:2017:53 KKO:2017:53 Fastighetsbildningslagen Tillandning Förutsättningar för inlösen Markanvändnings- och bygglagen Generalplan M2016/22 1457 2017-07-06 Fråga om förutsättningarna för inlösen av en tillandning uppfylldes. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170054 ECLI:FI:KKO:2017:54 KKO:2017:54 Oikeudenkäyntimenettely Jatkokäsittelylupa Lapsen huolto ja tapaamisoikeus Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpano S2016/711 1467 2017-07-11 Lapsen tapaamisoikeutta koskevaan päätökseen sisältyi vanhempien sopimuksen mukaisesti ehto, jonka mukaan äidin ja lasten tapaamiset muuttuvat valvotuiksi, jos äiti ei palauta lasta tapaamisesta sovittuna aikana eikä hänellä ole esittää ulkopuolisen terveydenhuollon ammattilaisen toteamaa hyväksyttävää syytä menettelylleen. Äiti oli tapaamisella vienyt lapset lääkäriin havaittuaan toisella lapsella mustelman ja koska lapset olivat äidin mukaan kertoneet isän lyöneen heitä. Sairaalakäynnin vuoksi lapset oli palautettu isälle noin neljä tuntia sovitun tapaamisajankohdan jälkeen. Käräjäoikeus vahvisti sovitun ehdon mukaisesti, että tapaamiset olivat toistaiseksi valvottuja. Kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää asiassa jatkokäsittelylupa. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta Vanhemmilla on yhteiset, tammikuussa 2012 syntyneet lapset, joiden huolto oli vuonna 2014 uskottu yksin isälle. Kymenlaakson käräjäoikeus oli 29.4.2015 antamallaan päätöksellä (perustepäätös) ratkaissut lasten tapaamisoikeutta koskevan asian vanhempien sopimalla tavalla. Vanhempien tekemän sopimuksen mukaan lasten ja äidin väliset tapaamiset laajenivat asteittain siten, että ensin tapaamiset olivat tietyn ajan lyhytaikaisia valvottuja ja tämän jälkeen tuettuja sekä sen jälkeen valvomattomia viikonlopputapaamisia. Sopimuksen 16 kohdan mukaan, jos äiti ei palauta lasta tapaamisesta sovittuna aikana, eikä hänellä ole esittää ulkopuolisen terveydenhuollon ammattilaisen toteamaa hyväksyttävää syytä menettelylleen, siirrytään takaisin valvottuihin tapaamisiin niin, että lapset tapaavat äitiään valvotusti joka toinen viikko kaksi tuntia kerrallaan. Tapaamisella 12. - 13.9.2015 äiti oli havainnut toisella lapsella mustelman poskessa. Äidin mukaan molemmat lapset olivat kertoneet isän lyöneen heitä. Äiti oli vienyt lapset lääkärin tarkastettaviksi keskussairaalaan. Lääkärikäynnin pitkittyessä äiti oli ilmoittanut isälle, että he eivät ehtisi sopimuksen mukaisesti vaihtopaikalle. Lapset oli palautettu isälle 3,5 tuntia sovitun luovutusajan jälkeen. Isä oli tämän jälkeen ilmoittanut äidille, että kaikki valvomattomat tapaamiset oli peruttu perustepäätöksen sopimusehdon 16 kohdan perusteella. Äidin täytäntöönpanohakemus Kymenlaakson käräjäoikeudessa Lasten äiti vaati, että isä velvoitetaan sakon uhalla noudattamaan tapaamisoikeutta koskevaa päätöstä. Lisäksi hän muun ohella vaati, että tapaamissopimuksen tulkinnanvaraista 16 kohtaa täsmennetään. Isän lausuma Lasten isä vaati ensisijaisesti, että hakemus hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että tapaamisehtoja muutetaan määräajaksi siten, että tapaamiset alkavat valvottuina ja laajenevat vähitellen perustepäätöksestä ilmenevällä tavalla lausumassa yksilöidyin muutoksin. Käräjäoikeuden päätös 15.4.2016 Käräjäoikeus katsoi, että kirjallisesta todistelusta ilmenevän historiatiedon, vanhempien asiassa kertoman ja heidän tekemänsä tapaamisoikeutta koskevan sopimuksen kokonaistarkastelun perusteella oli selvää, että sopimuksen 16 kohta oli ollut tarpeellinen, jotta aikaisemmin keskeytyneet äidin ja lasten tapaamiset oli voitu aloittaa. Mikään asiassa ei vahvistanut äidin esittämää huolta siitä, että isä pahoinpitelisi lapsiaan. Sopimuskohta oli ollut tarpeellinen vanhempien välisen syvän luottamuspulan ja isän uskottavasti kertomien pelkojen vuoksi. Koska äiti oli 13.9.2015 menetellyt tapaamissopimuksen 16 kohdan vastaisesti jättäessään lapset palauttamatta isälle sovittuna ajankohtana, tapaamiset oli ehtokohdan mukaisesti toteutettava toistaiseksi valvottuina. Asian on ratkaissut käräjätuomari Markku Almgrén. Itä-Suomen hovioikeuden päätös 30.6.2016 Äiti valitti hovioikeuteen ja vaati, että hakemus hyväksytään. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kari Janhunen, Jukka Hallavainio ja Tarja Ylikoski. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Äidille myönnettiin valituslupa. Valituksessaan äiti vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Isä vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Vanhemmat olivat vuonna 2015 vireillä olleen oikeudenkäynnin aikana sopineet yksin isän huollossa olleiden ja hänen luonaan asuneiden kahden tammikuussa 2012 syntyneen lapsen ja äidin tapaamisista. Käräjäoikeus oli lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 10 §:n 2 momentin nojalla 29.4.2015 antamallaan päätöksellä ratkaissut äidin ja lasten tapaamisoikeutta koskevan asian vanhempien sopimalla tavalla. 2. Käräjäoikeuden päätöksen mukaan äiti tapasi lapsia ensin valvotusti ja tämän jälkeen tuetusti, minkä jälkeen lasten ja äidin tapaamisissa siirryttiin asteittain tapaamisiin äidin luona joka toisena viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin. Päätökseen sisältyi muun ohella vanhempien sopimuksen mukainen kohta 16, jonka mukaan kahden tunnin valvottuihin tapaamisiin isän ja lasten kotikunnan sopimassa paikassa joka toinen viikko palataan, jos äiti ei palauta lasta tapaamisesta sovittuna aikana eikä hänellä ole esittää ulkopuolisen terveydenhuollon ammattilaisen toteamaa hyväksyttävää syytä menettelylleen. 3. Äiti jätti ensimmäisen viikonlopputapaamisen 12. - 13.9.2015 päätteeksi palauttamatta lapset isälle sovitussa paikassa ja sovittuna kellonaikana. Lapset palautettiin isälle noin 3,5 tuntia myöhässä sairaalan pihassa, kun äiti oli vienyt lapset lääkäriin selvittääkseen epäilystään isän lapsiin kohdistamasta pahoinpitelystä. Isä oli tämän jälkeen vedoten tapaamisoikeuspäätöksen kohtaan 16 järjestänyt äidin ja lasten tapaamisen valvottuun lasten kotikunnan kanssa sopimaansa paikkaan ja jättänyt tuomatta lapset tapaamiseen äidin luokse 25.9.2015. 4. Äiti on tässä asiassa vaatinut, että isä velvoitetaan sakon uhalla noudattamaan käräjäoikeuden päätöstä 29.4.2015 tapaamisista äidin luona joka toisena viikonloppuna tai että lapset määrätään noudettaviksi tapaamiseen äidin luokse, jollei isä tuo lapsia sopimuksen mukaisesti äidin luona tapahtuvaa tapaamista varten. Lisäksi äiti on vaatinut tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täsmentämistä muun muassa niin, että tapaamiset muuttuvat valvotuiksi kolmen kuukauden ajaksi, jos äiti palauttaa lapset myöhässä päätöksen kohdassa 16 tarkoitettua hyväksyttävää syytä esittämättä. Isä on vaatinut hakemuksen hylkäämistä ja vastustanut tapaamisoikeuden täsmentämistä koskeneita vaatimuksia. 5. Käräjäoikeus on hylännyt kaikki mainitut äidin vaatimukset katsoen, että päätöksen kohta 16, joka oli ollut tapaamisoikeuden toteuttamisesta päätettäessä vanhempien välisen syvän luottamuspulan vuoksi tarpeellinen, oli tullut noudatettavaksi, kun äiti oli menetellyt lasten edun vastaisesti jättäessään lapset palauttamatta isälle 13.9.2015 sovittuna kellonaikana. Lasten ja äidin tapaamiset tapahtuivat päätöksen mukaisesti jatkossa toistaiseksi valvottuina. Hovioikeus ei myöntänyt äidille jatkokäsittelylupaa. 6. Korkeimman oikeuden arvioitavana on, olisiko hovioikeuden tullut myöntää äidille jatkokäsittelylupa. Jatkokäsittelylupaa koskevat säännökset ja esityöt 7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeää myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkopäätösperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Pykälän 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. 8. Säännöksen 1 momentin 1 kohdan muutosperustetta koskevalla sanamuodolla tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan sitä, että lupa tulisi myöntää aina jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan ja luvan myöntämiselle asetettu kynnys on näin ollen matala. (HE 105/2009 vp s. 60.) 9. Jatkokäsittelylupa tulisi hallituksen esityksen mukaan myöntää säännöksen 1 momentin 4 kohdan mukaisen muun painavan syyn perusteella esimerkiksi silloin, kun syntyy epäily siitä, ettei käräjäoikeuden menettely täyttäisi ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. Muu painava syy voi olla myös ratkaisun tavanomaista suurempi merkitys valittajalle (HE s. 61). 10. Jatkokäsittelylupajärjestelmää laajennettiin 1.10.2015 voimaan tulleella lailla 386/2015, jolloin myös lapsiasiat tulivat jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin. Tässä yhteydessä luvan myöntämiskynnyksen varsin matalalle asettavia lupaperusteita ei muutettu. Järjestelmän soveltamisalan laajentamista lapsiasioihin perusteltiin lain esitöissä muun ohella sillä, että lapsen edun kannalta on erityisen tärkeää, että häntä koskeva oikeudenkäynti päättyy kohtuullisessa ajassa. Pitkään kestävän huoltoriidan voidaan jopa katsoa vahingoittavan lasta ja näin olevan suoraan lapsen edun vastainen. (HE 246/2014 vp s. 13 ja LaVM 24/2014 vp.) 11. Jatkokäsittelylupajärjestelmän laajentamista perusteltiin sillä, että kun käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan muutosta, kysymys ei välttämättä ole siitä, onko käräjäoikeuden ratkaisu juridisin argumentein arvioituna oikea vai väärä, vaan siitä, päätyisivätkö toiset ratkaisijat saman aineiston kokonaisarvion perusteella toiseen ratkaisuun. Muutoksenhaussa ei silloin tosiasiassa ole kysymys ratkaisun oikeellisuuden arvioimisesta (överprövning) - vaan asian uudelleen käsittelemisestä (omprövning). Harkittaessa jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan laajentamista lapsiasioihin katsottiin lopulta olevan kysymys siitä, tuleeko lapsesta riitelevillä vanhemmilla aina olla oikeus saada riitansa käsitellyksi täysimittaisessa oikeudenkäynnissä kahdessa oikeusasteessa, kun näin ei muiden riita-asioiden osalta ole asian laita. Jos arvioinnin lähtökohdaksi otetaan lapsen etu, näin ei ole. (HE 246/2014 vp s. 13 - 14.) Tapaamisoikeuden täytäntöönpanoa koskevat säännökset 12. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 2 §:n mukaan tapaamisoikeuden tarkoituksena on turvata lapselle oikeus pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Lapsen vanhempien tulee keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja pitäen silmällä ennen kaikkea lapsen etua pyrkiä siihen, että tapaamisoikeuden tarkoitus toteutuu lain 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti. 13. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain (täytäntöönpanolaki) 1 §:n 1 momentin mukaan tapaamisoikeutta koskeva päätös pannaan täytäntöön siten kuin täytäntöönpanolaissa säädetään. Jos täytäntöönpanoasian hakija näyttää, että vastapuoli on estänyt tapaamisen ja jos vastapuoli ei pysty näyttämään, että hänellä on ollut menettelylleen hyväksyttävä syy, tuomioistuimen on hyväksyttävä hakemus, ellei täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi ole selvästi lapsen edun vastaista. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2016:61 (kohta 12) ilmenevin tavoin täytäntöönpanon lähtökohtana on, että tapaamisoikeutta koskevassa päätöksessä on selvitetty, millä tavoin tapaamisoikeus on lapsen etu huomioon ottaen perusteltua järjestää. Olosuhteet ovat kuitenkin voineet päätöksen antamisen jälkeen muuttua tai täytäntöönpanoasiassa järjestettävä sovittelu saattaa tuoda esiin uusia näkökohtia. Sen vuoksi lapsen etu voi täytäntöönpanovaiheessa olla eri kuin alkuperäisessä päätöksessä. (LaVM 7/1996 vp s. 3.) 14. Olosuhteiden muuttumiseen on täytäntöönpanolaissa varauduttu kahdella tavalla. Ensiksikin lain 13 §:n mukaan tuomioistuin voi pyynnöstä käsittelyn ajaksi tai muutoin väliaikaisesti taikka vähäisessä määrin pysyvästi muuttaa tai täsmentää tapaamisoikeutta koskevia ehtoja, jos se edistää tapaamisoikeuden toteuttamista ja on lapsen edun mukaista. Ehtoja saa kuitenkin muuttaa pysyvästi vain, jos täytäntöönpantavana oleva päätös on lainvoimainen. Toiseksi lain 14 §:n 1 momentin mukaan täytäntöönpanoa koskeva hakemus on hylättävä, jos täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi on selvästi lapsen edun vastaista. 15. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään vakiintuneesti katsonut, että vanhemman ja lapsen mahdollisuus saada viettää aikaa yhdessä on perustavaa laatua oleva osa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitettua perhe-elämän suojaa. Sen vuoksi tapaamisoikeuden rajoituksia on arvioitava tiukemmin kuin muiden vanhemmuuteen liittyvien oikeuksien rajoituksia. Tämä tarkoittaa muun ohella sitä, että kansallisilla viranomaisilla on velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin vanhemman ja hänestä erossa asuvien lasten tapaamisten toteuttamiseksi. Täytäntöönpanon tulee olla joutuisaa, koska ajan kulumisella voi olla korjaantumattomia seurauksia lapsen ja hänestä erossa asuvan vanhemman väliseen suhteeseen. Vanhemmalla ei ole kuitenkaan oikeutta vaatia sellaisia toimenpiteitä, joista aiheutuisi haittaa lapsen terveydelle ja kehitykselle. Ihmisoikeussopimuksen mukaan oikeudessa perhe-elämään on kyse myös vanhempien oikeudesta tavata lastaan. (Ks. esim. W v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.7.1978, kohta 59, Hokkanen v. Suomi 23.9.1994, kohta 58, Ribic v. Kroatia 2.4.2015, kohdat 92 - 95 ja K.B. ym. v. Kroatia 14.3.2017, kohdat 142 - 144 sekä tapauksissa mainittu oikeuskäytäntö.) Korkeimman oikeuden arviointi 16. Asiassa on riidatonta, että isä ei ole tuonut lapsia perustepäätöksen mukaisesti 25.9.2015 alkavaan valvomattomaan tapaamiseen. Äidin täytäntöönpanohakemuksen johdosta käräjäoikeuden ratkaistavana on ollut kysymys siitä, oliko isä menettelyllään estänyt äidin ja lasten välisen tapaamisen ilman hyväksyttävää syytä ja kysymys siitä, oliko täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi ollut selvästi lasten edun vastaista. Näitä kysymyksiä arvioitaessa on tullut kiinnittää huomiota äidin menettelyyn 12. - 13.9.2015 toteutuneen viikonlopputapaamisen yhteydessä sekä perustepäätöksen kohdan 16 tulkintaan. 17. Käräjäoikeus on päätöksessään arvioinut erityisesti äidin menettelyä tapaamisessa 12.9. - 13.9.2015 ja katsonut tämän menetelleen lasten edun vastaisesti jättäessään palauttamatta lapset tapaamisioikeuspäätöksen mukaisesti isälle. Käräjäoikeus ei ole arvioinut sitä, onko tapaamisoikeuspäätös ja erityisesti sen tulkinnanvarainen kohta 16, joka vuonna 2015 on vanhempien sopimalla tavalla otettu tapaamisoikeuspäätökseen heidän välisensä luottamuspulan vuoksi, myös edelleen käsillä olevissa olosuhteissa lasten edun mukainen. 18. Äiti on valituksessaan hovioikeudelle kertonut vieneensä tapaamisella 12. - 13.9.2015 lapset lääkäriin havaittuaan toisella lapsista mustelman ja lasten hänen mukaansa kerrottua isän lyöneen heitä. Kirjallisista todisteista ilmenee, että toisella lapsella on ollut mustelma poskessa ja ylävartalossa punaisia jälkiä. Lapsille tehdyt somaattiset tutkimukset eivät tukeneet eivätkä poissulkeneet epäiltyjä pahoinpitelyjä. Lääkäri oli käynnin aikana tehnyt lastensuojeluilmoituksen. 19. Tapaamisoikeuspäätöksen kohta 16 on osoittautunut tulkinnanvaraiseksi ainakin siltä osin, mitä voidaan pitää tarkoitettuna hyväksyttävänä syynä lasten palauttamatta jättämiselle. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen edellä selostettu oikeuskäytäntö huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että ehtokohdan 16 tulkinnanvaraisuus ja sen toistaiseksi voimassa oleva vaikutus lasten ja äidin välisiin tapaamisiin on puoltanut jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutosperusteella. Asiassa olisi ollut tarpeen selvittää, onko lasten edun mukaista tulkita tapaamisoikeuspäätöstä siten, että kuvatun kaltaisessa tilanteessa lasten ja äidin välisen tapaamiset muuttuvat toistaiseksi valvotuiksi. 20. Molemmat vanhemmat ovat lisäksi käräjäoikeudessa ehdottaneet, että valvotuiksi muuttuneista tapaamisista siirryttäisiin vaiheittain normaalitapaamisiin. Äiti on esittänyt tapaamisoikeuspäätökseen uutta kohtaa, jonka mukaan lasten palauttamatta jättäminen ilman hyväksyttävää syytä johtaisi valvottuihin tapaamisiin kolmen kuukauden ajaksi sen sijaan, että tapaamiset olisivat valvottuja toistaiseksi. Isä taas on vastustettuaan vaatimusta, toissijaisesti vaatinut, että tapaamiset alkaisivat valvottuina, mutta laajenisivat vaiheittain sopimuksen mukaisiksi normaalitapaamisiksi. Sovittelijan mukaan sovittelussa vanhempien kanssa käyty keskustelu oli ollut hyvää ja rakentavaa. Sovittelijan mukaan lasten edun mukaista olisi, että lapsille mahdollistettaisiin molempien vanhempien kanssa pidettävä säännöllinen yhteys ja että lapset saisivat oleskella luonnollisissa olosuhteissa tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröiminä. 21. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden päätöksestä ei ilmene, miksi se ei ole antanut merkitystä näille vanhempien ja sovittelijan esittämille näkemyksille ja, miten lasten etu ja heidän oikeutensa pitää yhteyttä molempiin vanhempiinsa toteutuisi parhaiten jatkossa. Ottaen huomioon täytäntöönpanolain 13 §:ssä säädetty mahdollisuus tapaamisoikeutta koskevien ehtojen täsmentämiseen tai väliaikaiseen muuttamiseen ja se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tapaamisoikeuksiin tehtäviä rajoituksia on arvioitava tiukasti, syntyy tältäkin osin epäily käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuudesta. 22. Edellä selostettu huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut myöntää äidille jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Huomioon ottaen lisäksi, että kysymys on edellä selostetuin tavoin liittynyt myös merkittävällä tavalla lasten ja äidin perus- ja ihmisoikeutena turvattuun perhe-elämän suojaan, olisi jatkokäsittelylupa tullut näissä olosuhteissa myöntää myös painavan syyn perusteella. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty. Jatkokäsittelylupa myönnetään. Asia palautetaan Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170054 ECLI:FI:KKO:2017:54 KKO:2017:54 Rättegångsförfarandet Tillstånd till fortsatt handläggning Vårdnaden om barn och umgängesrätt Verkställighet av beslut angående vårdnad om barn och umgängesrätt S2016/711 1467 2017-07-11 Ett beslut om rätt till umgänge mellan barn och förälder innehöll i enlighet med ett avtal mellan föräldrarna ett villkor, enligt vilket umgänget mellan modern och barnen skulle ändras så att det sker under övervakning, om modern inte lämnar tillbaka barnen på överenskommen tid och hon inte heller kan uppvisa ett av en utomstående yrkesutbildad person inom hälsovården konstaterat godtagbart skäl för sitt förfarande. Modern hade under umgänget fört barnen till läkare efter att ha upptäckt ett blåmärke på ett av barnen och eftersom barnen enligt modern hade berättat att pappan hade slagit dem. På grund av sjukhusbesöket hade barnen lämnats tillbaka till fadern ungefär fyra timmar efter den överenskomna tidpunkten. Tingsrätten fastställde i enlighet med det överenskomna villkoret att umgänget tills vidare skulle ske under övervakning." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170055 ECLI:FI:KKO:2017:55 KKO:2017:55 Työsopimus Määräaikainen työsopimus Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus S2015/615 1516 2017-08-11 H oli työskennellyt 3.3.2003 - 31.12.2011 kuntayhtymän palveluksessa yhtäjaksoisesti 16 määräaikaisessa työsuhteessa sosiaalityöntekijänä. Hänellä ei ollut sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetun lain mukaista kelpoisuutta tehtävään. Kuntayhtymällä katsottiin olleen lailliset perusteet solmia työsopimuksia H:n kanssa toistuvasti määräaikaisina. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kuntayhtymä oli laiminlyönyt työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa asiassa. Kun se oli päättänyt työsopimuksen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti, se velvoitettiin maksamaan H:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta H oli työskennellyt Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän (jäljempänä kuntayhtymä) palveluksessa sosiaalityöntekijänä 3.3.2003 ja 31.12.2011 välisen ajan keskeytyksettä 16 peräkkäisellä määräaikaisella työsopimuksella. Määräaikaisuuksien perusteeksi oli työsopimukseen kirjattu sijaisuus lukuun ottamatta kahta määräaikaista sopimusta, joiden perusteeksi oli kirjattu \"määräaikainen lisähenkilö\" ja viittä viimeisintä sopimusta, joiden määräaikaisuuden perusteeksi oli kirjattu \"avoimen vakanssin hoito\". H:lla ei ollut ollut sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetun lain (272/2005, jäljempänä sosiaalihuollon kelpoisuuslaki) 3 §:n mukaista kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Hän oli koulutukseltaan perushoitaja ja hänellä oli sosiaaliohjaajan tutkinto. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain 12 §:n mukaan jos sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön tehtävään ei saada henkilöä, jolla on säädetty kelpoisuus, tehtävään voidaan ottaa enintään vuodeksi henkilö, jolla suoritettujen opintojen perusteella on riittävät edellytykset tehtävän hoitamiseen. Kanne Helsingin käräjäoikeudessa H vaati, että kuntayhtymä velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 15 kuukauden palkkaa vastaava määrä 18 884,25 euroa sekä korvaukseksi irtisanomisajan noudattamatta jättämisestä täyden palkan irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta 5 539,40 euroa, molemmat määrät korkoineen. Työsopimuksia, joiden perusteeksi oli ilmoitettu työ \"määräaikaisena lisähenkilönä\" sekä \"avoimen vakanssin hoito\" ei ollut voinut solmia määräaikaisina. Työsopimusten määräaikaisuudelle ei ollut ollut perusteltua syytä. H:n työsuhde oli näin ollen ollut voimassa toistaiseksi. Työsopimusten ketjuttaminen vuodesta 2003 alkaen osoitti, että kuntayhtymän työvoiman tarve oli ollut luonteeltaan jatkuvaa ja pysyvää. Toistuvien määräaikaisten työsopimusten käytölle ei ollut ollut perusteltua syytä. H:n työsuhde oli ollut toistaiseksi voimassa oleva myös tällä perusteella. H:n työsuhde oli tosiasiassa päätetty perusteetta ja ilman irtisanomisaikaa, kun hänen työsuhteensa oli päättynyt viimeisen määräaikaisen työsopimuksen mukaisesti 31.12.2011. Kuntayhtymä oli laiminlyönyt selvittää, olisiko H:lle voitu tarjota hänen työsopimuksensa mukaista työtä tai muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Se oli myös laiminlyönyt järjestää H:lle sellaista uusien tehtävien mahdollisesti edellyttämää koulutusta, jota olisi voitu pitää molempien osapuolten kannalta tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena. Myös tällä perusteella H:n työsuhteen päättäminen oli ollut työsopimuslain säännösten vastaista ja perusti oikeuden työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen. Vastaus Kuntayhtymä kiisti kanteen. H:lla ei ollut ollut sosiaalihuollon kelpoisuuslaissa edellytettyä kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Työnantajan oli lain 12 §:n nojalla tullut solmia työsopimukset määräaikaisina. Työsopimuslain mukaiset määräaikaisen työsopimuksen solmimisen edellytyksiä koskevat säännökset eivät olleet voineet mennä erityissäännökseksi katsottavan sosiaalihuollon kelpoisuuslain 12 §:n edelle. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain säännöksillä oli selkeä oikeudellinen etusija suhteessa työsopimuslain säännöksiin. Kuntayhtymän oli ajoittain ollut pakko käyttää määräaikaista työvoimaa, kun työntekijöitä, joilla olisi ollut säädetty kelpoisuus, ei ollut ollut saatavilla. Kaikille määräaikaisille sopimuksille oli ollut perusteltu syy. H oli solminut kuntayhtymän kanssa työsopimuksen ajalle 3.1.2012 - 26.12.2012. H oli 23.2.2012 itse irtisanoutunut kuntayhtymän palveluksesta siten, että työsuhde oli päättynyt 7.3.2012. Määrällisesti enintään kolmen kuukauden palkkaa vastaava korvaus oli kohtuullinen. Käräjäoikeuden tuomio 12.3.2014 Käräjäoikeus katsoi, että työsopimuslaki oli yleislaki ja sosiaalihuollon kelpoisuuslaki erityislaki. Yleislaki väistyi erityislain tieltä. H:lla ei ollut sosiaalihuollon kelpoisuuslain 3 §:n mukaista kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Näin ollen kuntayhtymä ei ollut mainitun säännöksen ja lain 12 §:n 2 momentin perusteella ollut voinut ottaa H:ta toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen eikä H:n työsuhteen voitu katsoa olleen voimassa toistaiseksi. H oli työskennellyt määräaikaisella työsopimuksella, joka oli päättynyt määräajan päättyessä. Kuntayhtymä ei ollut päättänyt työsopimusta työsopimuslain vastaisesti eikä ollut velvollinen maksamaan H:lle korvauksia työsopimuslain perusteella. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Helena Valkama. Helsingin hovioikeuden tuomio 25.6.2015 H valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hyväksytään. Hovioikeus selostettuaan asiassa esitetyn näytön ja asiaa koskevan sääntelyn totesi, että työsopimuslain 1 luvun 3 §:n säännös oli pakottavaa oikeutta, eikä siitä voinut poiketa työntekijän haitaksi edes työehtosopimuksella. Asiassa kuultujen todistajien kertomuksista ilmeni, että pätevien sosiaalityöntekijöiden palkkaaminen oli kuntayhtymässä ollut vaikeaa, minkä vuoksi oli jouduttu palkkaamaan epäpäteviä. Kuntayhtymässä oli vuodesta 2008 ollut ohjeistus, jonka perusteella oli vuosittain tarkasteltu määräaikaisten työsuhteiden käyttöä. Siinä tavoitteena oli ollut pitää mahdollisimman vähän työntekijöitä määräaikaisina ja löytää ne, jotka pitäisi vakinaistaa. Sosiaalityöntekijöitä koskevan kelpoisuuslain ja määräaikaisuuksien ristiriidasta oli näissä neuvotteluissa keskusteltu lähes joka vuosi. Se, että H:ta ei ollut voitu vakinaistaa, oli johtunut siitä, että tällä ei ollut sosiaalityöntekijän kelpoisuutta. Luottamusmiehet olivat puuttuneet H:n työsuhteisiin useamman kerran eri vuosina. H:n työn loputtua saman työn tekemisen tarve ei ollut loppunut ja kuntayhtymässä oli vielä nykyäänkin sosiaalityöntekijän töissä epäpäteviä. Hovioikeus katsoi, että se, että H:lla oli kahdeksan vuoden aikana ollut 16 peräkkäistä määräaikaista sopimusta, joista kaikki olivat olleet korkeintaan vuoden mittaisia, ja niistä muodostuva kokonaisuus osoittivat, että kuntayhtymässä työvoiman tarve sosiaalityöntekijälle oli ollut pysyvä. Tätä tuki myös henkilötodistelu. Tällaisessa tilanteessa toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttö ei ollut ollut sallittua. Työsopimuslain säännökset olivat pakottavaa oikeutta, joka oli säädetty työntekijän suojaksi. Kelpoisuuslaki erityislakina ei mennyt työsopimuslain pakottavien säännösten edelle. Korvausvelvollisuuden osalta hovioikeus totesi, että H:n työsuhde oli kestänyt yli kahdeksan vuotta. Hän oli työsuhteen päätyttyä ollut yhtä lyhyttä työsuhdetta lukuun ottamatta työttömänä ja työllistynyt seuraavan kerran vasta syyskuussa 2014. Lyhyt työsuhde ei ollut katkaissut syy-yhteyttä työsuhteen perusteettoman päättämisen ja H:n työttömyyden välillä (KKO 1981 II 11). H:lla oli kuitenkin koulutuksensa ja ammattitaitonsa perusteella hyvät mahdollisuudet työllistyä jatkossakin. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuullisen korvauksen määräksi kymmenen kuukauden palkkaa vastaavan määrän eli 12 589,50 euroa. Korvaus oli viiden kuukauden palkkaa vastaavalta osalta korvausta menetetyistä palkkaeduista. H:lle tuomittavasta korvauksesta vähennettiin työsopimuslain 12 luvun 3 §:n perusteella 75 prosenttia irtisanomisajan jälkeiseltä viiden kuukauden ajalta maksetusta työttömyyspäivärahasta. Työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin perusteella työnantajan, joka oli irtisanonut työsopimuksen noudattamatta irtisanomisaikaa, oli maksettava työntekijälle korvauksena täysi palkka irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta. Korvauksen määrä oli tältä osin riidaton. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja velvoitti kuntayhtymän suorittamaan H:lle korvaukseksi saamatta jääneestä irtisanomisajan palkasta lomakorvauksineen yhteensä 5 539,40 euroa, korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 7 073,01 euroa ja Työttömyysvakuutusrahastolle H:lle tuomitusta korvauksesta vähennetyn osuuden 5 516,49 euroa, kaikki määrät korkoineen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Harri Katara (eri mieltä) ja Ari Kyllönen. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Katara hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Kuntayhtymälle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan kuntayhtymä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. H vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. H on 3.3.2003 ja 31.12.2011 välisenä aikana työskennellyt kuntayhtymän palveluksessa 16 määräaikaisessa työsuhteessa sosiaalityöntekijänä. Työsopimukset ovat seuranneet toisiaan keskeytyksettä. Hänen työskentelypaikkansa on vaihdellut kuntayhtymän eri toimipisteissä. Kahden viimeisen työsopimuksen ajan hänen työskentelypaikkansa on ollut työsopimuksen mukaan Jorvin klinikkaryhmä. Sosiaalityöntekijän tehtävä on loppuvuodesta 2011 laitettu avoimeen hakuun eikä H ole tullut valituksi tehtävään. 2. H on tämän jälkeen hakenut työttömänä työnhakijana määräaikaista vuorotteluvapaan sijaisuutta naisten- ja lastentautien tulosyksiköstä Meilahden Lastenklinikalta ajalle 3.1. - 26.12.2012. Hän on tullut valituksi tehtävään, mutta irtisanoutunut siitä terveydellisistä syistä. Työsopimus on päättynyt 7.3.2012, minkä jälkeen H on ollut työttömänä syyskuuhun 2014 asti. H on koulutukseltaan perushoitaja ja hänellä on sosiaaliohjaajan tutkinto. Riidatonta on, että hänellä ei ole ollut sellaista ylempää korkeakoulututkintoa, joka vastaisi lakisääteistä sosiaalityöntekijän kelpoisuusvaatimusta. Kysymyksenasettelu 3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko H:n määräaikaisille työsopimuksille ollut laillinen peruste, koska hänellä ei ole ollut laissa säädettyä kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Toiseksi asiassa on kysymys siitä, onko H:n työsuhdetta pidettävä toistaiseksi voimassa olevana sillä perusteella, että työvoiman tarve sosiaalityöntekijälle olisi ollut kuntayhtymässä pysyvää. Vielä asiassa on ratkaistava se, onko työnantaja muutoin menetellyt työsopimuslain säännösten mukaisesti H:n sopimusketjun päättyessä 31.12.2011. Asiaa koskeva sääntely Työsopimuslaki 4. H:n työsopimuksiin sovelletaan viimeistä työsopimusta lukuun ottamatta työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) säännöstä, joka oli voimassa 31.12.2010 asti. Tämän lainkohdan mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta samoin kuin ilman perusteltua syytä tehtyjä toisiaan seuraavia määräaikaisia työsopimuksia on pidettävä toistaiseksi voimassa olevina. Lain soveltamiskäytännössä säännöstä on vakiintuneesti tulkittu siten, ettei toistuvia määräaikaisia työsopimuksia ole sallittu solmia silloin, kun työvoiman tarve on arvioitavissa pysyväksi (KKO 2011:73, KKO 2012:2, KKO 2015:64 ja KKO 2015:65). 5. H:n viimeiseen työsopimukseen sovelletaan työsopimuslain 1 luvun 3 §:n (1224/2010) säännöstä, joka on tullut voimaan vuoden 2011 alussa. Pykälän 2 momentin mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta on pidettävä toistaiseksi voimassa olevana. Pykälän 3 momentin mukaan toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttö ei ole sallittua silloin, kun määräaikaisten työsopimusten lukumäärä tai niiden yhteenlaskettu kesto taikka niistä muodostuva kokonaisuus osoittaa työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi. 6. Mainitut työsopimuslain säännökset osoittavat, että työsopimusten päätyyppinä ovat toistaiseksi voimassa olevat sopimukset ja että työsopimuksen määräaikaisuus edellyttää perusteltua syytä. Työvoimatarpeen osoittautuessa pysyväksi työnantajalla ei ole oikeutta sopia määräaikaisesta työsuhteesta tai jatkaa sopimussuhdetta määräaikaisena. Kysymys on työntekijän suojaksi säädetystä pakottavasta sääntelystä. Todistustaakka määräaikaisuuden lainmukaisesta perusteesta on työnantajalla. Määräaikaista työtä koskeva direktiivi 7. Unionin oikeudessa määräaikaisten työsuhteiden käytöstä säädetään määräaikaista työtä koskevalla neuvoston direktiivillä 1999/70/EY (direktiivi). Direktiivillä on pantu unionin tasolla täytäntöön Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemä määräaikaista työtä koskeva puitesopimus. 8. Puitesopimuksen tarkoituksena on sen 1 lausekkeen mukaan parantaa määräaikaisen työn laatua varmistamalla syrjimättömyyden periaatteen soveltaminen. Lisäksi sopimuksen tarkoituksena on luoda puitteet sellaisten väärinkäytösten ehkäisemiseksi, jotka johtuvat toistuvasti tehtyjen määräaikaisten työsopimusten tai työsuhteiden käytöstä. 9. Puitesopimuksen mukaan määräaikaisten sopimusten väärinkäyttö on pyrittävä estämään. Sopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on otettava käyttöön yksi tai useampi puitesopimuksessa mainituista toimenpiteistä. Puitesopimuksessa mainittuja toimenpiteitä ovat perustellun syyn vaatimus määräaikaisten sopimusten uusimiselle ja peräkkäisten määräaikaisten työsopimusten enimmäiskokonaiskeston tai työsopimusten uudistamisen lukumäärän rajoittaminen. 10. Unionin oikeuden yleisten periaatteiden mukaan kansallisten tuomioistuinten tehtävänä on varmistaa, että yksityiset oikeussubjektit saavat sen oikeusturvan, joka heille unionin oikeuden säännöksillä myönnetään. Puitesopimuksen täytäntöönpaneva direktiivi on luonteeltaan vähimmäissääntelyä. Esillä olevassa asiassa merkitystä on erityisesti sillä, miten unionin tuomioistuin on tulkinnut puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua perustellun syyn käsitettä. 11. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perusteltujen syiden käsite on ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan määrätylle toiminnalle ominaisia täsmällisiä ja konkreettisia olosuhteita, jotka ovat sellaisia, että niillä voidaan tuossa nimenomaisessa yhteydessä perustella perättäisten määräaikaisten työsopimusten käyttöä. Nämä olosuhteet voivat olla muun muassa seurausta niiden työtehtävien erityisluonteesta, joiden suorittamiseksi tällaiset työsopimukset on tehty, sekä näille tehtäville luontaisista ominaispiirteistä tai mahdollisesti siitä, että jäsenvaltio pyrkii hyväksyttävään sosiaalipoliittiseen päämäärään (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 38 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö). 12. Unionin tuomioistuin on kuitenkin korostanut vaatimusta arvioida sitä, onko määräaikaisten työsopimusten uudistaminen tosiasiassa vastannut todellista tarvetta ja ollut sopiva ja tarpeellinen keino tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi. Uudistaminen sellaisten tarpeiden tyydyttämiseksi, jotka eivät tosiasiassa ole luonteeltaan väliaikaisia vaan päinvastoin pysyviä ja jatkuvia, ei ole perusteltua puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 39 - 40 ja 48 - 49 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). 13. Oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin on todennut, että tietyillä aloilla tilapäiset sijaisuudet ovat väistämättä tarpeen muun muassa siksi, että työntekijöitä on paljon perhevapailla. Työntekijöiden tilapäinen sijaistaminen näissä olosuhteissa voi olla määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perusteltu syy, joka oikeuttaa sekä sopimusten määräaikaisuuden että näiden sopimusten uudistamisen tarpeen mukaan, mutta kuitenkin siten, että puitesopimuksen mukaisia edellytyksiä noudatetaan. Tämä johtopäätös pätee unionin tuomioistuimen mukaan erityisesti silloin, kun kansallisella säännöstöllä, jossa oikeutetaan määräaikaisten työsopimusten uudistaminen, pyritään myös päämääriin, joiden on tunnustettu olevan sosiaalipoliittisesti perusteltuja (tuomio 26.11.2014, Mascolo ym., C-22/13, C-61/13 - 63/13 ja C-418/13, EU:C:2014:2401, 90 - 93 kohdat ja tuomio 14.9.2016, López, C 16/15, EU:C:2016:679, 45 kohta ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). 14. Unionin tuomioistuin on edelleen todennut, että jäsenvaltioilla on puitesopimusta sovellettaessa mahdollisuus ottaa huomioon myös eri alojen erityistarpeet, kunhan se on objektiivisesti perusteltua. Opetusalaa koskevassa tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi, että opetus on kyseisen jäsenvaltion perustuslaissa taattu perusoikeus, ja perustuslaki velvoittaa valtion järjestämään koulujärjestelmän niin, että oppilasmääriä varten taataan jatkuvasti riittävä määrä opettajia. Tällaiset seikat ovat osoitus opetusalalla vallitsevasta erityisestä joustavuuden tarpeesta, joka on tällä erityisalalla puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perusteltu syy tehdä perättäisiä määräaikaisia työsopimuksia, jotta koulutustarpeisiin voidaan vastata asianmukaisesti ja jotta voidaan välttää se, että valtion on tämän alan työnantajana toimiessaan palkattava vakinaisiin toimiin huomattavasti suurempi määrä opettajia kuin mikä on tosiasiallisesti tarpeen tätä alaa koskevien valtion velvollisuuksien täyttämiseksi (tuomio 26.11.2014, Mascolo ym., C-22/13, C-61/13 - 63/13 ja C-418/13, EU:C:2014:2401, 70 ja 94 - 95 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). 15. Julkista terveydenhoitoalaa koskevassa tuomiossa López unionin tuomioistuin katsoi, että velvollisuus organisoida terveydenhuoltopalvelut niin, että varmistetaan jatkuva hoitohenkilökunnan jäsenten lukumäärän ja potilaiden lukumäärän vastaavuus, kuuluu julkishallinnolle ja siihen liittyy suuri määrä tekijöitä, jotka voivat heijastaa erityistä joustavuuden tarvetta. Tämä tarve voi puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohtaan nähden objektiivisesti oikeuttaa perättäisten määräaikaisten työsopimusten käytön. Sitä vastoin ei voida todeta, että määräaikaisia työsopimuksia voitaisiin solmia peräkkäin, jotta pysyvällä ja jatkuvalla tavalla suoritettaisiin terveydenhuoltoalan tehtäviä, jotka kuuluvat tavanomaisen sairaalahenkilöstön normaaliin toimintaan. Perustellun syyn konkreettisen soveltamisen on oltava kyseessä olevan toimialan erityispiirteisiin ja toiminnan harjoittamisen edellytyksiin nähden puitesopimuksen vaatimusten mukainen (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 46 - 49 ja 54 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). Sosiaalihuoltoalan kelpoisuutta koskevat säännökset 16. H:n ensimmäisten määräaikaisten työsuhteiden aikana sosiaalityöntekijän kelpoisuusehdoista oli säädetty asetuksella sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusehdoista (804/1992). Kelpoisuusehtona sosiaalityöntekijän tehtävään oli asetuksessa tarkemmin säädetyin tavoin tehtävään soveltuva ylempi korkeakoulututkinto. Jos tehtävään ei saatu kelpoisuusvaatimukset täyttävää henkilöä, siihen voitiin ottaa enintään kahdeksi vuodeksi kerrallaan henkilö, jolla oli riittäväksi katsottava koulutus ja mahdollisuuksien mukaan käytännön kokemusta tehtävästä. 17. H:n muiden määräaikaisten työsuhteiden aikana sosiaalityöntekijän kelpoisuusehdoista oli säädetty elokuussa 2005 voimaan tulleella lailla (272/2005) sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista (sosiaalihuollon kelpoisuuslaki). Sen 3 §:n mukaan kelpoisuusvaatimuksena sosiaalityöntekijän tehtäviin on ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä. Lain 12 §:n 1 momentin mukaan jos sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön tehtävään ei saada henkilöä, jolla on säädetty kelpoisuus, tehtävään voidaan ottaa enintään vuodeksi henkilö, jolla suoritettujen opintojen perusteella on riittävät edellytykset tehtävän hoitamiseen. 18. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää sosiaalihuollon asiakkaan oikeutta laadultaan hyvään palveluun edellyttämällä, että sosiaalihuollon ammatillisella henkilöstöllä on tarvittava koulutus ja perehtyneisyys. 19. Mainittu laki on sittemmin vuonna 2016 kumottu. Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015) on tullut voimaan 1.3.2016. Lain 12 §:n 1 momentin mukaan sosiaalityöntekijän ammatissa voi toimia tilapäisesti enintään vuoden ajan sosiaalityöntekijän ammattiin opiskeleva henkilö, joka on suorittanut hyväksytysti sosiaalityön aineopinnot ja käytännön harjoittelun. Asian arviointi Onko yksittäisille määräaikaisille sopimuksille ollut perusteltu syy 20. H:n työsopimuksiin on kirjattu määräaikaisten työsopimusten perusteeksi sijaisuus lukuun ottamatta kahta sopimusta, joiden määräaikaisuuden perusteeksi on kirjattu määräaikainen lisähenkilö, ja viittä viimeisintä sopimusta, joiden määräaikaisuuden perusteeksi on kirjattu avoimen vakanssin hoito. H:n mukaan määräaikaiset työsopimukset olivat perusteettomia siltä osin kuin määräaikaisuuden perusteeksi on ilmoitettu määräaikainen lisähenkilö tai avoimen vakanssin hoito. Kuntayhtymä taas on katsonut, että sillä ei ole ollut laillisia perusteita ottaa H:ta toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, koska tällä ei ole ollut tehtävään edellytettyä kelpoisuutta. 21. Hovioikeuden tuomioon kirjatuista todistajien kertomuksista ilmenee, että kuntayhtymässä kelpoisuusvaatimukset täyttävien sosiaalityöntekijöiden palkkaaminen oli ollut vaikeaa, minkä vuoksi tehtäviin oli jouduttu palkkaamaan epäpäteviä. Myös se, ettei H:ta ollut voitu ottaa toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, oli todistajien kertomusten mukaan johtunut siitä, että tällä ei ollut sosiaalityöntekijän kelpoisuutta. Luottamusmiehet olivat nostaneet H:n työsopimusten määräaikaisuudet esiin useamman kerran ja eri vuosina. Työnantaja oli toistuvasti perustellut määräaikaisuutta sillä, että H ei ollut kelpoinen tehtävään. H:n oli täytynyt itsekin olla tietoinen siitä, että kelpoisuuden puuttuminen sosiaalityöntekijän tehtävään oli ollut syynä hänen työsopimustensa määräaikaisuudelle. Epäpätevyyden voidaan katsoa olleen H:n määräaikaisten työsopimusten varsinainen peruste. 22. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessä KKO 2015:65 todennut (kohta 20), että työnantajalla on oikeus asettaa tehtävän hoitamiseen vaadittavat pätevyysedellytykset ja painottaa työnhakijoiden ansioita omien tarpeidensa mukaan. Työnantaja ei kuitenkaan voi pätevyysvaatimuksiin vetoamalla kiertää työntekijän suojaksi säädettyä pakottavaa oikeutta työsopimuksen kestosta. 23. Toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:65, tässä asiassa kyse ei ole työnantajan asettamasta pätevyysvaatimuksesta vaan laissa säädetystä kelpoisuusvaatimuksesta sosiaalihuollon alalla. Perustuslain 19 §:ssä edellytetään, että julkinen valta turvaa jokaiselle riittävät sosiaalipalvelut. Kelpoisuusvaatimuksen tarkoituksena on lain mukaan turvata sosiaalihuollon asiakkaiden asioiden laadukasta palvelua. Kun sosiaalityöntekijän tehtävään ei ole ollut saatavilla kelpoisuusvaatimukset täyttäviä sosiaalityöntekijöitä, on perusteltua katsoa, että epäpätevyys on tällaisessa tilanteessa työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu perusteltu syy tehdä työsopimus määräaikaisena sosiaalihuollon kelpoisuuslain 12 §:ssä edellytetyllä tavalla enintään vuoden ajaksi. Työvoimatarpeen pysyvyys 24. Korkein oikeus on edellä katsonut, että tehtävään vaadittavan, laissa asetetun kelpoisuuden puuttuminen on perusteltu syy sille, että henkilö valitaan sosiaalityöntekijän tehtävään korkeintaan vuoden mittaiseksi määräajaksi. Vastaavasti estettä ei lähtökohtaisesti ole sille, että henkilö valitaan sosiaalityöntekijän tehtävään uudestaan, jos tehtävään ei saada kelpoisuusvaatimukset täyttävää henkilöä. Jos tehtävään kuitenkin olisi vuoden jälkeen saatavissa kelpoisuusvaatimukset täyttävä henkilö, ei uuden määräaikaisen sopimuksen tekemiselle olisi lain mukaista perustetta. 25. H:lla on yli kahdeksan vuoden aikana ollut 16 peräkkäistä määräaikaista työsopimusta, joista kaikki ovat olleet korkeintaan vuoden mittaisia. Niistä muodostuva kokonaisuus yhdessä sen seikan kanssa, että kuntayhtymä on vuosien ajan aktiivisesti pyrkinyt saamaan palvelukseensa riittävän määrän kelpoisuusvaatimukset täyttäviä sosiaalityöntekijöitä tässä kuitenkaan onnistumatta, osoittaa sosiaalityöntekijän tarpeen pysyvyyttä. Korkein oikeus katsoo, että tällaisessa tilanteessa toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttö ei lähtökohtaisesti ole työsopimuslain mukaan sallittua. 26. H:lla ei ole kuitenkaan ollut laissa säädettyä kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Vaikka tarve sosiaalityöntekijälle on sinänsä ollut pysyvä, on työnantajan tarve epäpätevän työntekijän työpanokselle sosiaalityöntekijän tehtävässä ollut tilapäistä kestäen vain siihen asti, kunnes tehtävään saadaan palkattua kelpoisuusehdot täyttävä työntekijä. Ottaen lisäksi huomioon sosiaalihuollon kelpoisuuslain edellä kohdassa 23 selostettu asiakkaan oikeuksia turvaamaan pyrkivä tarkoitus Korkein oikeus katsoo, että kuntayhtymä ei ole menetellyt asiassa työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) tai työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 3 momentin (1224/2010) vastaisesti. Näin ollen H:n työsuhdetta ei ole pidettävä toistaiseksi voimassa olleena. Ennakkoratkaisupyynnön tarve 27. H on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että asiassa pyydetään ennakkoratkaisu unionin tuomioistuimelta puitesopimuksessa tarkoitetun perustellun syyn tulkinnasta. 28. Korkein oikeus toteaa, että sen tulee ottaa myös viran puolesta harkittavakseen kysymys mahdollisen ennakkoratkaisupyynnön tekemisestä unionin oikeuden tulkinnasta. Korkein oikeus voi jättää tällaisen ennakkoratkaisupyynnön tekemättä ainoastaan, jos asiasta on jo olemassa vakiintunut oikeuskäytäntö tai jos kyseessä olevan oikeussäännön tulkinnasta ei jää todellista epäilyä. 29. Tältä osin on huomattava, että unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi ei ole vielä saatettu kysymystä määräaikaista työtä koskevassa puitesopimuksessa tarkoitetun perustellun syyn tulkinnasta tilanteessa, jossa perusteltu syy liittyisi nimenomaisesti laissa säädetyn kelpoisuusvaatimuksen puuttumiseen. Unionin tuomioistuin on kuitenkin antanut useita ennakkoratkaisuja sekä puitesopimuksessa tarkoitetun pätevän syyn tulkinnasta että kansallisen tuomioistuimen tehtävistä tilanteessa, jossa niiden ratkaistavana on määräaikaisten työsuhteiden väärinkäyttöön liittyviä asioita. 30. Ottaen huomioon edellä kohdissa 11 - 15 selostettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö Korkein oikeus katsoo, ettei unionin oikeuden tulkinnasta tässä yhteydessä jää todellista epäilystä. Tämän johdosta ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle ei ole tarpeen. Työnantajan velvollisuus työn tarjoamiseen 31. H on vielä vedonnut siihen, että kuntayhtymä oli laiminlyönyt selvittää, olisiko H:lle voitu tarjota muuta työtä tai kouluttaa hänet uuteen työhön. H on katsonut, että hänen työsuhteensa oli tämän laiminlyönnin perusteella päätetty työsopimuslain vastaisesti. Kuntayhtymä on vedonnut siihen, että se on sisäisen pysyväisohjeensa mukaisesti käynyt määräaikaiset palvelussuhteet vuosittain läpi kullakin tulosalueella pyrkimyksenään pitää mahdollisimman vähän työntekijöitä määräaikaisuuksissa ja löytää ne, jotka pitäisi vakinaistaa. Kuntayhtymä on kuitenkin katsonut, että sillä ei ole ollut velvollisuutta \"räätälöidä\" epäpätevälle sosiaalityöntekijälle jotakin muuta tehtävää, työsopimusta tai vakanssia. Edelleen kuntayhtymä on vedonnut siihen, että H ei ollut koskaan hakenut kuntayhtymästä perushoitajan tai sosiaaliohjaajan töitä. Lisäksi se on korostanut sitä, että H oli solminut kuntayhtymän kanssa määräaikaisen työsopimuksen ajalle 3.1. - 26.12.2012, mutta irtisanonut itse sopimuksen päättymään 7.3.2012. 32. Kun kyse on toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevästä työntekijästä, työnantajan on työsopimuslain 7 luvun 2, 3 ja 4 §:n mukaisesti selvitettävä, onko työntekijän irtisanominen vältettävissä sijoittamalla tai kouluttamalla työntekijä muihin tehtäviin. Mainitun 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Säännöksen 2 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena. 33. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisesti määräaikaisissa työsuhteissa ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan vuoksi soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin muissa työsuhteissa, ellei se ole perusteltua asiallisista syistä. Säännös perustuu määräaikaista työtä koskevaan direktiiviin 1999/70/EY, jonka liitteenä olevan puitesopimuksen 4 lausekkeen 1 kohdan mukaan määräaikaisiin työntekijöihin ei saa soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin vastaaviin vakituisiin työntekijöihin pelkästään siksi, että heillä on määräaikainen työsopimus tai työsuhde, ellei siihen ole asiallisia syitä. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut puitesopimuksen mukaisen syrjinnän kiellon merkitsevän sitä, että toisiinsa verrattavissa olevassa tilanteessa olevien määräaikaisessa työsuhteessa ja toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevien työntekijöiden erilainen kohtelu on kiellettyä (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 63 - 65 kohdat sekä niissä mainittu oikeuskäytäntö). 34. Syrjintäkieltoa täydentää työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin säännös työnantajan velvollisuudesta kohdella työntekijöitään tasapuolisesti. H:n työsopimusten aikaan tasapuolisen kohtelun vaatimuksesta säädettiin työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 3 momentissa (55/2001). Säännöksen mukaan työnantajan on muutoinkin kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, ellei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Tasapuolisen kohtelun periaatteen lähtökohtana on, että toisiinsa rinnastettavia työntekijöitä kohdellaan samankaltaisissa tilanteissa yhdenvertaisesti. Periaate edellyttää siten työnantajalta johdonmukaisia toimia tai ratkaisuja suhteessa työntekijöihinsä. 35. Edellä kohdissa 25 ja 26 selostetuin perustein H:n työsuhdetta olisi tullut pitää toistaiseksi voimassa olleena, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän tehtävään laissa edellytetty kelpoisuus. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa H:n asema on työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevan työsopimuslain 7 luvun 4 §:n kannalta rinnastettavissa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa olevan työntekijän asemaan. Tämän mukaisesti kuntayhtymän olisi ennen H:n määräaikaisten työsopimusten päättymistä tullut selvittää, olisiko hänelle voitu tarjota muuta työtä tai järjestää hänelle uusien tehtävien edellyttämä tarkoituksenmukainen ja kohtuullinen koulutus. Kuntayhtymän olisi jo lojaliteettivelvoitteensa perusteella tullut oma-aloitteisesti selvittää H:lle tarjottavissa olevat työt. 36. Korkein oikeus katsoo, että kuntayhtymä ei ole esittänyt sellaista perustetta, joka osoittaisi sen täyttäneen työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa. Näin ollen kuntayhtymän on katsottava päättäneen H:n työsopimuksen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti. Asiaa ei ole arvioitava toisin, vaikka H on sopimusketjun joulukuussa 2011 päätyttyä hakeutunut saman työnantajan palvelukseen toiseen toimipisteeseen. Korvaukset 37. Korkein oikeus ei ole edellä hovioikeuden tavoin katsonut, että toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttö H:n tapauksessa olisi ollut kiellettyä. H on kuitenkin tullut rinnastaa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevään työntekijään niiltä osin, kuin on kysymys työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuudesta. Kun kuntayhtymä on laiminlyönyt mainitun työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä säädetyn velvollisuutensa, se on päättänyt työsopimuksen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti. Se on sen vuoksi velvoitettava maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla. Korkein oikeus katsoo, että kohtuullinen korvaus on viiden kuukauden palkkaa vastaava määrä. 38. Koska H:n työsuhde on rinnastettu toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen vain suhteessa työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuuteen, perusteita työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisen irtisanomisajan palkan ja lomakorvauksen maksamiselle ei ole. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä velvoitetaan suorittamaan H:lle korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä hovioikeuden tuomitseman määrän asemesta 3 536,50 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa haasteen tiedoksiantopäivästä 25.10.2012 lukien. Kuntayhtymä vapautetaan velvollisuudesta suorittaa H:lle korvausta irtisanomisajan noudattamatta jättämisestä. Kuntayhtymä velvoitetaan suorittamaan työttömyysvakuutusrahastolle hovioikeuden tuomitseman määrän asemesta 2 758,25 euroa. Korvaukselle on maksettava hovioikeuden tuomitsema viivästyskorko. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170055 ECLI:FI:KKO:2017:55 KKO:2017:55 Arbetsavtal Arbetsavtal för viss tid Skyldighet att erbjuda arbete och ordna utbildning S2015/615 1516 2017-08-11 H hade oavbrutet under tiden 3.3.2003 - 31.12.2011 arbetat som socialarbetare anställd hos en samkommun i 16 anställningsförhållanden för viss tid. H hade inte behörighet för uppgiften enligt lagen om behörighetsvillkor för yrkesutbildad personal inom socialvården. Samkommunen ansågs ha haft lagliga skäl för att ingå arbetsavtalen med H upprepade gånger för viss tid. Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att samkommunen hade försummat sin skyldighet i fallet att erbjuda arbete och utbildning." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170056 ECLI:FI:KKO:2017:56 KKO:2017:56 Luvattoman taksiliikenteen harjoittaminen Erehdys Kieltoerehdys Menettämisseuraamus Hyödyn menettäminen R2016/911 1528 2017-08-18 A oli liittynyt palveluun, jossa välitettiin henkilökuljetuksia mobiilisovelluksen (Uber-sovellus) avulla, ja ajanut henkilöautollaan palvelun kautta tietoonsa saamia kuljetuksia korvausta vastaan. Hänen katsottiin harjoittaneen ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksiliikennelaissa edellytettyä taksilupaa, ja hänet tuomittiin rangaistukseen luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta. Kysymys myös siitä, miltä osin A:n kuljetuksista saamat palkkiot oli tuomittava valtiolle menetetyiksi rikoksen tuottamana hyötynä. Ks. KKO:2011:61 Vrt. KKO:2004:73 KKO:2007:1 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Espoon käräjäoikeuden tuomio 8.4.2016 Syyttäjän syytteen johdosta käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 27.7. - 29.8.2015 harjoittanut ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksiliikennelaissa edellytettyä taksilupaa. Hän oli liittynyt niin sanottuun Uber-palveluun 27.7.2015 ja kuljettanut sen kautta kyydin tilanneita henkilöitä korvausta vastaan. Hän oli kuljetuksista ansainnut yhteensä noin 3 000 euroa. Käräjäoikeus tuomitsi A:n luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta 20 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3 000 euroa. Asian on ratkaissut käräjätuomari Erja Kalske-Haikonen. Helsingin hovioikeuden tuomio 21.9.2016 A:n valituksen johdosta hovioikeus lausui seuraavaa: Kysymyksenasettelu A oli ajanut 27.7.-29.8.2015 henkilöautollaan Uber-sovelluksen kautta tietoonsa saamia henkilökuljetuksia korvausta vastaan. A ei ollut tuntenut entuudestaan kuljetettavia henkilöitä eikä hänellä ollut ollut taksilupaa. Hovioikeudessa oli ensinnäkin kysymys siitä, oliko syytteessä kuvattua menettelyä pidettävä sellaisena taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettuna ammattimaisena henkilöiden kuljettamisena henkilöautolla, mikä oli edellyttänyt lain 4 §:n mukaan taksilupaa. Mikäli tunnusmerkistön katsottiin asiassa täyttyvän, oli vielä arvioitava, oliko A vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdyksen perusteella. Toiseksi hovioikeudessa oli kysymys siitä, tuliko menetettävä hyöty määritellä niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaan vai tuliko se laskea ajoista saadun palkkion ja erinäisten kulujen erotuksena eli nettohyötyperiaatteen mukaan. Toissijaisesti oli kysymys siitä, tuliko menettämisseuraamusta joka tapauksessa kohtuullistaa. Uber-kuljetukset Hovioikeus totesi, että Uber on monikansallinen teknologiayhtiö, joka on kehittänyt älypuhelinsovelluksen. Suomessa sovellus on ollut vuoden 2014 syksystä lähtien käytössä pääkaupunkiseudulla. Kuljettajilla ja asiakkailla on ollut omat Uber-sovelluksensa. Sovelluksen kautta kyytiä tarvitseva henkilö on voinut tilata kyydin ja kyytejä ajava henkilö saa sovelluksen kautta puolestaan tiedon kyytiä tarvitsevasta ja tämän sijainnista. Sovelluksen kautta kuljettaja on saanut tiedon aina häntä lähinnä olevasta asiakkaasta ja kuljettaja on voinut hyväksyä tai hylätä pyynnön. Jos kuljettaja ei ole vastannut riittävän ajoissa kyytiä koskevaan pyyntöön tai on hylännyt tällaisen pyynnön, sovellus on siirtänyt pyynnön asiakasta seuraavaksi lähimpänä olleelle kuljettajalle. A tai muutkaan Uber-sovellusta käyttäneet kuljettajat eivät ole olleet Uberiin työsuhteessa, vaan heistä on käytetty nimitystä partnerikuljettaja. Uber on antanut partnerikuljettajille oikeuden käyttää Uberin kuljettajille tarkoitettua sovellusta, kun taas asiakkaat ovat voineet ladata oman sovelluksensa älypuhelimeensa. Uber on muun muassa edellyttänyt partnerikuljettajiltaan ajokorttia, enintään kymmenen vuotta vanhaa autoa, tiettyjä Trafin asiakirjoja sekä voimassa olevaa vakuutusta. Yhtiö on järjestänyt kuljettajille lyhyen perehdytyksen. Asiakkaat ovat maksaneet kuljetusten palkkiot sovellukseen syöttämiensä luottokorttitietojen avulla Uberille. Yhtiö on pidättänyt palkkiosta itselleen 20 prosentin osuuden ja tilittänyt loput 80 prosenttia kuljettajalle. Asiakkaan kuljetuksestaan maksama palkkio on perustunut sekä aika- että kilometriperusteiseen veloitusperusteeseen vähimmäisveloituksen ollessa kuitenkin 4 euroa. Onko kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetusta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta A oli vedonnut siihen, että Uber-kuljetuksessa ei ollut ollut kysymys ammattimaisesta henkilöiden kuljettamisesta, vaan kimppakyyteihin tai naapuriapuun verrattavasta toiminnasta, sillä yksittäisestä kyydistä maksettu korvaus oli ollut vähäinen. Taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaan se, joka harjoittaa ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksilupaa, on tuomittava luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Taksiliikennelain 4 §:n 1 momentin mukaan ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa. Lain 3 §:n mukaan ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan elinkeinon harjoittamisen tai toimeentulon hankkimisen taikka muun tulonhankkimisen tarkoituksessa harjoitettua henkilöiden kuljettamista tiellä henkilöautolla korvausta vastaan päätoimisesti taikka sivutoimimisesti tai muuten toisen elinkeinon ohella. Ammattimaiseen henkilöiden kuljettamiseen rinnastetaan kuljetus korvausta vastaan, jos kuljetusta edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla. Taksiliikennelain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 38/2006 vp s. 19 ja 35) mukaan lupavaatimuksen säilyttäminen oli perusteltua asiakkaan turvallisuuden kannalta. Luvanvaraisuuden tavoitteena oli myös turvata taksipalvelujen hyvä laatu koko maassa. Ammattimaisen liikenteen käsite ymmärrettäisiin laajasti siten, että siihen sisältyisi varsinaisen elinkeinotoiminnan ohella myös muu ansiotarkoituksessa harjoitettu henkilöiden kuljetus. Myös sivutoiminen ja toisen elinkeinon yhteydessä harjoitettu henkilöiden kuljetus korvausta vastaan katsottaisiin liikennelupaa edellyttäväksi. Valvonnan mahdollistamiseksi liikennelupaa edellytettäisiin tietyissä olosuhteissa myös silloin, kun toiminta ei täytä ammattimaisuuden tunnusmerkkejä. Tällaiseksi lupaa edellyttäväksi toiminnaksi katsottaisiin yksikin henkilöiden kuljetus korvausta vastaan silloin, kun kuljetuksen suorittamista edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla. Taksipalvelujen tarjoaminen internet-sivuilla katsottaisiin puolestaan ammattimaisuuteen viittaavaksi menettelyksi. Kyytien odottelu ja niiden tarjoaminen kenelle tahansa osoittaa suunnitelmallisuutta, joka on tunnusomaista ansiotarkoituksessa harjoitetulle toiminnalle. Perustuslakivaliokunnan lausunnon (PeVL 31/2006 vp) mukaan taksiliikenteen harjoittamisen luvanvaraisuus ja säännökset luvan myöntämisen henkilökohtaisista edellytyksistä eivät muodostuneet perustuslaissa turvatun elinkeinovapauden kannalta ongelmallisiksi. Myöskään Euroopan unionin oikeudesta ei seurannut sellaisia, nyt käsiteltävänä olevan asian kannalta merkityksellisiä rajoituksia tai vaatimuksia, jotka tulisi ottaa huomioon taksiliikennelain luvanvaraisuuden ja ammattimaisuuden käsitteitä tulkittaessa. A oli ilmoittanut ansainneensa 27.7. - 29.8.2015 iltaisin ja viikonloppuisin ajamillaan Uber-kuljetuksilla noin 2 800 - 2 900 euroa. A:n menettelyn ammattimaisuutta arvioitaessa keskeistä oli, että hän oli kuljettanut autollaan itselleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä korvausta vastaan. Kuka tahansa Uber-sovelluksen käyttäjä oli voinut tilata A:lta kyydin, ja asiakkaat olivat valikoituneet sattumanvaraisesti läheisimmän sijainnin perusteella. Kyytien tilaaminen ja ajaminen perustuivat sovelluksen kautta tapahtuvaan kyydin tilaamiseen, mikä osoitti toiminnan laajuutta ja ansaintatarkoitusta. A oli ansainnut noin kuukauden mittaisen ajanjakson aikana lähes 3 000 euroa. Tämä osoitti kyytejä olleen paljon ja tuki johtopäätöstä siitä, että toimintaa oli harjoitettu nimenomaan ansaintatarkoituksessa. Toiminnan ammattimaisuutta arvioitaessa merkitystä ei voitu antaa sille, että yksittäisestä kyydistä saatu korvaus oli voinut olla vähäinen. Merkitystä ei voitu antaa myöskään sille, että maksu ei ollut tapahtunut asiakkaalta suoraan kuljettajalle, vaan sovelluksen kautta Uberille asiakkaan luottokortilta ja Uber oli tilittänyt kuljettajan osuuden tämän tilille. Hovioikeus katsoi, että A:n menettelyssä oli ollut kysymys ammattimaisesta ja siten taksilupaa edellyttävästä toiminnasta. Koska A:lla ei ollut ollut taksilupaa, hänen menettelyssään oli kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaisesta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta. Kieltoerehdys A oli esittänyt, että hänen oli joka tapauksessa katsottava rikoslain kieltoerehdystä koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla erehtyneen pitämään tekoaan sallittuna ja hänet oli sen vuoksi jätettävä rangaistukseen tuomitsematta. Kieltoerehdystä sääntelevän rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana 1) lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, 2) lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, 3) viranomaisen virheellisen neuvon tai 4) muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi. Lain esitöissä (HE 44/2002 vp s. 106 - 107) kieltoerehdyksen todetaan liittyvän ennen muuta tilanteisiin, joissa rangaistavuuden rajat määräytyvät rikoslain ulkopuolisen, muun aineellisen lainsäädännön perusteella. Jokaisen tulee kuitenkin lähtökohtaisesti ottaa selvää oman alansa erityismääräyksistä. Pelkkä säännösten tulkinnanvaraisuus ei riitä väärän käsityksen asiasta muodostaneen tekijän vastuusta vapautumiseen, vaan edellytyksenä on, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia. Tieto normien sisällöstä tulee hankkia ensi sijassa virallislähteistä eikä muissa lähteissä annettu väärä tieto voi juuri johtaa anteeksiannettavaan menettelyyn. Luvattoman taksiliikenteen harjoittamista koskeva rangaistussäännös sai sisältönsä taksiliikennelain 28 §:n 1 momentista sekä lain 3 ja 4 §:n tulkinnasta. Lain 3 §:ssä oli ilmaistu, mitä ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan. Lain 4 §:stä ilmeni, että ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa, ja lisäksi ne poikkeukset, joissa lupaa ei tarvita. Lisäksi lain esitöissä oli lueteltu erinäisiä seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon ammattimaisuutta arvioitaessa. Perustuslakivaliokunta oli lausunnossaan (PeVL 31/2006 vp) todennut, että luvanvaraisuuden ala on mainituissa säännöksissä määritelty riittävän täsmällisesti. A ei ollut edes väittänyt yrittäneensä selvittää taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettua ammattimaisuuden käsitettä. Sitä vastoin A oli ulkomaalaisuutensa ohella vedonnut siihen, että ammattimaisuuden käsite oli niin epäselvä, ettei hän olisi ylipäätään voinut saada viranomaisilta tietoa lain sisällöstä. Tätä hän oli perustellut sillä, ettei taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin tulkinnasta ollut oikeuskäytäntöä ja että liikenne- ja viestintäministeriön liikennekaariluonnoksessa ammattimaisuuden käsitteen oli todettu olevan epäselvä. Hovioikeus katsoi, että perehtymällä taksiliikennelain sisältöön A:lla olisi ollut perusteltu aihe olettaa, että hänen menettelynsä voidaan katsoa taksiliikennelain 3 §:n nojalla ammattimaiseksi ja siten taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla rangaistavaksi. A:n ulkomaalaisuus tai se, että Uberin tarjoamassa perehdytyksessä ei asiaan ollut suoraan otettu kantaa, eivät hovioikeuden näkemyksen mukaan muodostaneet perustetta rikoslain 4 luvun 2 §:n kieltoerehdyksen soveltamiselle. Pikemminkin perehdytyksessä avoimeksi jäänyt kysymys toiminnan lainmukaisuudesta olisi antanut aiheen selvittää menettelyn luvanvaraisuutta Suomessa. Liikennekaariluonnoksesta ei voitu tehdä sellaista johtopäätöstä, että voimassa oleva lainsäädäntö olisi kysymyksessä olevan Uber-kuljetuksen kannalta sisällöltään epäselvä. Luonnoksessa ei myöskään otettu suoraan kantaa taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksen sisältöön tai tulkintaan. Mikäli tekijä soveltaa säännöksiä virheellisesti tiedossaan oleviin tosiasioihin, ei tätä voitu pitää vastuuvapauden tuottavana kieltoerehdyksenä. A:n väittämää erehtymistä menettelynsä luvanvaraisuudesta ei voitu pitää rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana. Syyksilukeminen A oli syyllistynyt menettelyllään käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Syyksilukemisen osalta aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ollut. Rangaistus Luvattoman kuljetustoiminnan kesto ja siitä saatujen tulojen määrä huomioon ottaen A:n rikosta ei ollut pidettävä vähäisenä. Kieltoerehdystä koskevista perusteluista ilmenevät seikat huomioon ottaen A:n rikosta ei ollut myöskään pidettävä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana. Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaisia perusteita jättää A rangaistukseen tuomitsematta. Käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa 20 päiväsakon sakkorangaistusta ei voitu pitää liian ankarana eikä rangaistusta ollut siten aihetta alentaa. Menetettävä rikoshyöty Lausumillaan perusteilla hovioikeus katsoi A:n kuljetuksista saamien palkkioiden määräksi 2 800 euroa. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Jos hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on pykälän 2 momentin mukaan arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet. Menettämisseuraamusta voidaan luvun 10 §:ssä säädetyin edellytyksin kohtuullistaa. Rikoslain 10 luvun 2 §:n hyödyn menettämistä koskevaa säännöstä oli muutettu lailla 356/2016. Uusi säännös ei kuitenkaan johtanut lievempään lopputulokseen, joten sovellettavaksi tuli tekoajankohtana voimassa ollut säännös. Laissa ei ollut säännöksiä siitä, miten hyöty on laskettava. Esitöistä ilmeni kuitenkin, että menetettäväksi on lähtökohtaisesti tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Silti esitöissä oli todettu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistamiskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. Toisaalta laittomassa alkoholikaupassa hyöty olisi myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska tällainen hankintakustannus ei ole aiheutunut rikollisesta toiminnasta (HE 80/2000 vp s. 15 - 16 ja 21 - 22). Ennakkoratkaisuissaan KKO 2004:73 ja KKO 2007:1 Korkein oikeus oli huumausainerikosten tuottamaa taloudellista hyötyä arvioidessaan katsonut, että nettohyötyperiaatetta oli syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Ratkaisussa KKO 2005:71 parituksesta saatua rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vähennyksenä otettiin huomioon sellaiset välittömät asunnon hoitokulut, jotka aiheutuvat asunnon omistajalle muissakin kuin rikokseen liittyvissä tilanteissa. Alkoholin laitonta välittämistä koskevassa ratkaisussaan KKO 2011:61 Korkein oikeus on katsonut, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus, kun alkoholin ostaminen Alko Oy:n vähittäismyynnistä ei sinänsä ollut rangaistava teko. A:n palkkiot oli kokonaisuudessaan saatu lainvastaisella toiminnalla. Lähtökohtaisesti tällöin ei tule tehtäväksi sellaisia vähennyksiä, joita laillisen liiketoiminnan yhteydessä on mahdollista tehdä (ks. KKO 2004:73 ja KKO 2007:1). Asiassa oli kuitenkin vielä arvioitava, tuleeko kuljetuksista saaduista palkkioista tehdä A:n vaatimat vähennykset ottaen huomioon, ettei menettämisseuraamuksella tule olla rangaistuksellisia tavoitteita. Auton pääoma-, polttoaine- ja huoltokulujen sekä ajoneuvoveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä A oli käyttänyt kuljetuksissa omistamaansa autoa ja katsonut, että rikoshyödystä tulisi vähentää auton pääomakulut, käyttökustannuksina polttoaine- ja huoltokulut sekä ajoneuvoveron osuus. Hovioikeus totesi, että menettämisseuraamuksella pyritään siihen, että rikokseen syyllistyminen ei olisi tekijälle kannattavaa. Toisaalta tarkoituksena ei ole, että rikoshyödyn menettäminen muodostuisi miltään osin rangaistuksen luonteiseksi. Menettämisseuraamus oli siten tarkoitettu koskemaan vain todellista nettohyötyä. Kuitenkin sekä lain esitöiden että Korkeimman oikeuden asiaa koskevan ennakkoratkaisukäytännön perusteella voitiin todeta, että itse rikolliseen toimintaan liittyviä rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voida vähentää menetettävästä hyödystä. Polttoaineen ostaminen ei ollut sinänsä rangaistava teko. Tämä puoltaisi sitä, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on vain nettohyöty eli palkkioiden ja polttoaineen hankintahinnan välinen erotus. Polttoainekulut olivat kuitenkin liittyneet suoraan rikoksen eli luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen täytäntöönpanoon. A ei olisi voinut toteuttaa kuljetuksia ilman polttoainetta. Hovioikeus katsoi, ettei polttoainekuluja tullut vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Ajoneuvon omistaja oli vastuussa ajoneuvoverosta siitä riippumatta, käyttääkö hän ajoneuvoa omiin yksityisajoihinsa vai luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Ajoneuvovero oli siten tavanomainen ajoneuvon omistajalle aiheutuva kustannus. Tällaista kustannusta tai edes osaa siitä ei voitu vähentää saadusta palkkiosta. A oli lisäksi ilmoittanut hankkineensa puheena olevan ajoneuvonsa alun alkaen nimenomaan Uber-kuljetuksia varten. Tällaisessa tilanteessa ajoneuvoveron maksusta aiheutuneita kuluja voitiin pitää rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvina kustannuksina, eikä tämänkään perusteella niitä tullut vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Ajoneuvoon kohdistuvissa pääoma- ja huoltokuluissa oli puolestaan kysymys omaisuuden ostamiseen tai kunnostukseen liittyvistä kuluista, joiden tarkoituksena oli lisätä omaisuutta tai korjaustoimenpiteiden avulla säilyttää tai korottaa sen arvoa. Hovioikeus katsoi, että nämä kustannukset eivät liittyneet rikoksella saatuun hyötyyn eikä niitä siten voitu vähentää palkkioista. Pääomakulujen vähentäminen olisi johtanut myös siihen, että rikollisella toiminnalla pystyttäisiin rahoittamaan ajoneuvon hankkiminen ja sen ylläpitäminen. Ansiotuloveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä A:n toiminta oli katsottu taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseksi. Toiminnasta saatu ansiotulo oli edellä todetuin tavoin kokonaisuudessaan rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO 2005:17 oikeusohjeesta ilmeni, että kun rikoshyöty tuomitaan kokonaisuudessaan valtiolle menetettäväksi, ei tekijälle jää sellaista tuloa, jonka perusteella ylipäänsä voitaisiin määrätä veroa. Näin ollen A:n maksamia veroja tai niiden arvioitua määrää ei voitu tällaisessa tilanteessa ottaa huomioon laskettaessa valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrää. Hovioikeus totesi, että verovelvollisen mahdollisuus hakea oikaisua verotukseensa oli tavanomainen verotuksellinen toimenpide, eikä siinä ollut kysymys rangaistuksen luontoisesta menettelystä. Hovioikeus katsoi, että A:n valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrä oli kertynyttä todellista ansiotuloa vastaavat 2 800 euroa. Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen A oli vaatinut, että hänen taloudellisen tilanteensa ja muun elämäntilanteensa johdosta menettämisseuraamusta kohtuullistetaan. A oli ilmoittanut, että hän aloittaisi syksyllä opinnot ja että hänen kuukausittaiset tulonsa olivat noin 600 euroa. Lisäksi A oli vedonnut siihen, ettei asiassa ollut ollut kysymys laajamittaisesta toiminnasta eikä hänen menettelyään voitu vireillä oleva liikennekaariluonnos huomioon ottaen pitää kovinkaan moitittavana. Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan menettämisseuraamusta voidaan kohtuullistaa, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Hovioikeus katsoi, etteivät A:n esittämät perusteet olleet sellaisia, jotka antaisivat aiheen menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen. Lopputulos Hovioikeus alensi menettämisseuraamuksen määrän 2 800 euroon. Muilta osin hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Petri Leskinen ja Arja Mäki. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että syyte ja menettämisseuraamusta koskeva vaatimus hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että rangaistusta alennetaan ja menetetyksi tuomitun rikoshyödyn määrää alennetaan tai kohtuullistetaan. Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Syyksilukeminen ja rangaistus 1. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut niiltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että hovioikeuden tuomiossa selostettu A:n menettely täyttää luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen tunnusmerkistön ja että A:ta ei ole vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdystä koskevan säännöksen perusteella. Aihetta A:lle tuomitun sakkorangaistuksen alentamiseen ei ole. Kysymyksenasettelu menettämisseuraamuksen osalta 2. Hovioikeus on tuominnut A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä hänen luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta saamiensa palkkioiden määrän kokonaisuudessaan. Palkkioiden kokonaismääräksi hovioikeus on katsonut 2 800 euroa. 3. A on valituksessaan katsonut, että menetetyksi voidaan tuomita vain rikoksen tuottama nettohyöty. Muutoin menettämisseuraamuksesta tulee asiassa luonteeltaan rangaistus. Sen vuoksi sanotusta palkkioiden kokonaismäärästä on hänen mukaansa vähennettävä kysymyksessä olevista kuljetuksista aiheutuneet polttoainekulut. Lisäksi tulee vähentää rikoksen tekoaikaa vastaava osuus auton pääomakustannuksista, ajoneuvoverosta ja huoltokustannuksista. Vielä palkkioista on A:n mukaan vähennettävä hänen niistä maksamansa tulovero. 4. Syyttäjä on vastauksessaan pitänyt hovioikeuden tuomiota oikeana. Sovellettava säännös ja sen esityöt 5. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Säännöstä on muutettu lailla 356/2016, joka on tullut voimaan 1.9.2016. Uuden säännöksen mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan muun muassa rikoksella välittömästi saatua omaisuutta. Korkein oikeus toteaa, ettei uuden säännöksen soveltaminen johtaisi lievempään lopputulokseen kuin tekoaikana voimassa olleen säännöksen soveltaminen. Menettämisseuraamuksen tuomitsemista on näin ollen arvioitava tekoaikana voimassa olleen säännöksen perusteella. 6. Menettämisseuraamuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneen hallituksen esityksen yleisperusteluissa on todettu, että rikokseen perustuvana seuraamuksena konfiskaatio tulee kysymykseen nimenomaan turvaamistoimenpiteenä, joten menettämisseuraamusta ei pidä käyttää rangaistuksen luonteisena seuraamuksena (HE 80/2000 vp s. 15). 7. Rikoslain 10 luvun 2 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu, että menetettäväksi on tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Esimerkiksi laittomassa alkoholikaupassa hyötyä olisi vain myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska edellä mainittu kustannus ei sinänsä aiheudu rikollisesta toiminnasta. Sitä vastoin vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistamiskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. (HE 80/2000 vp s. 21) Korkeimman oikeuden aikaisemmat ennakkopäätökset 8. Asiassa sovellettava hyödyn menettämistä koskeva säännös on tullut voimaan 1.1.2002. Jäljempänä selostettavalla tavalla osassa sen jälkeen annetuista Korkeimman oikeuden ratkaisuista on poikettu siitä esitöiden mukaisesta lähtökohdasta, jonka mukaan menetettäväksi olisi tuomittava vain todellinen nettohyöty. Osassa ratkaisuista tätä lähtökohtaa on noudatettu. 9. Ratkaisu KKO 2004:73 koski lääkerikosta, jossa oli kysymys laittomasti maahan tuotujen lääkevalmisteiden myymisestä samalla hinnalla, jonka myyjä oli itse niistä maksanut. Ratkaisun perustelujen mukaan (kohta 12) rikoshyödyn menettämistä koskevia säännöksiä oli perusteltua tulkita niin, että rikoksen tekemisestä rikoksentekijälle aiheutuneet kulut on aina jätettävä rikoksentekijän itsensä vastattaviksi. Perusteluissa viitattiin tältä osin myös ratkaisuun KKO 1999:89. Perusteluissa todettiin, että nettohyötyperiaatetta on siten rikoshyötyä laskettaessa syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Korkein oikeus päätyi kyseisessä tapauksessa siihen, että rikoksen tekijälleen tuottamaa ja valtiolle menetettävää taloudellista hyötyä laskettaessa ei ollut otettava vähennyksenä huomioon lääkevalmisteiden hankintahintaa. 10. Ratkaisussa KKO 2005:71 oli kysymys paritusrikoksen tuottaman hyödyn laskemisesta. Vastaajan omistama asunto oli ollut tietyn ajanjakson vuokrattuna prostituoiduille. Menetettäväksi tuomittavaa rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vastaajan prostituoiduilta saamasta vuokratulosta vähennettiin asunnon hoitokulut, mutta ei asuntoon kohdistuneesta lainasta aiheutuneita korkoja ja kuluja. 11. Ratkaisun KKO 2007:1 kohteena olleessa tapauksessa vastaaja oli myynyt lukuisissa erissä huumausainetta ja tuomittu rangaistukseen törkeästä huumausainerikoksesta. Korkein oikeus katsoi, että edellä selostetusta ratkaisusta KKO 2004:73 ilmenevät rikoshyödyn laskemisperiaatteet soveltuvat myös tapauksiin, joissa on kysymys laittomasti hankittujen huumausaineiden myymisestä. Näin ollen Korkein oikeus päätyi siihen, että tuomittaessa menetetyksi huumausainerikoksen tuottama taloudellinen hyöty huumausaineen myyjä menettää saamansa myyntivoiton lisäksi huumausaineen hankintaan käyttämiensä varojen arvon. Tästä lähtökohdasta huolimatta menettämisseuraamusta määrättäessä oli ensisijaisesti pyrittävä selvittämään hyödyn todellinen määrä. Saman rikoksentekijän peräkkäisissä kaupoissa myyntihintojen yhteenlaskeminen saattaa johtaa hyödyn moninkertaiseen menettämiseen. Kun toiminnan rahoituksesta ei ollut esitettävissä selvitystä, menettämisseuraamuksen kertautuminen oli pyrittävä estämään arvioimalla rikoksen tuottama kokonaishyöty. 12. Ratkaisussa KKO 2011:61 oli kyse asiasta, jossa vastaaja oli laittomasti myynyt 4 000 pulloa alkoholiliikkeestä hankittuja alkoholijuomia. Ottaen huomioon, että alkoholin ostaminen alkoholiliikkeestä ei sinänsä ole rangaistava teko, Korkein oikeus katsoi, että menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus. 13. Rikoksentekijän saaman todellisen nettohyödyn on katsottu olleen menettämisseuraamuksen määräämisen lähtökohtana myös ratkaisuissa KKO 2015:74 ja KKO 2016:85. Korkeimman oikeuden arviointi ratkaisuperusteiden osalta 14. Lain esitöistä ilmenevän tarkoituksen mukaisesti rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momenttia (875/2001) tulkittaessa voidaan lähtökohtana pitää sitä, että menetettäväksi tulisi pääsääntöisesti määrätä vain todellinen nettohyöty. Tätä lähtökohtaa noudattamalla voidaan turvata sen tavoitteen toteutuminen, että menettämisseuraamus ei muodostu rangaistuksen luonteiseksi seuraamukseksi. Edellä kohdassa 7 selostetulla tavalla esitöissä on kuitenkin toisaalta lausuttu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia. Tämä poikkeus ei saa tukea säännöksen sanamuodosta eikä se ole kaikissa tapauksissa ennakoitavalla ja yhdenmukaisella tavalla sovellettavissa. 15. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2004:73, KKO 2007:1 ja KKO 2011:61 on kaikissa ollut kysymys siitä, oliko menettämisseuraamusta määrättäessä laittomasti myydyn hyödykkeen myyntihinnasta vähennettävä sen ostohinta. Ratkaisujen perustelujen mukaan ostohintaa ei ole hyväksytty vähennykseksi silloin, kun hyödykkeen hankkiminen itsessään on ollut lainvastaista. Myös ratkaisussa KKO 2005:71 on vähennettäviksi hyväksytty asunnon hoitokulut, joiden maksaminen on sinänsä ollut laillista. 16. Korkein oikeus katsoo, että lain sanamuodon, esitöiden sekä Korkeimman oikeuden aikaisempien ennakkopäätösten perusteella ei ole perusteltua tehdä sellaista yleistä johtopäätöstä, jonka mukaan rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voitaisi milloinkaan ottaa vähennyksenä huomioon menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Perustellumpana voidaan pitää tulkintaa, jonka mukaan tällaisetkin kustannukset voidaan pääsääntöisesti vähentää, jos niiden aiheutumiseen ei sinänsä liity rangaistavaa menettelyä. Arviointi tässä tapauksessa 17. Polttoaineen ostaminen henkilöautoon ei sinänsä ole rangaistava teko. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:n suorittamista laittomista henkilökuljetuksista aiheutuneet polttoainekulut on vähennettävä hänen saamistaan palkkioista menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Samalla perusteella palkkioista tulee vähentää myös kysymyksessä olevia kuljetuksia vastaava arvionvarainen osuus sellaisista henkilöauton huoltamisesta aiheutuvista säännönmukaisista kustannuksista, joiden syntyminen riippuu siitä, kuinka paljon autolla ajetaan. 18. Auton hankkimisesta aiheutuneiden pääomakustannusten ja autosta suoritettavan ajoneuvoveron määrä ei sitä vastoin ole riippunut siitä, kuinka paljon A on ajanut laittomia kuljetuksia. Jos nämä kustannukset hyväksyttäisiin osaksikaan vähennettäviksi, A voisi rikollisella toiminnalla rahoittaa ajoneuvon hankkimisesta ja omistamisesta aiheutuvia kiinteitä kustannuksia. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että pääomakustannuksia ja ajoneuvoveroa ei voida ottaa vähennyksinä huomioon. Hovioikeuden tuomiossa lausutuin tavoin ratkaisusta KKO 2005:17 ilmenee, että tuomittaessa rikoksen tuottama hyöty menetetyksi rikoksentekijälle ei jää sellaista tuloa, josta tulisi määrätä veroa. Tästä syystä tuloveron määrää ei vähennetä menetettäväksi tuomittavasta rikoksen tuottamasta taloudellisesta hyödystä. 19. Asiassa ei ole esitetty selvitystä A:lle aiheutuneiden polttoaine- ja huoltokulujen määrästä eikä edes hänen ajamastaan kilometrimäärästä. Selvityksen puuttuessa Korkein oikeus arvioi vähennettävien kustannusten määräksi neljäsosan A:n saamista palkkioista eli 700 euroa. Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen 20. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että A:lle tuomittua menettämisseuraamusta ei ole aihetta kohtuullistaa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu menettämisseuraamus alennetaan 2 100 euroon. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Tuomo Antila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170056 ECLI:FI:KKO:2017:56 KKO:2017:56 Olovligt bedrivande av taxitrafik Villfarelse Förbudsvillfarelse Förverkandepåföljd Förverkande av vinning R2016/911 1528 2017-08-18 A hade anslutit sig till en tjänst som förmedlade persontransporter med hjälp av en mobilapplikation (Uber-applikation) och med sin personbil mot ersättning utfört transporter som han fått kännedom om via tjänsten. A ansågs ha bedrivit yrkesmässig persontrafik med personbil utan sådant taxitillstånd som förutsätts enligt lagen om taxitrafik, och han dömdes till straff för olovligt bedrivande av taxitrafik. Fråga även om i vilken mån de arvoden A hade fått för transporterna skulle dömas förverkade till staten såsom vinning av brottet." }
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20170057", "sv": "20170057" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2017:57", "sv": "ECLI:FI:KKO:2017:57" }
{ "fi": "KKO:2017:57", "sv": "KKO:2017:57" }
{ "fi": "Pakottaminen", "sv": "Olaga tvång" }
{ "fi": "Rikokseen osallisuus", "sv": "Delaktighet i brott" }
{ "fi": "Yllytys", "sv": "Anstiftan" }
{ "fi": "Rikosten yhtyminen", "sv": "Sammanträffande av brott" }
{ "fi": "Lainkonkurrenssi", "sv": "Lagkonkurrens" }
{ "fi": "Toissijaisuuslauseke", "sv": "Subsidiaritetsklausul" }
{ "fi": "R2016/388", "sv": "R2016/388" }
{ "fi": "1555", "sv": "1555" }
{ "fi": "2017-08-21", "sv": "2017-08-21" }
{ "fi": "A oli uhkaamalla katkoa B:n sormet pakottanut B:n ryöstämään elintarvikeliikkeen.", "sv": "A hade genom att hota bryta av B:s fingrar tvingat B att råna en livsmedelsaffär." }
{ "fi": "A tuomittiin yllytyksestä ryöstöön ja B ryöstöstä.", "sv": "A dömdes för anstiftan till rån och B dömdes för rån." }
{ "fi": "Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin syyllistyneen myös pakottamiseen.", "sv": "Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att A även hade gjort sig skyldig till tvingande." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170058 ECLI:FI:KKO:2017:58 KKO:2017:58 Konkurssi Konkurssin edellytykset Oikeudenkäyntimenettely Tutkimatta jättäminen Osakeyhtiö Yhtiökokouksen toimivalta S2016/306 1565 2017-08-23 Osakeyhtiö, jonka koko osakekannan omisti konkurssiin asetettu toinen osakeyhtiö, oli ollut selvitystilassa. Selvitysmies ei ollut hakenut ylivelkaista yhtiötä konkurssiin. Yhtiökokouksen yksimielisellä päätöksellä oli päätetty lopettaa selvitystila ja hakea yhtiö konkurssiin. Yhtiölle ei ollut valittu uutta johtoa eikä sitä yhtiön ilmoituksen mukaan voitu varojen vähäisyydestä johtuen asettaa uudestaan selvitystilaan. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät osakkeenomistajat olleet toimivaltaisia päättämään yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden päätös 28.10.2015 ja Helsingin hovioikeuden päätös 15.2.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mia Sundström ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Erkki Koivula ja Arja Mäki. Esittelijä viskaali Juho Heiskala. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Hakijayhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhtiö vaati, että käräjä- ja hovioikeuden päätökset kumotaan ja yhtiö asetetaan konkurssiin. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Hakijayhtiö on asetettu selvitystilaan 1.6.2011. Hakijayhtiön osakekannan kokonaisuudessaan omistava yhtiö (jäljempänä emoyhtiö) on asetettu konkurssiin 16.10.2014. Hakijayhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa 21.10.2015 on päätetty lopettaa selvitystila, hakea yhtiö maksukyvyttömyyden perusteella konkurssiin ja esittää pesänhoitajaksi emoyhtiönkin julkisselvittäjänä toimivaa asianajajaa. Osakkeenomistajia hakijayhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa on edustanut mainittu emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä. 2. Yhtiön konkurssihakemus on toimitettu käräjäoikeuteen 22.10.2015. Hakemuksessa on esitetty, että selvitysmies oli laiminlyönyt huolehtia osakeyhtiölain mukaisista velvollisuuksistaan eikä ollut hakijayhtiön ylivelkaisuudesta huolimatta osakeyhtiölain 20 luvun 7 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla hakenut yhtiön asettamista konkurssiin. 3. Hakemusasiassa hakijayhtiötä ovat edustaneet yhtiön osakkeenomistajat eli käytännössä emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä. Konkurssilain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa edellytettynä omaisuuden konkurssiin luovuttamista koskevana päätöksenä hakemuksen liitteenä on toimitettu edellä mainitun ylimääräisen yhtiökokouksen pöytäkirja. 4. Käräjäoikeus on hylännyt konkurssihakemuksen katsoen, etteivät osakkeenomistajat yksimielisinäkään voineet päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Yhtiö edustajanaan edelleen emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä on valittanut hovioikeuteen, joka on käräjäoikeuden tavoin katsonut, etteivät osakkeenomistajat tässä tilanteessa, jossa kysymyksessä ei ollut rekisteristä poistettu yhtiö, olleet voineet tehdä päätöstä omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Hovioikeus on todennut, että oikeuden oli viran puolesta huolehdittava siitä, että yhtiössä oikea toimielin teki päätöksen konkurssiin hakeutumisesta ja että yhtiö oli laillisesti edustettuna oikeudenkäynnissä. Näillä perusteilla hovioikeus on jättänyt yhtiön konkurssihakemuksen tutkimatta. 5. Hakijayhtiön valituksen johdosta asiassa on kysymys ennen muuta siitä, onko yhtiökokous ollut toimivaltainen päättämään yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Jos yhtiökokouksen katsotaan olevan toimivaltainen päätöksentekoon, asiassa on vielä tähän liittyen ratkaistava, onko hakijayhtiön osakekannan kokonaisuudessaan omistavan emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä ollut kelpoinen edustamaan hakijayhtiötä konkurssihakemusasiassa tuomioistuimessa. Yleistä konkurssihakemuksen muotovaatimuksista ja osakeyhtiön konkurssiin hakeutumista koskevasta päätöksenteosta 6. Konkurssilain 1 luvun 1 §:n mukaan konkurssiin asettamisesta päättää tuomioistuin velallisen tai velkojan hakemuksesta. Lain 7 luvun 5 §:ssä säädetään konkurssihakemusta koskevista muotovaatimuksista. Pykälän 2 momentin mukaan velallisen hakemukseen tulee liittää asianmukainen päätös tai suostumus omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Lain esitöiden (HE 26/2003 vp s. 88) mukaan päätöksellä tarkoitetaan velallisyhtiön oman kelpoisen toimielimen päätöstä konkurssiin hakemisesta. Korkein oikeus toteaa, että tällaisen päätöksen puuttuminen merkitsee sitä, että hakemus ei täytä sille asetettuja muotovaatimuksia ja se on jätettävä tutkimatta. 7. Osakeyhtiölain 20 luvun 25 §:n mukaan yhtiön omaisuus voidaan luovuttaa konkurssiin hallituksen tai, jos yhtiö on selvitystilassa, selvitysmiesten päätöksen perusteella. Jos yhtiö on poistettu rekisteristä, myös osakkeenomistajien valitsema edustaja on luvun 22 §:n 1 momentin viittaussäännöksen nojalla toimivaltainen hakemaan yhtiön asettamista konkurssiin. Mainitussa pykälässä viitatun saman luvun 17 §:n 2 momentin sanamuodosta ei yksiselitteisesti ilmene, onko valittu edustaja tässä tilanteessa toimivaltainen myös yhtiön sisäisesti päättämään yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamisesta. Näin asiaa on tulkittu oikeuskirjallisuudessa (esim. Kyläkallio, Juhani - Iirola, Olli - Kyläkallio, Kalle: Osakeyhtiöoikeus II, 5. painos, Helsinki 2012, s. 631). Konkurssilain 1 luvun 3 §:n ja osakeyhtiölain edellä mainittujen säännösten perusteella on kuitenkin selvää, että oikeushenkilö voidaan asettaa konkurssiin silloinkin, kun se on poistettu rekisteristä. Konkurssilain esitöissä (HE 26/2003 vp s. 34) rekisteristä poistetun osakeyhtiön konkurssikelpoisuutta perustellaan sillä, että tällaisellakin yhtiöllä voi olla varallisuutta ja velkaa, vaikka se ei voi enää hankkia oikeuksia tai tehdä sitoumuksia. 8. Osakeyhtiölain 5 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osakkeenomistajat voivat yksimielisinä tehdä yksittäistapauksessa päätöksen hallituksen tai toimitusjohtajan yleistoimivaltaan kuuluvassa asiassa. Lain 6 luvun 2 §:ssä hallituksen yleistoimivallaksi määritellään yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä huolehtiminen. Vakiintuneesti on katsottu, ettei yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamista koskeva päätöksenteko, josta osakeyhtiölaissa säädetään erikseen, kuulu hallituksen yleistoimivallan piiriin. 9. Tilanteissa, joissa yhtiötä ei ole poistettu rekisteristä, yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamista koskeva päätösvalta on siten osakeyhtiölaissa osoitettu hallitukselle ja selvitysmiehille. Voimassa olevan osakeyhtiölain 20 luvun 25 §:n tai sitä vastanneen aikaisemman lain (734/1978) 13 luvun 19 §:n esitöiden perusteella ei ole saatavissa suoranaista vastausta siihen, miksi toimivalta konkurssiin hakeutumista koskevan päätöksenteon osalta on osoitettu yhtiön normaalin toiminnan aikana nimenomaan hallitukselle, vaikka esimerkiksi saneerausmenettelyyn hakeutumisen osalta päätösvalta on osakeyhtiölain 20 luvun 24 §:n nojalla yhtiökokouksella. Aikaisemmin voimassa olleen lain esitöissä (HE 27/1977 vp s. 101 - 102) todetun voi nähdä viittaavan siihen, että toimivallan uskominen nimenomaan yhtiön hallitukselle liittyisi ainakin osaltaan hallituksen vastuuta koskevaan sääntelyyn. Hakijayhtiön asemasta ja esittämistä perusteista tässä asiassa 10. Hakijayhtiö on ollut pitkään selvitystilassa. Yhtiö on väittänyt, että määrätty selvitysmies on laiminlyönyt hoitaa osakeyhtiölain mukaisia velvollisuuksiaan eikä muun muassa ole lain 20 luvun 7 §:n 2 momentin velvoittavasta säännöksestä huolimatta luovuttanut ylivelkaisen yhtiön omaisuutta konkurssiin. Osakeyhtiölaissa ei ole nimenomaista säännöstä siltä varalta, että selvitysmies laiminlyö tämän velvollisuutensa. 11. Osakeyhtiölain 20 luvun 19 §:ssä säädetään selvitystilan lopettamisesta ja yhtiön toiminnan jatkamisesta. Pykälän 2 momentin mukaan yhtiölle on valittava johto, kun päätös selvitystilan lopettamisesta on tehty. Säännös ei näyttäisi varsinaisesti soveltuvan tilanteeseen, jossa selvitystila halutaan päättää ilman tarkoitusta jatkaa yhtiön toimintaa. Käsiteltävässä asiassa selvitystilasta aikanaan päättänyt yhtiökokous on lopettanut selvitystilan. Yhtiölle ei ole valittu uutta johtoa, vaan yhtiökokous on samassa yhteydessä osakkeenomistajien yksimielisellä päätöksellä päättänyt hakea yhtiön konkurssiin. Yhtiötä ei ole myöskään poistettu kaupparekisteristä. 12. Konkurssihakemusasiassa osakkeenomistajien edustama hakijayhtiö on vedonnut siihen, että yhtiölle ei ole saatavissa hallituksen jäsenen tehtävään suostuvaa henkilöä eikä yhtiötä liioin voida asettaa uudestaan selvitystilaan sen varojen vähäisyydestä johtuen. Yhtiöltä siis puuttuu taho, joka voisi osakeyhtiölain säännösten nojalla luovuttaa yhtiön omaisuuden konkurssiin. Yhtiö on pitänyt konkurssimenettelyä tarpeellisena muun muassa yhtiön varojen selvittämisen ja tilinpäätöksen asianmukaisen laatimisen vuoksi. 13. Hakijayhtiön mukaan tällaisessa tilanteessa osakeyhtiölain säännöksiä tulisi tulkita niin, että lain 5 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla yksimielisillä osakkeenomistajilla katsottaisiin olevan toimivalta päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Muutoin osakeyhtiötä ei olisi lainkaan mahdollista hakea velallisaloitteisesti konkurssiin tilanteessa, jossa sillä ei ole hallitusta tai selvitysmiestä. Päinvastainen tulkinta olisi yhtiön mukaan perustuslain 21 §:n 1 momentin vastainen, koska se estäisi osakeyhtiötä ja sen osakkaita saamasta asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa. Korkeimman oikeuden johtopäätökset osakkeenomistajien oikeudesta päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin 14. Kuten kohdista 7 ja 8 ilmenee, osakeyhtiölain yksiselitteisten säännösten perusteella yhtiökokous ei ole toimivaltainen päättämään yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Konkurssiin hakeutumista koskevaa päätöstä ei myöskään voida pitää sellaisena yhtiön hallinnon huolehtimiseen tai yhtiön toiminnan asianmukaiseen järjestämiseen liittyvänä toimena, josta osakkeenomistajat voisivat yksimielisestikään päättää lain 5 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla. 15. Asiassa onkin arvioitava, antavatko hakijayhtiön vetoamat yhtiön oikeuksien toteuttamiseen liittyvät syyt aiheen tulkita osakeyhtiölain 5 luvun 2 §:n 2 momenttia siten, että tässä poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa yhtiöltä puuttuu osakeyhtiölain säännösten perusteella konkurssiin hakeutumista koskevaan päätöksentekoon toimivaltainen taho, osakkeenomistajien päätösvalta voitaisiin perustaa tähän säännökseen. Yhtiön vetoamassa ratkaisussa KKO 2010:84 rekisteristä poistetun yhtiön edustajan kelpoisuutta ja toimivaltaa koskevia osakeyhtiölain säännöksiä tulkittiin perusoikeusmyönteisesti laajentavasti, koska lain sanamuodon mukainen suppea tulkinta olisi johtanut siihen, ettei yhtiö olisi voinut vastata sitä vastaan nostettuun vahingonkorvauskanteeseen. 16. Osakkeenomistajien toimivaltaa konkurssiin hakeutumista koskevassa päätöksenteossa nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa voisi puoltaa ensinnäkin se, ettei yhtiössä ole tällä hetkellä muuta tahoa, joka voisi päättää asiasta ja jonka toimivaltuuksia osakkeenomistajien yksimielinen päätös voisi loukata. Yhtiön hakeutuminen konkurssiin voi olla myös yhtiön edun mukaista. Konkurssilain 10 luvun 2 §:n mukaan pesänhoitajan esitystä konkurssin raukeamisesta ei voida tehdä ennen kuin pesäluettelo ja velallisselvitys on laadittu. Vaikka konkurssi siis sittemmin raukeaisi varojen puutteeseen, menettelyssä huolehditaan tietyistä vähimmäisselvitystoimista. Pesänhoitajan on myös mahdollista käynnistää esimerkiksi takaisinsaantimenettelyjä. Konkurssimenettely voi siten olla myös velallisyhtiön osakkeenomistajien etujen turvaamisen kannalta merkityksellinen, vaikka menettelyn onkin perinteisesti nähty palvelevan ennen muuta velkojien intressejä. 17. Osakeyhtiöllä ei kuitenkaan ylivelkaisenakaan ole velvollisuutta hakeutua konkurssiin muussa kuin osakeyhtiölain 20 luvun 7 §:n 2 momentin tarkoittamassa tilanteessa. Velkojien edut puolestaan tulevat viime kädessä turvatuiksi sillä, että heillä on mahdollisuus hakea velallisyhtiötä konkurssiin. 18. Sitä vastaan, että osakkeenomistajien päätösvaltaan katsottaisiin nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa kuuluvan yhtiön hakeminen konkurssiin, puhuu siis ennen kaikkea asiaa koskeva osakeyhtiölain 20 luvun 25 §:n yksiselitteinen toimivaltasääntely. Samoin vaikuttavat kohdassa 14 todettu lain 5 luvun 2 §:n 2 momentin vakiintunut tulkinta sekä näistä toimivaltajärjestelyistä seuraavat osakeyhtiön sisäiseen vastuunjakoon liittyvät näkökohdat. Yhtiön mainitsemista, sen käytössä olevien oikeussuojakeinojen puutteeseen liittyvistä näkökohdista Korkein oikeus toteaa vielä seuraavan. 19. Jos osakeyhtiöllä ei ole sen ainoaa pakollista toimielintä, hallitusta, yhtiö tulee osakeyhtiölain 20 luvun 4 §:n nojalla viime kädessä poistaa rekisteristä. Rekisteristä poistaminen on seurauksena myös niissä lain 20 luvun 2 §:n ja 9 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, joissa selvitystilaa ei yhtiön varojen vähyyden vuoksi ole mahdollista aloittaa tai jatkaa. Luvun 6 §:n mukaan myös esimerkiksi yksittäinen osakkeenomistaja voi saattaa vireille yhtiön rekisteristä poistamista koskevan asian. Edellä todetuin tavoin rekisteristä poistettu yhtiö voi tietyin edellytyksin hakeutua konkurssiin. 20. Vielä rekisterissä olevalla yhtiöllä, jolla ei ole varoja vastata selvitysmenettelystä tai mahdollisuutta nimittää toimikelpoista hallitusta, on siis osakeyhtiölain säännösten nojalla mahdollisuus tulla poistetuksi kaupparekisteristä ja hakeutua konkurssiin rekisteristä poistettua yhtiötä koskevien säännösten perusteella osakeyhtiölaissa säädetyllä tavalla edustettuna. Korkein oikeus katsoo, että näihin seikkoihin nähden nyt kysymyksessä olevaan tilanteeseen ei liity sen kaltaisia ratkaisussa KKO 2010:84 esillä olleita, yhtiön tuomioistuimeen pääsemiseen ja oikeudenkäynnissä kuulluksi tulemiseen liittyviä poikkeuksellisia syitä, jotka edellyttäisivät osakeyhtiölain selvästä toimivaltasääntelystä poikkeamista. 21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei osakeyhtiölain 5 luvun 2 §:n 2 momenttia ja 20 luvun 25 §:ää ole perusteltua tulkita siten, että osakkeenomistajilla olisi yksimielisinäkään toimivaltaa päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. 22. Yhtiön konkurssihakemuksen yhteydessä ei näin ollen ole esitetty konkurssilain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettua asianmukaista päätöstä yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin, ja hakemus on tullut hovioikeuden toteamin tavoin jättää tällä perusteella tutkimatta. Asiassa ei ole tarpeen ottaa kantaa siihen, onko emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä ollut kelpoinen edustamaan hakijayhtiötä konkurssihakemusasiassa tuomioistuimessa. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170058 ECLI:FI:KKO:2017:58 KKO:2017:58 Konkurs Konkursförutsättningarna Rättegångsförfarandet Avvisande av talan Aktiebolag Bolagsstämmans behörighet S2016/306 1565 2017-08-23 Ett aktiebolag, vars aktiestock ägdes av ett annat aktiebolag som var försatt i konkurs, hade gått i likvidation. Utredningsmannen hade inte ansökt om att det överskuldsatta bolaget skulle försättas i konkurs. Bolagsstämman hade fattat ett enhälligt beslut om att avsluta likvidationen och ansöka om att bolaget skulle försättas i konkurs. Någon ny ledning för bolaget hade inte utsetts och bolaget kunde inte enligt vad bolaget meddelade gå i likvidation på nytt på grund av de ringa tillgångarna." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170059 ECLI:FI:KKO:2017:59 KKO:2017:59 Rangaistuksen määrääminen Yhdyskuntapalvelu Muuntaminen vankeudeksi R2016/807 1591 2017-08-25 Vastaaja oli tuomittu kahdella peräkkäisellä tuomiolla ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Kummassakin tuomiossa oli määrätty, että vastaajalle aiemmin tuomitut yhdyskuntapalvelut oli suoritettava vankeutena. Korkein oikeus katsoi, että yhdyskuntapalvelujen suorittamista vankeutena koskeva määräys jälkimmäisessä tuomiossa oli ollut lainmukainen, koska tuomiota annettaessa ensimmäinen tuomio ei ollut ollut lainvoimainen ja koska Rikosseuraamuslaitos voi huolehtia siitä, ettei samaa rangaistusta panna täytäntöön kahdesti. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kemi-Tornion käräjäoikeuden tuomio 22.6.2015 ja Rovaniemen hovioikeuden tuomio 8.7.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kimmo Saarela ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Kamppinen, Juhani Laurinolli ja Virve Salo. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio poistetaan siltä osin kuin vastaajalle 2.10.2014 ja 9.1.2015 tuomitut yhdyskuntapalvelut on määrätty suoritettaviksi vankeutena. Vastaaja ei vastannut valitukseen. Rikosseuraamuslaitos antoi siltä pyydetyn lausunnon. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Rovaniemen hovioikeus on 2.10.2014 tuominnut vastaajan 55 päivän vankeusrangaistuksen sijasta 55 tunniksi yhdyskuntapalveluun, josta on jäänyt suorittamatta 51 tuntia. Kemi-Tornion käräjäoikeus on 9.1.2015 tuominnut hänet 70 päivän vankeusrangaistuksen sijasta 70 tunniksi yhdyskuntapalveluun, joka on jäänyt kokonaan suorittamatta. 2. Kemi-Tornion käräjäoikeus on tuomitessaan vastaajan 29.4.2015 ehdottomaan vankeusrangaistukseen määrännyt, että jäljellä oleva osa edellä mainituista yhdyskuntapalveluista oli suoritettava vankeutena. Rovaniemen hovioikeus on 20.5.2016 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Hovioikeuden tuomio on saanut lainvoiman 19.7.2016. 3. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa vastaaja on tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen Kemi-Tornion käräjäoikeuden 22.6.2015 antamalla tuomiolla. Koska edellä mainittu 29.4.2015 annettu tuomio ei ollut lainvoimainen, syyttäjä oli vaatinut, että käräjäoikeus myös tämän asian yhteydessä määrää edellä mainitut yhdyskuntapalvelut suoritettaviksi vankeutena. Käräjäoikeus totesi olevansa oikeutettu arvioimaan, estääkö sen tutkima rikossyyte ja siitä määrättävä seuraamus aikaisemmin tuomittujen yhdyskuntapalvelujen täytäntöönpanon. Käräjäoikeus määräsi, että jäljellä oleva osa edellä mainituista yhdyskuntapalveluista oli suoritettava vankeutena. Rovaniemen hovioikeus on 8.7.2016 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. 4. Syyttäjä on valituksessaan katsonut, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti määrätessään 8.7.2016 antamallaan tuomiolla yhdyskuntapalvelut suoritettaviksi vankeutena, vaikka niitä koskeva muuntomääräys oli annettu jo hovioikeuden 20.5.2016 antamassa tuomiossa. Syyttäjän mielestä hovioikeuden olisi tullut ne bis in idem -kiellon perusteella jättää jälkimmäisessä asiassa esitetty muuntovaatimus omasta aloitteestaan tutkimatta. 5. Syyttäjän valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, voidaanko määräys yhdyskuntapalvelun suorittamisesta vankeutena antaa useampaan kertaan, jos yhdyskuntapalveluun tuomittu myöhemmin tuomitaan eri tuomioilla ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Sovellettavat säännökset 6. Yhdyskuntapalvelusta annetun lain (1055/1996) 11 §:n 2 momentin mukaan tuomitessaan aiemmin yhdyskuntapalveluun tuomitun henkilön siitä erilliseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomioistuin voi kieltää aloittamasta tai jatkamasta yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanoa. Kieltäessään aiemmin tuomitun yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanon tuomioistuimen on määrättävä, että jäljellä oleva osa yhdyskuntapalvelusta on suoritettava vankeutena. 7. Laki yhdyskuntapalvelusta on kumottu 1.5.2015 voimaan tulleella lailla yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta, jonka 82 §:n 2 momentissa on edellä selostettuja säännöksiä asiallisesti vastaavat säännökset. Lain 96 §:n 2 momentin nojalla tässä asiassa sovelletaan aikaisempaa lakia. 8. Laissa ei ole säädetty siitä, miten aiemmin annettu ratkaisu, jolla yhdyskuntapalvelu on määrätty suoritettavaksi vankeutena, vaikuttaa mahdollisuuteen antaa vastaava määräys toisessa oikeudenkäynnissä tuomittavan vankeusrangaistuksen johdosta. Korkeimman oikeuden arviointi 9. Niin kuin Korkein oikeus on jo aiemmin todennut (KKO 2013:95 kohta 4), yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan muuntamisessa on kysymys rikoksesta jo aikaisemmin tuomitun rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyvästä rangaistuksen lajin uudelleen määräämisestä eikä rikoksesta rangaistukseen tuomitsemisesta. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo, että kielto rangaista kahdesti samasta rikoksesta ei estä tutkimasta eri oikeudenkäynneissä eri rikosten perusteella esitettyjä yhdyskuntapalvelun muuntamista koskevia vaatimuksia, vaikka niillä pyritäänkin samaan lopputulokseen. Kyse ei ole myöskään saman asian saattamisesta oikeudenkäynnin kestäessä toisen oikeudenkäynnin kohteeksi. 10. Jos aiemmin yhdyskuntapalveluun tuomittua syytetään uusista rikoksista eri oikeudenkäynneissä, kussakin asiassa voidaan siis syyttäjän vaatimuksesta tutkia, täyttyvätkö yhdyskuntapalvelun muuntamista koskevat edellytykset. Muuntovaatimuksen tutkiminen kunkin asian yhteydessä on tarpeellista niin kauan kuin yksikään muuntomääräys ei ole saanut lainvoimaa. Vasta jonkin muuntomääräyksen saatua lainvoiman nimittäin varmistuu, että uusien määräysten antaminen ei ole enää tarpeen. 11. Vaikka sama yhdyskuntapalvelu siis voidaan muuntaa vankeudeksi useampaan kertaan, on selvää, että tuomittu voi joutua suorittamaan saman rangaistuksen vain kerran. Vankeudesta annetun valtioneuvoston asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikön on selvitettävä tuomion täytäntöönpanokelpoisuus. Rikosseuraamuslaitos on Korkeimmalle oikeudelle toimittamassaan lausunnossa todennut, että selvitys tehdään myös alun perin yhdyskuntapalveluna tuomitun, sittemmin vankeudeksi muunnetun rangaistuksen kohdalla. Täytäntöönpanokelpoisuuden varmistamiseksi täytäntöönpanoyksikössä tarkistetaan muun muassa se, ettei tuomio ole jo täytäntöönpanossa ja ettei yhdyskuntapalvelua ole jo aiemmin muunnettu vankeudeksi. 12. Korkein oikeus toteaa, että Rikosseuraamuslaitos, havaitessaan edellä mainitun selvityksen yhteydessä, että sama yhdyskuntapalvelu on muunnettu vankeudeksi useampaan kertaan, varmistaa, että kyseinen rangaistus kuitenkin pannaan täytäntöön vain kerran. Korkein oikeus katsoo, että Rikosseuraamuslaitos voi täytäntöönpanosta vastaavana viranomaisena huolehtia tästä viran puolesta saattamatta asiaa erikseen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Johtopäätökset tämän asian kannalta 13. Hovioikeuden 20.5.2016 antama tuomio ei ole ollut lainvoimainen hovioikeuden antaessa muutoksenhaun kohteena olevan tuomionsa 8.7.2016. Sen vuoksi Korkein oikeus edellä esitetyillä perusteilla katsoo, että jälkimmäisessä tuomiossa annettu määräys, jonka mukaan yhdyskuntapalvelujen suorittamatta oleva osa on suoritettava vankeutena, on ollut lainmukainen. 14. Asiaa nyt Korkeimmassa oikeudessa ratkaistaessa hovioikeuden 20.5.2016 antama tuomio on lainvoimainen. Näin ollen on varmistunut, että vastaajan on suoritettava yhdyskuntapalvelujen suorittamatta oleva osa vankeutena tuon tuomion nojalla. Tarvetta uuden muuntomääräyksen antamiseen ei siten enää ole. Tuomiolauselma Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan siltä osin kuin vastaajalle 2.10.2014 ja 9.1.2015 tuomitut yhdyskuntapalvelut on määrätty suoritettavaksi vankeutena. Syyttäjän vaatimus mainittujen yhdyskuntapalvelujen muuntamisesta vankeudeksi hylätään. Muilta osin hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tuomo Antila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170059 ECLI:FI:KKO:2017:59 KKO:2017:59 Bestämmande av straff Samhällstjänst Förvandling till fängelse R2016/807 1591 2017-08-25 Svaranden hade genom två på varandra följande domar dömts till ovillkorliga fängelsestraff. I båda domarna hade bestämts att de samhällstjänststraff som svaranden tidigare hade ådömts skulle avtjänas som fängelse." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170060 ECLI:FI:KKO:2017:60 KKO:2017:60 Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Yhteinen rangaistus Vieraassa valtiossa annetun tuomion huomioon ottaminen Oikeudenkäyntimenettely Pääkäsittelyn täydentäminen Tuomion perusteleminen R2016/648 1610 2017-08-29 ECLI:FI:KKO:2017:60 Hovioikeus oli korottanut käräjäoikeuden A:lle törkeästä ihmiskaupasta, rekisterimerkintärikoksesta, lapsikaappauksesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta tuomitseman ehdottoman yhteisen vankeusrangaistuksen 5 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta. Ennen hovioikeuden tuomion antamista A oli tuomittu Ruotsissa 4 vuoden vankeusrangaistukseen rikoksista, jotka oli tehty ennen käräjäoikeuden antamaa tuomiota. Mainitsemillaan perusteilla Korkein oikeus katsoi, että rikoslain 7 luvun 9 §:ää oli tulkittava niin, että toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus oli otettava huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu rangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Sen vuoksi A:lle Ruotsissa tuomittu vankeusrangaistus oli otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana samalla tavalla kuin Suomessa tuomittu saman pituinen vankeusrangaistus otettaisiin huomioon. Kysymys myös hovioikeuden menettelystä, kun se ei ollut täydentänyt pääkäsittelyä saatuaan tiedon Ruotsissa tuomitusta vankeusrangaistuksesta eikä ottanut sitä huomioon tuomitsemaansa vankeusrangaistusta alentavana seikkana eikä perustellut, mistä syystä sitä ei ollut otettu huomioon. Kysymys myös yhteisen rangaistuksen mittaamisesta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 20.3.2015 ja Turun hovioikeuden tuomio 23.5.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Petteri Palomäki ja Ida-Sofia Mäki ja käräjänotaari Antti Hyvönen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty. Valituksessaan A vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. B ja muut asianomistajat eivät vastanneet valitukseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdassa 4 törkeän ihmiskaupan (tekoaika 1.5.2010 - 28.11.2014), syytekohdassa 5 rekisterimerkintärikoksen (1.9.2011 - 7.9.2013), syytekohdassa 7 lapsikaappauksen (28.11.2014) ja syytekohdassa 8 virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen (10. - 27.1.2015) sekä tuominnut hänet niistä 3 vuoden 10 kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen. 2. Syyksilukeminen on perustunut muun muassa siihen, että A oli yhdessä toisen vastaajan kanssa erehdyttänyt B:n lähtemään mukaansa ja ottanut tämän valtaansa saattaakseen tämän ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. B oli vastaajat tavatessaan ollut 19-vuotias ja kehitysviiveensä ja hyväuskoisuutensa vuoksi ilmeisen helposti houkuteltavissa näiden mukaan. B:ltä oli riistetty vapaus liikkua itsenäisesti ja pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Hänellä ei ollut ollut henkilöllisyystodistusta eikä omaa pankkitiliä. B:n alistamisessa oli käytetty uhkauksia ja väkivaltaa. Asiassa oli myös pakkoavioliiton piirteitä, sillä A oli tehnyt B:n kanssa neljä lasta (syytekohta 4). Neuvolakäynneillä ja synnyttäessään B oli A:n määräyksestä joutunut esiintymään toisena henkilönä, minkä seurauksena väestötietojärjestelmään oli merkitty virheellinen tieto lasten äidistä (syytekohta 5). A oli tämän jälkeen vienyt yhden lapsista Ruotsiin ilman B:n lupaa (syytekohta 7). Asian esitutkinnan aikana A oli uhannut tutkijana ollutta poliisia väkivallalla tämän suorittaman virkatoimen johdosta (syytekohta 8). 3. Hovioikeus, jonne syyttäjä, B ja A ovat valittaneet, on 23.5.2016 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden syyksilukemista koskevan ratkaisun ja korottanut A:n rangaistuksen 5 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta. 4. Ennen hovioikeuden tuomion antamista A oli 11.3.2016 tuomittu Ruotsissa neljän vuoden vankeusrangaistukseen 24. - 25.1.2008 tehdyistä rikoksista. Hovioikeuden tuomiosta ei ilmene, että hovioikeus olisi ottanut mainitun aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla huomioon tuomitsemaansa rangaistusta alentavana seikkana, eikä toisaalta myöskään se, miksi näin ei ole tehty. 5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys Ruotsissa annetun aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla. Lisäksi kysymys on hovioikeuden menettelystä, kun se ei ole käsitellyt sanotun rangaistuksen huomioon ottamista koskevaa kysymystä ja lausunut siitä tuomiossaan. Vielä kysymys on siitä, onko A:lle tuomittua rangaistusta alennettava muilla perusteilla kuin aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen johdosta. Vieraassa valtiossa annetun tuomion huomioon ottamisesta 6. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Pykälän 2 momentin mukaan tuomiossa on ilmoitettava, mikä aikaisempi tuomio tai mitkä aikaisemmat tuomiot on otettu huomioon rangaistusta tämän pykälän mukaan mitattaessa. Luvun 7 §:ssä on vastaava säännös aikaisemmin tuomitun yhdyskuntapalvelurangaistuksen ja valvontarangaistuksen huomioon ottamisesta. 7. Rikoslain 7 luvun 9 §:n mukaan sovellettaessa 6 ja 7 §:ää voidaan ottaa huomioon myös toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa taikka Islannissa tai Norjassa tuomittu ehdoton vankeusrangaistus ja yhdyskuntapalvelurangaistus sekä niihin rinnastettava seuraamus. 8. Viimeksi mainitulla lainkohdalla on pantu täytäntöön neuvoston puitepäätös 2008/675/YOS Euroopan unionin jäsenvaltioissa annettujen tuomioiden huomioon ottamisesta uudessa rikosprosessissa. Puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että henkilölle toisissa jäsenvaltioissa eri tosiseikkojen perusteella annetut aiemmat rikostuomiot otetaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti huomioon samassa määrin kuin vastaavat kansalliset tuomiot otetaan huomioon ja että niihin liitetään vastaavat oikeusvaikutukset kuin aiempiin kansallisiin tuomioihin. Puitepäätöksen johdanto-osan 5 kappaleen mukaan puitepäätöksen tarkoituksena on vahvistaa periaate, jonka mukaan muissa jäsenvaltioissa annetuilla tuomioilla olisi oltava vastaavat vaikutukset kuin jäsenvaltioiden omien tuomioistuinten kansallisen lainsäädännön mukaisesti antamilla tuomioilla riippumatta siitä, ovatko vaikutukset kansallisen lainsäädännön mukaan tosiseikkoja taikka prosessioikeudellisia tai aineellisoikeudellisia seikkoja. 9. Rikoslain 7 luvun 9 §:n säätämiseen johtaneissa esitöissä puitepäätöksen on todettu tarkoittavan sitä, että toisessa jäsenvaltiossa annettu aikaisempi tuomio on otettava huomioon, jos aikaisempi kansallinen tuomio otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Pyrkimyksenä on vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen mukaisesti antaa tuomiolle sama vaikutus riippumatta siitä, onko se annettu Suomessa vai toisessa jäsenvaltiossa (HE 261/2009 vp s. 3, 7 ja 8 sekä LaVM 1/2010 vp s. 2). Edelleen esitöissä on todettu, että rikoslain 7 luvun 6 ja 7 §:t jättävät soveltajalleen harkinnanvaraa tuomittavan rangaistuksen kohtuullistamisessa. Ulkomaisten tuomioiden osalta harkinnanvara voi koskea myös sitä, vastaako aikaisemmassa tuomiossa tuomittu rangaistus Suomen ehdotonta vankeusrangaistusta tai yhdyskuntapalvelurangaistusta eli onko ulkomainen rangaistus suomalaiseen rangaistukseen rinnastettava (HE 261/2009 vp s. 10). 10. Puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan mukainen velvollisuus ottaa huomioon toisessa jäsenvaltiossa annetut rikostuomiot koskee sellaisia tuomioita, joista on saatu tietoa keskinäiseen oikeusapuun tai rikosrekisteritietojen vaihtoon sovellettavien sopimusten mukaisesti. Tietojensaannin helpottamiseksi neuvoston päätöksellä 2009/316/YOS on vuonna 2012 perustettu eurooppalainen rikosrekisteritietojärjestelmä (ECRIS), jonka kautta jäsenvaltiot toimittavat rikosrekisteritietoja siihen jäsenvaltioon, jonka kansalainen tuomittu on. Periaatteena järjestelmässä on, että rikosrekisteritiedot keskitetään henkilön kansalaisuusvaltioon, josta niitä voidaan tarvittaessa pyytää (Jäsenvaltioiden välisen rikosrekisteritietojen vaihdon järjestämisestä ja sisällöstä annettu neuvoston puitepäätös 2009/315/YOS). Tämän mukaisesti suomalaiseen rikosrekisteriin merkitään rikosrekisterilain 2 §:n 2 momentin nojalla tiedot muun muassa muissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa annetuista tuomioistuinratkaisuista, joilla Suomen kansalainen ja Suomessa pysyvästi asuva ulkomaalainen on tuomittu saman pykälän 1 momentissa mainittua seuraamusta, esimerkiksi vankeutta, vastaavaan seuraamukseen. Lainkohdan mukaan Oikeusrekisterikeskus harkitsee, vastaako ulkomailla tuomittu rangaistus sellaista seuraamusta, joka merkittäisiin Suomessa rikosrekisteriin. Korkeimman oikeuden johtopäätökset toisessa jäsenvaltiossa annetun tuomion huomioon ottamisesta 11. Toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu ehdoton vankeusrangaistus voidaan rikoslain 7 luvun 9 §:n sanamuodon mukaan ottaa huomioon luvun 6 §:ää sovellettaessa. Edeltä ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että 9 §:ää on tulkittava puitepäätöksen ja lainkohdan esitöistä ilmenevän tarkoituksen mukaisesti niin, että toisessa jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus on otettava huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu vankeusrangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Tällöin jäsenvaltiossa tuomitun vankeusrangaistuksen vaikutuksen tuomittavaan rangaistukseen tulee lähtökohtaisesti vastata Suomessa tuomitun saman pituisen vankeusrangaistuksen vaikutusta, ellei vastasyitä ole. 12. Korkein oikeus on kotimaisen tuomion huomioon ottamista koskevassa ennakkopäätöksessään KKO 2009:77 todennut rikoslain 7 luvun 6 §:n tavoitteena olevan, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus on sama riippumatta siitä, käsitelläänkö rikokset samassa vai eri oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on ratkaisun mukaan kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen vaikutusta uuteen rangaistukseen arvioidaan samojen perusteiden mukaan kuin mitattaessa kahdesta tai useammasta rikoksesta samalla kertaa tuomittavaa yhteistä vankeusrangaistusta rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momenttia soveltaen (kohdat 7 - 9). 13. Korkein oikeus on mainitussa ennakkopäätöksessään pitänyt hovioikeuden tuossa asiassa antamaa tuomiota virheellisenä, koska hovioikeus ei ollut rangaistusta määrätessään ottanut huomioon vastaajalle aikaisemmin tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta uutta rangaistusta alentavana seikkana eikä perustellut sitä, mistä syystä aikaisempaa rangaistusta ei ollut otettu huomioon (kohdat 14 ja 15). Korkein oikeus katsoo, että ratkaisusta KKO 2009:77 ilmenevää perusteluvelvollisuutta koskevaa periaatetta on sovellettava myös silloin, kun kysymys on rikoslain 7 luvun 9 §:n nojalla huomioon otettavasta ulkomaisesta tuomiosta. 14. Ulkomaisten tuomioiden huomioon ottaminen rikoslain 7 luvun 9 §:n nojalla tapahtuu viranomaisten rekistereissä olevien taikka rikosrekisteritietojen vaihtamisen tai muun kansainvälisen oikeusavun kautta saatujen tietojen perusteella. Rikosasian vastaajan esittämillä todentamattomilla ja vahvistamattomilla tiedoilla aikaisemmasta tuomiosta ei siten ole merkitystä kohtuullistamista arvioitaessa. Korkein oikeus toteaa, että rikoksesta epäillyn tai vastaajan yksilöidyn ilmoituksen perusteella syyttäjälle tai tuomioistuimelle voi kuitenkin syntyä velvollisuus selvittää, onko hänet tuomittu ulkomailla rangaistukseen, joka sanotun lainkohdan mukaan voidaan ottaa huomioon. Hovioikeuden menettelystä 15. A:n puolustaja on muutoksenhakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle ilmoittanut olleensa ennen hovioikeuden tuomion antamista yhteydessä hovioikeuteen ja kertoneensa asian ratkaisseen kokoonpanon jäsenelle Ruotsissa annetusta tuomiosta. Asiakirjoihin on liitetty hovioikeuden tilaama 26.4.2016 päivätty rikosrekisteriote ja ECRIS:n kautta Ruotsista saatu 3.5.2016 päivätty vastaus, josta kysymyksessä oleva ruotsalainen tuomio on ilmennyt. Hovioikeus on siten ryhtynyt toimenpiteisiin tiedon saamiseksi ruotsalaisesta tuomiosta ja saanut siitä tiedon 2. - 5.2.2016 toimitetun pääkäsittelyn jälkeen mutta ennen tuomion antamista 23.5.2016. 16. Ruotsista saadusta vastauksesta ilmenee, että A on tuomittu Pohjois-Norlannin hovioikeuden 11.3.2016 antamalla lainvoiman saaneella tuomiolla 24. - 25.1.2008 tehdyistä rikoksista neljän vuoden yhteiseen vankeusrangaistukseen. Nämä teot oli siten tehty ennen käräjäoikeuden tuomion antamista tässä asiassa ja niitä koskeva syyte olisi näin ollen voitu periaatteessa käsitellä samassa oikeudenkäynnissä tässä asiassa nostetun syytteen kanssa. Toisaalta sanotut teot oli tehty sen jälkeen, kun A oli niitä ennen tuomittu aikaisempaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Ruotsalaisella tuomiolla on siten tuomittu rangaistus, joka rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla olisi tullut ottaa huomioon tässä asiassa joko alentamalla rangaistusta tai perustelemalla, miksi rangaistusta ei alenneta. 17. Syyttäjä on vastauksessaan Korkeimmalle oikeudelle katsonut, ettei Ruotsissa tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta ollut tullut ottaa hovioikeudessa huomioon. Syyttäjä on viitannut muun muassa siihen, että ruotsalainen tuomio oli annettu vasta hovioikeuden pääkäsittelyn jälkeen ja ettei se siten ollut tullut esiin pääkäsittelyssä. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavan. 18. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 11 luvun 2 §:n 1 momentin ja oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 19 §:n mukaan lähtökohtana on, että hovioikeuden tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Hovioikeus voi kuitenkin rikosoikeudenkäyntilain 6 luvun 13 §:n ja oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 25 §:n mukaisesti täydentää pääkäsittelyä, jos hovioikeus pääkäsittelyn päättämisen jälkeen havaitsee sen välttämättömäksi. Tällöin tuomiossa saadaan ottaa huomioon myös se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyä täydennettäessä. Jos kysymys, jota käsittelyn täydentäminen koskee, on yksinkertainen tai vähäinen, tuomioistuin voi täydentää käsittelyä pyytämällä asianosaisilta kysymyksestä kirjallisen lausuman. 19. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen on otettava aikaisempi rangaistus huomioon omasta aloitteestaan osana vankeusrangaistuksen määräämistä koskevaa harkintaa ilman, että asianosaisen tarvitsisi siihen vedota (KKO 2009:77 kohta 13). Koska kysymys on rangaistuksen pituuteen usein olennaisestikin vaikuttavasta seikasta, tuomioistuin ei voi jättää aikaisempaa tuomiota huomioon ottamatta vain siitä syystä, ettei sitä ole annettu tai siitä ole saatu tietoa ennen pääkäsittelyn päättymistä, jos tuomioistuin saa siitä tiedon ennen oman tuomionsa antamista. 20. Asianmukaiseen oikeudenkäyntimenettelyyn kuuluu, että aikaisemman rangaistuksen huomioon ottamisesta käydään asianosaiskeskustelu (KKO 2009:77 kohta 13). Asianosaisten kuuleminen on korostetun tärkeää tilanteissa, joissa aikaisemmalla rangaistuksella saattaa olla tuntuva vaikutus tuomittavaan rangaistukseen tai joissa aikaisemman rangaistuksen huomioon ottamiseen liittyy tavanomaisista soveltamistilanteista poikkeavia piirteitä, kuten se, että kyse on ulkomailla annetusta tuomiosta. Asianosaisten kuuleminen on toteutettava täydentämällä pääkäsittelyä, jos tuomioistuin saa tiedon aikaisemmasta vankeusrangaistuksesta vasta pääkäsittelyn jälkeen. Pääkäsittelyn täydentäminen voi tällöin yleensä tapahtua kirjallisesti. 21. Koska hovioikeus ei ole tässä asiassa ottanut käsiteltäväkseen rangaistuksen alentamista aiemman Ruotsissa tuomitun rangaistuksen perusteella eikä lausunut siitä tuomiossaan, hovioikeus on menetellyt virheellisesti. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus määrää A:lle rangaistuksen palauttamatta asiaa hovioikeuteen. Rangaistuksen mittaaminen Mittaamisen lähtökohdat 22. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 23. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti (KKO 2017:31 kohta 21 ja KKO 2015:12 kohta 28). Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32). Hovioikeuden suorittaman mittaamisen arviointi 24. Rikoslain 25 luvun 3 a §:n mukaan törkeästä ihmiskaupasta tuomittava rangaistus on vähintään 2 vuotta ja enintään 10 vuotta vankeutta. Saman luvun 5 a §:n mukaan lapsikaappauksesta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään 2 vuotta. Rikoslain 16 luvun 1 §:n nojalla virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta tuomittava rangaistus on vähintään 4 kuukautta ja enintään 4 vuotta vankeutta. Luvun 7 §:n mukaan rekisterimerkintärikoksesta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään 3 vuotta. 25. Hovioikeus on todennut, että A:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin arvosteltava on törkeä ihmiskauppa. Teon moitittavuutta lisäävinä ja siten rangaistusta korottavina seikkoina hovioikeus on ottanut huomioon B:n nuoren iän, hänelle aiheutetun huomattavan kärsimyksen sekä yli neljä vuotta kestäneen lähes täydellisen eristämisen ulkomaailmasta. A:n osuus teossa oli ollut huomattavasti suurempi kuin rikoksen yhdessä A:n kanssa tehneen toisen vastaajan. Hän oli pahoinpidellyt B:tä ja uhannut väkivallalla myös tämän perheenjäseniä ja siten pitänyt tätä vallassaan. Lisäksi A:n syyksi luettua lapsikaappausta oli pidettävä erityisen moitittavana teon pitkän keston sekä lapsen nuoren iän vuoksi, joten siitä seuraava rangaistus tuli mitata asteikon yläpäästä. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut näiltä osin. 26. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että törkeä ihmiskauppa ja rekisterimerkintärikos ovat liittyneet A:n ja tämän rikoskumppanin yhteiseen pitkäaikaiseen toimintaan. Kohdassa 2 selostetuin tavoin myös lapsikaappaus on liittynyt törkeään ihmiskauppaan. Korkein oikeus katsoo, että rikosten keskinäinen yhteys osoittaa tässä tapauksessa sellaista pitkäjänteistä johdonmukaisuutta ja suunnitelmallisuutta rikosten toteuttamisessa, että se on perusteltua ottaa huomioon yhteistä rangaistusta korottavana seikkana. Syytekohdassa 8 A:n syyksi luetulla virkamiehen väkivaltaisella vastustamisella ei sitä vastoin ole sellaista yhteyttä muihin rikoksiin, että rangaistus olisi sen osalta mitattava muutoin kuin rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin normaalin soveltamiskäytännön mukaisesti. 27. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden A:lle tässä asiassa syyksi luetuista rikoksista tuomitsema 5 vuoden 8 kuukauden yhteinen vankeusrangaistus ole liian ankara. Ruotsissa tuomitun vankeusrangaistuksen vaikutus tuomittavaan rangaistukseen 28. Syyttäjä on vastauksessaan Korkeimmalle oikeudelle viitannut mahdollisuuteen, että Pohjois-Norlannin hovioikeus olisi jo ottanut tuomiossaan huomioon Pirkanmaan käräjäoikeuden A:lle tuomitseman vankeusrangaistuksen. Asian selvittämiseksi Korkein oikeus on tilannut jäljennöksen sanotusta tuomiosta. Siitä ilmenee, ettei tuomiossa ole otettu huomioon muita rangaistuksia. Näin ollen Pohjois-Norlannin hovioikeuden tuomitsema rangaistus on otettava tässä asiassa huomioon rangaistusta alentavana seikkana. 29. Pohjois-Norlannin hovioikeus on tuominnut A:lle 4 vuoden vankeusrangaistuksen törkeästä raiskauksesta, ryöstöstä ja vapaudenriistosta. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa A:n syyksi luettua törkeää ihmiskauppaa on pidettävä myös näihin rikoksiin verrattuna ankarimmin rangaistavana tekona. 30. Pohjoismaissa rikosoikeuden alan lainsäädännöllistä yhteistyötä on harrastettu jo pitkään. Ruotsin ja Suomen rikosoikeusjärjestelmät ovat tämän vuoksi pitkälti samankaltaisia. Ruotsissa annetussa tuomiossa A:n syyksi luetut rikokset ovat tunnusmerkistöiltään ja rangaistusasteikoiltaan rinnastettavissa vastaaviin Suomen rikoslaissa rangaistavaksi säädettyihin rikoksiin. Ruotsissa tuomittu yhteinen vankeusrangaistus voidaan siten lähtökohtaisesti ottaa huomioon kuten Suomessa tuomittu samanpituinen ehdoton vankeusrangaistus. 31. A on tuomittu Ruotsissa rikoksista, jotka ovat kohdistuneet toisen vapauteen, terveyteen, seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja omaisuuteen. Kysymys on ollut sellaisista henkilöön kohdistuvista rikoksista, jotka ovat osin rinnastettavissa tässä asiassa syyksi luettuihin rikoksiin. Yhtäältä täällä ja toisaalta Ruotsissa tehdyillä teoilla ei ole ajallista tai paikallista tai muutakaan kokonaisrangaistukseen alentavasti vaikuttavaa yhteyttä keskenään. Sitä vastoin kummatkin rikoskokonaisuudet osoittavat sellaista vakavaa piittaamattomuutta henkilöön liittyvistä keskeisistä oikeushyvistä, jonka perusteella rangaistuksen kohtuullistamisen on perusteltua olla jonkin verran tavanomaista vähäisempää. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden A:lle tuomitsemaa rangaistusta on aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella alennettava 2 vuodella. 32. Korkeimpaan oikeuteen hankitusta rikosrekisteriotteesta havaitaan, että A on lisäksi tuomittu Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 8.11.2016 antamalla tuomiolla 14.5. - 27.9.2013 tehdystä törkeästä rahanpesusta 4 kuukauden vankeusrangaistukseen ja Turun hovioikeuden 10.1.2017 antamalla tuomiolla (Pirkanmaan käräjäoikeus 3.5.2016) 25.11.2009 - 1.12.2014 tehdystä törkeästä petoksesta 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Mainitut rikokset oli tehty ennen käräjäoikeuden tuomion antamista tässä asiassa ja toisaalta sen jälkeen, kun A oli niitä ennen tuomittu aikaisempaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Koska kummassakin mainitussa tuomiossa on jo otettu rangaistusta alentavana seikkana huomioon hovioikeuden tässä asiassa A:lle tuomitsema rangaistus, A:lle nyt tuomittavaa vankeusrangaistusta ei ole aihetta alentaa niiden perusteella. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu yhteinen vankeusrangaistus alennetaan 3 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta. Rangaistusta mitattaessa on otettu alentavana seikkana huomioon Pohjois-Norlannin hovioikeuden (Hovrätten för Övre Norrland) 11.3.2016 A:lle tuomitsema vankeusrangaistus. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tuomo Antila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170060 ECLI:FI:KKO:2017:60 KKO:2017:60 Bestämmande av straff Straffmätning Gemensamt straff Beaktande av en dom som meddelats i en främmande stat Rättegångsförfarandet Komplettering av huvudförhandlingen Motivering av dom R2016/648 1610 2017-08-29 Tingsrätten hade dömt A till ett ovillkorligt gemensamt fängelsestraff för grov människohandel, registeranteckningsbrott, bortförande av barn och våldsamt motstånd mot tjänsteman och hovrätten hade skärpt straffet till fängelse i 5 år och 8 månader. Innan hovrätten meddelade domen hade A dömts i Sverige till ett fängelsestraff på 4 år för brott som han hade begått innan tingsrättens dom meddelades. Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att 7 kap. 9 § strafflagen skulle tolkas så att ett fängelsestraff som ådömts i en annan medlemsstat i Europeiska unionen skulle beaktas, om ett i Finland tidigare ådömt straff hade beaktats i en motsvarande situation. Därför skulle det fängelsestraff som A hade ådömts i Sverige beaktas som en straffnedsättningsgrund på samma sätt som ett i Finland ådömt lika långt fängelsestraff skulle ha beaktats. Fråga även om hovrättens förfarande då den inte hade kompletterat huvudförhandlingen efter att ha fått kännedom om det i Sverige ådömda fängelsestraffet och inte beaktat det som en grund för att sätta ned det fängelsestraff som den hade ådömt och inte motiverat varför det inte hade beaktats." }
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20170061", "sv": "20170061" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2017:61", "sv": "ECLI:FI:KKO:2017:61" }
{ "fi": "KKO:2017:61", "sv": "KKO:2017:61" }
{ "fi": "Asiantuntija", "sv": "Sakkunnig" }
{ "fi": "Palkkio", "sv": "Arvode" }
{ "fi": "S2015/757", "sv": "S2015/757" }
{ "fi": "1612", "sv": "1612" }
{ "fi": "2017-08-29", "sv": "2017-08-29" }
{ "fi": "Korkein oikeus oli pyytänyt asiantuntijalausunnon sairaanhoitopiiriltä, jonka puolesta lausunnon oli antanut sairaanhoitopiirin viranhaltija.", "sv": "Högsta domstolen hade begärt ett sakkunnigutlåtande av ett sjukvårdsdistrikt och en av sjukvårdsdistriktets tjänsteinnehavare hade gett utlåtandet på dess vägnar." }
{ "fi": "Häntä kuultiin asianosaisten pyynnöstä suullisesti Korkeimmassa oikeudessa, ja hän vaati palkkiota suulliseen kuulemiseen liittyvästä ajankäytöstään.", "sv": "På begäran av parterna hördes tjänsteinnehavaren muntligt i Högsta domstolen och han yrkade arvode för tidsspillan på grund av hörandet." }
{ "fi": "Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla palkkiovaatimus hylättiin. Ks.", "sv": "Av de skäl som framgår av avgörandet förkastade Högsta domstolen yrkandet på arvode." }
{ "fi": "KKO:2015:101", "sv": "Se KKO:2015:101" }
{ "fi": "1.", "sv": "RB 17 kap 66 § 1 mom" }
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20170062", "sv": "20170062" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2017:62", "sv": "ECLI:FI:KKO:2017:62" }
{ "fi": "KKO:2017:62", "sv": "KKO:2017:62" }
{ "fi": "Oikeudenkäyntimenettely", "sv": "Rättegångsförfarandet" }
{ "fi": "Jatkokäsittelylupa", "sv": "Tillstånd till fortsatt handläggning -" }
{ "fi": "Muutosperuste", "sv": "Ändringsskäl" }
{ "fi": "Väärennysrikos", "sv": "Förfalskningsbrott" }
{ "fi": "Väärennys", "sv": "Förfalskning" }
{ "fi": "R2016/865", "sv": "R2016/865" }
{ "fi": "1720", "sv": "1720" }
{ "fi": "2017-09-11", "sv": "2017-09-11" }
{ "fi": "Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli laittanut toisen henkilön sijaansa suorittamaan yleisen kielitutkinnon ja että A oli käyttänyt näin saamaansa tutkintotodistusta harhauttavana todisteena kansalaisuushakemuksen yhteydessä.", "sv": "Tingsrätten ansåg det visat att A hade satt en annan person i sitt ställe för att avlägga ett allmänt språkprov och att A hade använt det språkintyg som erhållits på detta sätt som vilseledande bevis i samband med en ansökan om medborgarskap." }
{ "fi": "Käräjäoikeus tuomitsi A:n väärennyksestä.", "sv": "Tingsrätten dömde A för förfalskning." }
{ "fi": "Hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa.", "sv": "Hovrätten beviljade inte tillstånd till fortsatt handläggning i målet." }
{ "fi": "Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella.", "sv": "Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av beslutet att hovrätten av ändringsskäl borde ha beviljat tillstånd till fortsatt handläggning." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170063 ECLI:FI:KKO:2017:63 KKO:2017:63 Yrityssaneeraus Saneerausohjelman vahvistaminen Yrityskiinnitys S2015/752 1755 2017-09-15 Kun yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrä arvioidaan yrityssaneerauksessa, vakuutena olevan omaisuuden arvosta on rahaksimuuttokustannuksina vähennettävä välittömien realisointikulujen lisäksi muut arvioidut kustannukset, jotka yrityssaneerauksen vaihtoehtona olevassa konkurssimenettelyssä vähentäisivät kiinnityksenhaltijalle tulevaa suoritusta. YSL 3 § 1 mom 7 kohta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian käsittely Espoon käräjäoikeudessa Käräjäoikeus aloitti A Oy:tä koskevan yrityssaneerausmenettelyn 11.7.2014. Selvittäjä toimitti käräjäoikeudelle selvittäjän ehdotuksen saneerausohjelmaksi. Saneerausohjelmaehdotuksen mukaan A Oy:n omaisuuden arvo oli noin 150 000 euroa. Yrityskiinnitysvakuuden haltijoille kuuluvaa vakuusvelkaosuutta laskettaessa tästä määrästä vähennettiin konkurssivaihtoehdon mukaisesti arvioidut omaisuuden realisointikustannukset 4 000 euroa, työntekijöiden palkat kahden viikon irtisanomisajalta noin 10 700 euroa, pesänhoitajan palkkio kuluineen noin 40 000 euroa ja erityistarkastuksen kartoituksesta sekä kirjanpidon säilytyksestä ja hävittämisestä aiheutuvat kustannukset 6 000 euroa. Kokonaiskustannukset konkurssipesän osalta olisivat siten arviolta noin 60 000 euroa. Yrityskiinnitysvakuuden haltijat saisivat tavallisia velkoja paremmalla etuoikeudella puolet pesän säästöstä eli 45 000 euroa (150 000 - 60 000 = 90 000 : 2 = 45 000 euroa). Tästä B Oyj:n osuus olisi 18 594,51 euroa. B Oyj vastusti ohjelmaehdotusta. Se katsoi, että yrityskiinnityksen alaisen vakuusvelan määrää laskettaessa vain 4 000 euroksi arvioidut realisointikustannukset voitiin ottaa huomioon. Sitä vastoin 56 000 euron määräisiä konkurssivertailuun pohjautuvia massavelkaisia kuluja ei tullut vähentää omaisuuden arvosta. Käräjäoikeuden päätös 27.3.2015 Käräjäoikeus totesi, että mikäli realisointi tapahtuisi konkurssin yhteydessä, sovellettavaksi tulisi laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä ja pesän arvo laskettaisiin pesänhoitokulujen ja massavelkojen jälkeen. Rahaksimuuttokustannuksina voitiin ottaa huomioon paitsi arvioidut realisointikulut konkurssissa myös arvioidut pesänhoitokulut ja muut massavelat. Sanottujen kulujen huomioon ottaminen ei loukannut velkojien yhdenvertaisuutta. Käräjäoikeus vahvisti saneerausohjelmaehdotuksen A Oy:n saneerausohjelmaksi. Asian on ratkaissut käräjätuomari Merja Rinne. Helsingin hovioikeuden päätös 8.9.2015 B Oyj valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden päätös saneerausohjelman vahvistamisesta kumotaan, yrityskiinnityksiin perustuvien vakuusvelkojen määräksi vahvistetaan 73 000 euroa ja asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Perusteluissaan hovioikeus totesi, että asiassa oli kysymys vakuuden arvon määrittämisestä yrityssaneerauksessa tilanteessa, jossa velan vakuutena oli yrityskiinnitys. Korkein oikeus oli ennakkoratkaisuissaan KKO 2015:2 ja 2015:3 todennut, että jo vakuusvelan määritelmää koskevan yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 7 kohdan sanamuodosta voitiin päätellä, että vakuuden arvon määrittämisen yrityssaneerauksessa oli tarkoitettu perustuvan sen realisointiarvolle. Korkein oikeus oli katsonut huomioon ottaen myös lainkohtaa koskevat esityölausumat, että oli selvää, että vakuuden arvolla tarkoitettiin tässä yhteydessä nimenomaan vakuuden todennäköistä realisointiarvoa menettelyn alkaessa. Lähtökohtana vakuuden arvon määrityksessä tuli olla sellainen realisointitapa, jota käsillä olevissa olosuhteissa voitiin pitää todennäköisimpänä ja mahdollisimman hyvän realisointituloksen tuottavana. A Oy:n saneerausohjelmaehdotuksen mukaan vakuuden arvo olisi määritettävä vaihtoehtoisessa konkurssissa saatavan realisaatioarvon perusteella. Asiassa oli riitaa siitä, oliko A Oy:n saneerausmenettelyssä B Oyj:n vakuusvelan määrää laskettaessa otettava saneerausohjelmaehdotuksen mukaisesti huomioon vähennyksenä pesänhoitokustannukset ja muut konkurssipesän velat kokonaisuudessaan vai B Oyj:n vaatimin tavoin ainoastaan omaisuuden realisointikustannukset. B Oyj oli katsonut, että asiassa tulisi sovellettavaksi analogisesti konkurssilain 17 luvun 7 §:n panttiomaisuudesta aiheutuvia kustannuksia koskeva säännös. Hovioikeus totesi tämän johdosta, että panttivelkojalla oli separatistin asema. Tähän nähden oli perusteltua, että jos konkurssipesä huolehti konkurssilain säännösten mukaisesti panttiomaisuuden rahaksi muuttamisesta, panttivelkojalle tulevaa määrää laskettaessa myyntitulosta vähennettiin ainoastaan panttiomaisuuden hoidosta ja myynnistä pesälle aiheutuneet välttämättömät kustannukset. Sen sijaan yrityskiinnitys ei tuottanut velkojalle sellaista vakuusoikeutta, jonka johdosta hänen asemansa olisi rinnastettavissa separatistin asemassa olevaan velkojaan. Konkurssimenettelyssä yrityskiinnityksen kohteena oleva omaisuus realisoidaan konkurssipesän toimesta ja kiinnityksenhaltijalla oli oikeus saada suorituksensa laissa säädetyn maksunsaantijärjestyksen mukaisesti velkojalle tilitettävänä jako-osuutena. Koska yrityskiinnitystä paremmalla oikeudella maksettiin konkurssipesän velat eli massavelat, oli perusteltua, että massavelat otetaan saneerausohjelmaehdotuksessa esitetyin tavoin huomioon omaisuuden arvon vähennyksenä. Näin ollen syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen ei ollut. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Erkki Koivula ja Jussi Heiskanen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Valituslupa myönnettiin. B Oyj vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös saneerausohjelmaehdotuksen vahvistamisesta kumotaan ja saneerausohjelmaehdotus jätetään vahvistamatta kokonaan tai maksuohjelmaa koskevilta osin. Lisäksi B Oyj vaati, että yrityskiinnityksiin perustuvien vakuusvelkojen määräksi vahvistetaan 73 000 euroa ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. A Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Selvittäjänä toiminut asianajaja vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus on 11.7.2014 päättänyt aloittaa A Oy:tä koskevan saneerausmenettelyn. Yhtiön saneerausohjelma on vahvistettu käräjäoikeuden päätöksellä 27.3.2015. 2. Saneerausohjelman mukaan yhtiön saneerausvelkojen yhteismäärä on 441 983,30 euroa. Yrityskiinnityksen tuottamalla etuoikeudella maksettavien vakuusvelkojen yhteismäärä on ohjelman mukaan 45 000 euroa. B Oyj:n osuus sanotuista vakuusveloista on 18 594,51 euroa. 3. Vakuusvelkojen määrä on saatu arvioimalla A Oy:n omaisuuden arvoksi 150 000 euroa ja vähentämällä siitä yrityssaneerauksen vaihtoehtona olevan konkurssin arvioidut kustannukset 60 000 euroa. Näin on saatu kiinnitetyn omaisuuden arvoksi 90 000 euroa ja vakuusvelan määräksi 50 prosenttia siitä eli 45 000 euroa. Arvioidut konkurssikustannukset ovat muodostuneet paitsi 4 000 euron määräisistä omaisuuden realisointikustannuksista myös työntekijöiden palkoista kahden viikon ajalta, pesänhoitajan palkkiosta kuluineen, erityistarkastuksen kartoituksesta sekä kirjanpidon säilytyksestä ja hävittämisestä. 4. B Oyj on vastustaessaan maksuohjelmaehdotusta ja valittaessaan käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätöksistä katsonut, että vakuusvelkojen määrää laskettaessa A Oy:n omaisuuden arvosta 150 000 eurosta tuli vähentää vain omaisuuden realisointikustannukset 4 000 euroa, jolloin yrityskiinnityksen tuottamalla etuoikeudella maksettavien vakuusvelkojen yhteismääräksi tulisi 73 000 euroa. 5. Korkeimmassa oikeudessa on B Oyj:n valituksen johdosta kysymys yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrän laskentaperusteista yrityssaneerauksessa. Kysymys on tarkemmin siitä, onko vakuusvelan määrää laskettaessa yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvosta vähennettävä rahaksimuuttokustannuksina vain vakuuden realisointikulut vai myös konkurssimenettelystä aiheutuvat muut kustannukset. Sovellettavat säännökset ja Korkeimman oikeuden ratkaisut KKO 2015:2 ja 2015:3 6. Yrityskiinnityslain 3 §:n 1 momentin mukaan yrityskiinnitys koskee elinkeinonharjoittajan elinkeinotoimintaan kuuluvaa käyttöomaisuutta, vaihto-omaisuutta ja rahoitusomaisuutta. Yrityskiinnityslain 14 §:n 1 momentin mukaan kiinnityksenhaltijalla on oikeus saada maksu saatavalleen ulosmittauksessa ja konkurssissa siitä omaisuudesta, jota yrityskiinnitys koskee, laissa erikseen säädetyn etuoikeusjärjestyksen mukaan. Velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan saatavalle, jonka vakuutena on yrityskiinnitys, jaetaan konkurssissa ennen muita saatavia 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta sen jälkeen, kun paremmalla etuoikeudella olevat saatavat on suoritettu. Viimeksi mainittua säännöstä yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvon jakautumisesta yrityskiinnitysvelkojen ja muiden velkojen kesken sovelletaan myös yrityssaneerauksessa (KKO 2015:2 kohta 7 ja KKO 2015:3 kohta 6). 7. Yrityksen saneerauksesta annetun lain (yrityssaneerauslaki) 3 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan vakuusvelalla tarkoitetaan sellaista saneerausvelkaa, jonka vakuudeksi velkojalla on kolmansiin nähden tehokas esinevakuusoikeus velalliselle kuuluvaan tai velallisen hallinnassa olevaan omaisuuteen, siltä osin kuin vakuuden arvo menettelyn alkaessa olisi riittänyt kattamaan velkojan saatavan määrän rahaksimuuttokustannusten ja paremmalla etuoikeudella suoritettavien saatavien vähentämisen jälkeen. 8. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaisesti yrityskiinnitysvelkojan saatava on yrityssaneerauksessa vakuusvelkaa ainoastaan siltä osin kuin vakuuden arvo siitä tehtävien vähennysten jälkeen riittää kattamaan saatavan. Muilta osin yrityskiinnitysvelkojan saatava on tavallista saneerausvelkaa, ja tältä osin yrityskiinnitysvelkojalla on yhtäläinen oikeus maksunsaantiin etuoikeudettomien velkojien kanssa (KKO 2015:2 kohta 20 ja KKO 2015:3 kohta 14). Vakuusvelan maksamatta olevaa määrää, toisin kuin tavallisen saneerausvelan määrää, ei voida ilman velkojan suostumusta alentaa yrityssaneerauksessa. Lisäksi vakuusvelalle tulevat suoritukset on määrättävä niin, että vähintään vakuusvelan nykyarvo tulee maksetuksi kohtuullisessa ajassa (yrityssaneerauslaki 45 §:n 1 ja 3 momentti). 9. Yrityssaneerauslain 46 §:n 1 momentin mukaan velkojat, joilla saneerausmenettelyn ulkopuolella olisi yhtäläinen oikeus saada suoritus saatavalleen, on saneerausohjelmaan sisältyvissä velkajärjestelyissä asetettava keskenään yhdenvertaiseen asemaan. Lain 92 §:n 3 momentin mukaan ehdotusta saneerausohjelmaksi ei voida vahvistaa, ellei ehdotus ole sitä vastustaneen velkojan osalta 46 §:n mukainen. 10. Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään KKO 2015:2 (kohdat 11 ja 13) ja 2015:3 (kohta 8) todennut yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 7 kohdan sanamuodon ja lainkohdan esitöiden perusteella olevan selvää, että vakuuden arvolla tarkoitetaan vakuuden todennäköistä realisointiarvoa menettelyn alkamisen ajankohtana. Lähtökohtana vakuuden arvon määrityksessä tulee olla sellainen realisointitapa, jota käsillä olevissa olosuhteissa voidaan pitää todennäköisimpänä ja mahdollisimman hyvän realisointituloksen tuottavana. Todennäköisimpänä vaihtoehtona yrityssaneeraukselle voidaan ratkaisujen mukaan yleensä pitää konkurssia. Näissä ennakkopäätöksissä ei ole otettu kantaa tässä asiassa ratkaistavana olevaan kysymykseen siitä, mitkä rahaksimuuttokustannukset tai paremmalla etuoikeudella suoritettavat saatavat otetaan huomioon, kun määritetään yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrää. Korkeimman oikeuden arviointi 11. Laskettaessa vakuusvelan määrää yrityssaneerauksessa vakuuden arvosta on vähennettävä rahaksimuuttokustannusten lisäksi paremmalla etuoikeudella suoritettavat saatavat. Velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan yrityskiinnitysvakuudella turvattua saatavaa paremmalla sijalla olevia saatavia ovat lain 3, 3 a ja 4 §:ssä tarkoitetut saatavat. A Oy:n 150 000 euron määräiseksi arvioitu omaisuus ei vastaa mainitun kaltaisista saatavista, joilla olisi yrityskiinnityksen tuottamaa etuoikeutta parempi oikeus. 12. Paitsi vakuuden arvo myös sen rahaksimuuttokustannukset joudutaan arvioimaan saneerausmenettelyssä vakuusvelkaa määritettäessä. Yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 7 kohdassa esinevakuusoikeuksilla tarkoitetaan kaikenlaisia velalliselle kuuluvaan tai velallisen hallinnassa olevaan omaisuuteen kohdistuvia tehokkaita vakuusoikeuksia. Vakuusoikeuden laadusta riippuen rahaksimuuttoon tarvittavat toimet ja niiden myötä rahaksimuuttokustannukset voivat vaihdella huomattavasti. Lainkohdassa tai sen esitöissä ei ole yksilöity, minkälaisia kuluja siinä tarkoitetut rahaksimuuttokustannukset voivat olla eri tilanteissa. 13. Korkein oikeus on kohdassa 10 mainituissa ratkaisuissaan katsonut, että lähtökohtana vakuuden arvon määrityksessä tulee olla sellainen realisointitapa, jota käsillä olevissa olosuhteissa voidaan pitää todennäköisimpänä, ja pitänyt todennäköisimpänä vaihtoehtona yrityssaneeraukselle yleensä konkurssia. Johdonmukaista näiden ratkaisujen kanssa on katsoa, että myös vakuuden rahaksimuuttokustannukset arvioidaan todennäköisimmän vaihtoehdon eli yrityskiinnitysvakuuden osalta yleensä sen perusteella, minkä suuruiset ne olisivat konkurssimenettelyssä. 14. Konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista säädetään konkurssilaissa. Lain 16 luvun 2 :n 1 momentin mukaan konkurssipesä vastaa muun muassa velasta, joka johtuu konkurssimenettelystä tai josta konkurssipesä on lain mukaan vastuussa (massavelat). Konkurssimenettelyn kustannuksina pidetään konkurssilain 10 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuinmenettelystä perittäviä oikeudenkäyntimaksuja, pesänhoitajan palkkiota sekä pesän selvityksestä ja hoidosta aiheutuvia muita kustannuksia. Korkein oikeus toteaa, että näissä säännöksissä tarkoitetut konkurssikustannukset kuuluvat massavelkoihin, jotka maksetaan konkurssipesän varoista ennen konkurssivelkojien saatavia. 15. Konkurssilain 17 luvun 7 §:ssä on erityissäännös panttiomaisuudesta aiheutuvista kustannuksista. Pykälän 1 momentin mukaan konkurssipesällä on oikeus saada korvaus pesään kuuluvan panttiomaisuuden hoidosta ja myynnistä pesälle aiheutuneista välttämättömistä kustannuksista, mukaan lukien pesänhoitajan palkkio omaisuuden myynnistä. Säännös tarkoittaa, että panttiomaisuuden arvosta vähennetään vain siihen kohdistuneet realisointi- ja hoitokulut. Luvun 17 §:n 1 momentissa kuitenkin säädetään, ettei se, mitä tässä luvussa säädetään panttivelkojasta, koske velkojaa, jolla on konkurssipesään kuuluvaan omaisuuteen yrityskiinnitykseen perustuva panttioikeus. 16. Yrityskiinnityksenhaltijat saavat maksun saatavalleen jako-osuutena konkurssipesän varoista sen jälkeen, kun niistä on otettu tai varattu tarpeellinen määrä täytäntöönpanokustannuksiin ja parempisijaisten saatavien suorittamiseen. Samalla tavalla lasketaan myös se 50 prosentin osuus, johon yrityskiinnitykset voivat enintään tuottaa etuoikeuden. Näin ollen yrityskiinnityksen kohteena oleva omaisuus yleensä vastaa kaikista massaveloista. 17. Edellä esitetyn johdosta on perusteltua lähteä siitä, että laskettaessa yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrää yrityssaneerauksessa rahaksimuuttokustannuksina otetaan huomioon sellaiset arvioidut kustannukset, jotka konkurssimenettelyssä vähennettäisiin yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvosta ja jotka siten vähentäisivät kiinnityksenhaltijoille etuoikeutettuna tulevaa suoritusta. Mikäli vakuuden arvosta niiden sijaan vähennettäisiin vain välittömästi yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden realisoinnista aiheutuvat todennäköiset kustannukset, yrityskiinnitysvelkoja voisi saada yrityssaneerauksessa täysimääräisen suorituksen sellaisellekin saatavansa osalle, jolle saneerausmenettelyn ulkopuolella ei tulisi vakuudettomana velkana täyttä suoritusta. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityskiinnitysvelkoja vastoin yrityssaneerauslain 46 §:n 1 momentin säännöstä asetettaisiin saneerausohjelmaan sisältyvissä velkajärjestelyissä saatavansa vakuudettomalta osalta parempaan asemaan kuin muut vakuudettomien saatavien velkojat. Johtopäätös 18. A Oy:n saneerausohjelmassa noin 150 000 euron määräiseksi arvioitu yhtiön omaisuus on koostunut koneista ja kalustosta, vaihto-omaisuudesta, erilaisista saamisista sekä käteisestä rahasta. Saneerausohjelman perusteella tämän 150 000 euron arvoisen omaisuuden on katsottava olleen kokonaisuudessaan yrityskiinnityksen kohteena. 19. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kaikkien saneerausohjelmassa arvioitujen konkurssikustannusten vähentäminen yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden vakuusarvosta realisointikustannuksina on ollut perusteltua yhtiön vakuusvelan määrää laskettaessa. Pelkästään omaisuuden realisoinnista aiheutuvien kulujen vähentäminen vakuuden arvosta olisi johtanut kohdasta 17 ilmenevin tavoin yrityssaneerauslain 46 §:n 1 momentin vastaiseen lopputulokseen. A Oy:n saneerausohjelma on siten voitu vahvistaa B Oyj:n vastustuksesta huolimatta. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Ari Kantor ja Mika Huovila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170063 ECLI:FI:KKO:2017:63 KKO:2017:63 Företagssanering Fastställande av saneringsprogram Företagsinteckning S2015/752 1755 2017-09-15 När beloppet av en säkerhetsskuld som bygger på företagsinteckning bedöms i en företagssanering ska från värdet av den egendom som är säkerhet dras av såsom realiseringskostnader inte bara de direkta realiseringskostnaderna utan också andra sådana uppskattade kostnader som i ett konkursförfarande i stället för företagssanering skulle minska den prestation som tillkommer inteckningshavaren." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170064 ECLI:FI:KKO:2017:64 KKO:2017:64 Konkurssi Takaisinsaanti konkurssipesään Factoring S2014/804 1882 2017-10-04 Pankin ja yhtiön välisen factoringsopimuksen mukaan pankille siirretyt yhtiön laskusaatavat olivat vakuutena kaikista yhtiön veloista pankille. Ennen yhtiön konkurssiin asettamista vakuuden määrä kasvoi takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuna kriittisenä aikana. Tänä aikana pankki antoi yhtiölle myös erillisen uuden lainan. Pankki ei näyttänyt sanotun lainan osalta sovitun erikseen, että laskusaatavat olisivat olleet myös sen vakuutena ja että myös tuo laina olisi tullut osaksi factoringrahoitusta. Erillisen lainan osalta vakuusylijäämän kasvu katsottiin vanhasta velasta annetuksi vakuudeksi. TakSL 14 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Taustaa Yhtiö oli asetettu konkurssiin 11.11.2009 samana päivänä tekemänsä oman hakemuksensa perusteella. Pesäluettelon mukaiset yhtiön varat olivat olleet 2 550 825,91 euroa ja velat 5 418 090,24 euroa. Takaisinsaantilain mukainen niin sanottu kriittinen aika oli alkanut 11.8.2009. Yhtiö ja pankki olivat 15.6.2005 tehneet laskuluottosopimuksen, jota oli muutettu viimeksi 4.9.2009. Sopimusehtojen mukaan yhtiö oli sitoutunut siirtämään ja panttaamaan rahoittajalle ja pankille näiden tällä hetkellä olevien ja vastaisuudessa syntyvien yhtiöltä olevien saatavien vakuudeksi kaikki rahoitettavaan liiketoimintaansa perustuvat saatavansa. Tähän liittyen pankille oli siirretty ja pantattu 11.8.2009 - 11.11.2009 välisenä aikana myyntisaatavia yhteensä 1 031 949 euroa. Konkurssin jälkeen erääntyneitä laskuja oli 488 kpl pääomaltaan yhteensä 548 763,25 euroa, josta määrästä oli tosiasiallisesti tuloutunut 526 058,19 euroa. Jokainen edellä viitattu lasku oli varustettu merkinnällä: \"Tämä saatava on siirretty ja pantattu pankille. Lasku on maksettava ja voidaan pätevästi maksaa vain pankin tilille. Tämä siirto on peruutettavissa vain pankin suostumuksella. Tähän saatavaan tai sen perusteeseen kohdistuvista huomautuksista on välittömästi ilmoitettava pankille.\" Laskusaatavat oli varustettu edellä mainituin merkinnöin ja toimitettu pankille sopimuksen yleisten sopimusehtojen mukaan menetellen myyntisaatavan syntymisen ja laskun laatimisen jälkeen. Yhtiö oli avannut yllä mainitun laskuluottosopimuksen yhteydessä 500 000 euron suuruisen shekkitililimiitin. Pankki oli myöntänyt shekkitililimiitin 3.6.2005. Factoringluototus oli hoidettu siten, että pankki oli laskuluottosopimuksen puitteissa myöntänyt laskuja vastaan uutta luototusta. Luoton määrä oli siirretty yhtiön maksuliikennetilinä käyttämälle shekkitilille sen mukaisesti kuin laskuluottosopimuksessa oli tarkemmin määritelty. Kun suorituksia oli tullut pankin osoittamalle tilille, pankki oli siirtänyt niitä lyhennykseksi yhtiön edellä mainitulle luotolliselle shekkitilille. Konkurssin alkaessa yhtiön factoringluottosopimukseen perustuvat velat olivat olleet 422 156,41 euroa. Pankilla oli ollut tuolloin hallussaan kyseisen sopimuksen perusteella sille siirrettyjä ja pantattuja myyntilaskusaatavia tosiasiallisesti kertyneeltä määrältään yhteensä 526 058,19 euroa. Pankki oli konkurssimenettelyn yhteydessä ilmoittanut käyttäneensä mainitun velan konkurssin jälkeen kertyneitä varoja factoringluoton kattamiseen, jonka jälkeen sillä ei ollut enää kyseiseen luottoon perustuvia saatavia yhtiöltä. Pankki oli konkurssissa saataviaan valvoessaan ilmoittanut käyttävänsä loppuosan myyntisaatavista kertyneistä varoista kuittaus- ja panttioikeuden nojalla muiden yhtiöltä olevien saataviensa kattamiseen erillisen ilmoituksen mukaisesti. Kanne Ylivieska-Raahen käräjäoikeudessa Konkurssipesä vaati, että käräjäoikeus toteaa 11.8.2009 ja 11.11.2009 välisenä aikana tapahtuneiden konkurssivelallisen laskusaatavien siirtojen ja panttausten olevan takaisinsaantilain 14 §:n nojalla 103 901,78 euron osalta peräytyvää vakuutta ja määrää siirrot ja panttaukset mainitun määrän osalta peräytymään konkurssipesään. Konkurssipesä esitti kanteen perusteeksi, ettei muun kuin factoringluottosopimuksen osalta ollut luottoa myönnettäessä sovittu laskusaatavien siirtoon perustuvasta vakuudesta. Laskusaatavien vakuussiirrosta muiden velkojen kuin factoringvelan osalta oli kysymys kriittisenä aikana annetusta uudesta vakuudesta vanhaan velkaan, joka tuli peräyttää. Kun panttaus oli voinut syntyä vasta pitkän aikaviiveen jälkeen, julkivarmistus oli viivästynyt ja panttaukset peräytyivät. Pankin vastaus Pankki vaati, että kanne hylätään. Panttaukset ja siirrot uusien laskujen osalta olivat tapahtuneet pankin kaikkien luottojen vakuudeksi. Kutakin laskua ei ollut tarkasteltava erikseen, vaan vakuutena oli vakuusmassa. Pankki ei ollut sopinut kriittisenä aikana aiemmasta poikkeavasta vakuusjärjestelystä, vaan jatkanut factoringluototusta samalla tavalla kuin aikaisemminkin oli menetellyt. Jos pantti oli peräytettävissä, peräytettävä määrä ei voinut olla vakuus kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan kriittisenä aikana tapahtunut vakuuden lisäys eli 44 119,28 euroa. Käräjäoikeuden tuomio 12.3.2013 Käräjäoikeus lausui, että pankki ja yhtiö olivat 15.6.2005 tekemänsä ja sen jälkeen uusien sopimusten yhteydessä sopineet, että yhtiö factoringsopimuksen mukaan sitoutui siirtämään ja panttaamaan pankille sillä hetkellä olleiden ja vastaisuudessa syntyvien yhtiöltä olevien saatavien vakuudeksi kaikki rahoitettavaan liiketoimintaansa perustuvat saatavansa. Kysymys oli laskusaataviin liittyvästä yleispanttausehdosta, joka oli koskenut factoringrahoituksen lisäksi myös muita pankin yhtiölle myöntämiä luottoja. Yksittäiset laskusaatavat oli heti niiden syntymisen jälkeen merkitty panttausmerkinnöin ja siirretty pankille. Ottaen huomioon vakuuslajin erityispiirteet olivat osapuolet tehneet sen, mitä velkojasuojan saamiseksi oli yleensä voitu tässä tapauksessa tehdä. Laskusaataviin liittyvän julkivarmennuksen yhteydessä oli tehty selväksi, että laskusaatavat olivat pankin luottojen vakuutena ilman luottoja koskevia rajoituksia. Ei ollut havaittavissa, että vakuuspuskurin taso olisi noussut epätavallisena pidettävällä tavalla tai että olisi ryhdytty muihin toimiin, jolla olisi pyritty välttämään konkurssin vaikutuksia. Vakuus oli ollut olemassa koko ajan sen jälkeen, kun sen antamisesta oli sovittu ja laskusaataviin oli koko ajan kohdistettu tarvittavat julkivarmennustoimenpiteet. Tämän perusteella sovittu panttaus oli ollut koko ajan muiden velkojien havaittavissa. Tässä tilanteessa yksittäisiin laskusaataviin kohdistuvat julkivarmennukset voivat liiketoiminnan yhä jatkuessa tapahtua aina vain yhä pitemmän ajan kuluttua panttauksesta sopimisen jälkeen. Tämä taas johtui vakuustyypin ominaispiirteistä, eikä tällä seikalla ollut ratkaisevaa merkitystä. Oli perusteltua irtaantua siitä käsityksestä, että panttausta tulisi lähestyä yksittäisten laskusaatavien pohjalta, vaan asiaa tuli arvioida laaja-alaisemman rahavirta-ajattelun pohjalta. Ottaen huomioon asiaan liittyvät seikat kokonaisuudessaan factoringsopimukseen liittyvää laskusaatavien panttausta ja samoja laskusaatavia koskevia pankin muita luottoja koskevaa yleispanttausta ei voitu katsoa niin erilaisiksi toimiksi, että vain viimeksi mainitun panttauksen kohdalla olisi olemassa takaisinsaantiperuste. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Tammiketo. Rovaniemen hovioikeuden tuomio 29.7.2014 Konkurssipesä valitti hovioikeuteen toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen. Pankki vaati, että valitus hylätään. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja totesi, että laskusaamiset olivat toimineet yleisvakuusehdon mukaisesti vakuutena kaikista laskuluottosopimuksen mukaisista veloista sekä lisäksi kaikista niistä veloista, joita pankki oli yhtiölle myöntänyt. Yhtiön koko liiketoimintaan liittyviin laskusaataviin perustuva vakuus oli ollut voimassa ensimmäisen laskuluottosopimuksen allekirjoittamisesta 15.6.2005 lähtien. Laskuluottosopimusten ehdot ja käytäntö olivat pysyneet pääpiirteiltään samanlaisina konkurssin alkamiseen saakka. Kriittisenä aikana ei ollut tehty poikkeuksellisia toimenpiteitä. Asiassa ei ollut näytetty eikä ollut väitettykään, että yhtiö tai pankki olisi ryhtynyt toimiin, joilla olisi pyritty estämään konkurssin vaikutuksia tai lisäämään vakuuden arvoa. Jokaisen laskusaatavan julkivarmistus oli tehty välittömästi kunkin laskusaatavan synnyttyä. Laskuluottorahoitus oli yleisesti käytössä oleva rahoitusmalli, eikä yhtiön ja pankin välisessä laskuluottosopimuksessa käytetty yleisvakuusehto ollut myöskään ollut poikkeuksellinen. Panttioikeus ei ollut millään tavalla yllätyksellinen yleiselle velkojataholle. Vakuustyyppi huomioon ottaen panttioikeus oli näissä olosuhteissa ollut tavanomainen ja perusteltu. Tähän nähden kysymyksessä ei ollut uuden vakuuden antaminen vanhalle velalle ja vakuusoikeuden syntymisen vaatimat toimet oli suoritettu ilman aiheetonta viivytystä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Auli Vähätörmä, Seppo Hyartt ja Pasi Oikkonen (eri mieltä). Esittelijä Tuomo Hietanen. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Oikkonen katsoi, että pankki oli katsonut kriittisenä aikana sille siirrettyihin ja pantattuihin myyntisaataviin syntyneen panttioikeuden paitsi factoringluottosopimuksen myös yleispanttaussitoumuksen nojalla. Oikeuskirjallisuudessa ja pohjoismaisessa oikeuskäytännössä oli kuitenkin katsottu, että kun rahoittajan saamisen vakuutena pyritään yleisvakuuslausekkeen perusteella käyttämään luoton antamisen jälkeen siirrettyjä saamisia, kysymys oli pikemminkin korvaavan lisävakuuden hankkimisesta kuin vakuuden piiriin kuuluvien yksittäisten saamisten vaihtamisesta. Tähän nähden oli suhtauduttava pidättyvästi siihen, että sanottuja saamisia voitaisiin kriittisenä aikana tapahtuneen vakuuspuskurin kasvun osalta käyttää ennen siirtoa syntyneen velan kattamiseksi pankin hyväksi ja samalla yleisen velkojatahon vahingoksi. Tuolta osin laskusaatavien siirtojen ja panttausten määrä, 44 119,28 euroa, oli peräytettävissä konkurssipesään takaisinsaantilain 2 luvun 14 §:n nojalla. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Konkurssipesälle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan konkurssipesä toisti hovioikeudessa esittämänsä vaatimuksen. Pankki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja sovellettavat säännökset 1. Yhtiön konkurssipesä on kannetta oikeudenkäynnin aikana rajoitettuaan Korkeimmassa oikeudessa katsonut, että yhtiön 11.8. - 11.11.2009 kriittisenä aikana tekemät laskusaatavien siirrot ja panttaukset Svenska Handelsbanken Ab:lle (jäljempänä pankki) ovat 44 119,28 euron osalta takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 14 §:n nojalla peräytettävää vakuutta. Tämän vuoksi konkurssipesä on vaatinut, että sanotut vakuudet on määrättävä peräytymään konkurssipesään. 2. Takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 14 §:ssä säädetään vakuuden peräytymisestä. Säännöksen mukaan velallisen myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen määräpäivää velastaan luovuttama pantti tai asettama muu vakuus peräytyy, jos sellaisesta vakuudesta ei ollut sovittu velan syntyessä tai jos pantin hallintaa ei ollut luovutettu tai muita vakuusoikeuden syntymisen vaatimia toimia tehty ilman aiheetonta viivytystä velan syntymisen jälkeen. Lainkohdassa mainitulla määräpäivällä tarkoitetaan lain 2 §:n 1 momentin mukaan päivää, jona konkurssihakemus tehtiin tuomioistuimelle. 3. Yhtiö on asetettu konkurssiin 11.11.2009 tuona päivänä tekemästään hakemuksesta. Yhtiö ja pankki ovat 15.6.2005 tehneet laskuluottosopimuksen eli niin sanotun factoring-sopimuksen laskusaatavien luotottamisesta. Sopimus on sittemmin useaan kertaan uudistettu pääosin samansisältöisenä. Sopimuksen yleisten ehtojen kohdan 7 mukaan yhtiö sitoutuu siirtämään ja panttaamaan pankille sen yhtiöltä tuolla hetkellä olevien ja vastaisuudessa syntyvien kaikkien saatavien vakuudeksi kaikki rahoitettavaan liiketoimintaansa perustuvat laskusaatavansa. Sopimuksen kohdan 13 mukaan pankille siirretyistä laskusaatavista kertyvät suoritukset käytetään ensisijaisesti yhtiön luoton lyhentämiseen siten, että luoton määrä pysyy sovitun enimmäismäärän puitteissa. Mikäli tämän jälkeen laskusaatavien vakuusmäärä vastaa myyjällä olevan luoton, korkojen ja palkkioiden yhteismäärää, pankki siirtää varat yhtiön shekkitilille. Asianosaisilla on eri käsitys siitä, tarkoitetaanko kohdassa 13 vain factoringluototusta vai yleispanttauslausekkeen nojalla myös pankin muiden saatavien kattamista. 4. Takaisinsaantilain 14 §:n tarkoittamana kolmen kuukauden aikana ennen konkurssia yhtiö on siirtänyt ja pantannut pankille yhteensä 1 031 949 euron myyntisaatavat. Konkurssin alkaessa yhtiön factoringsopimukseen perustuvat velat pankille ovat olleet yhteensä 422 156,41 euroa ja pankilla on tuolloin ollut vakuutena yhtiön sille siirtämiä laskusaatavia määrä, josta on sittemmin kertynyt kaikkiaan 526 058,19 euroa. Perittynä tuloutuneen vakuusylijäämän määrä on siten ollut 103 901,78 euroa. Kriittisenä aikana yhtiön pankille panttaamista saatavista muodostuneen vakuusylijäämän arvo on kasvanut 59 782,50 eurosta sanottuun 103 901,78 euroon eli 44 119,28 eurolla. 5. Tässä asiassa Korkeimman oikeuden arvioitavana on ensin se, onko edellä mainitun lainkohdan tarkoittamana kolmen kuukauden aikana tapahtuneen pankin vakuutena olleen ja factoringsopimukseen perustuneen saatavakannan kasvun katsottava olevan vakuutta sellaisesta velasta, jota annettaessa vakuudesta ei ollut sovittu. Mikäli sanottu takaisinsaannin peruste ei asiassa täyty, arvioitavaksi tulee myös, onko velkojan vakuusoikeuden syntymisen edellytyksenä oleva julkivarmistus, tässä tapauksessa velkakirjalain 31 §:n 1 momentin mukainen ilmoitus saatavan siirrosta velalliselle, tehty ilman aiheetonta viivytystä velan syntymisen jälkeen. Korkeimman oikeuden arviointi 6. Factoringrahoituksessa luotonantaja antaa jatkuvasti uutta luottoa sitä vastaan, että rahoitettava sopimuskumppani jatkuvasti siirtää luotonantajalle laskusaataviaan luoton vakuudeksi. Rahoitussopimuksen tarkoituksena on tällöin, että rahoittajan vakuutena on tietyissä rajoissa vaihteleva vakuusmassa. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on katsottu, että kun vakuutena on tällöin näistä saatavista muodostuva rahavirta vakuusmassana, ei tarvetta ole arvioida kutakin laskua vakuutena erikseen (KKO 1998:89, Jarmo Tuomisto: Saatavan panttaus, 2015, s. 261, ja Takaisinsaanti, 2012, s. 500 - 503, Jarno Tepora - Tapio Takki: Factoring, 1994, s. 127 - 128). 7. Takaisinsaantilain 14 §:n tarkoituksesta todetaan hallituksen esityksessä, että sääntelyllä halutaan estää se, että velallinen voisi suosia tiettyä velkojaa toisten velkojien kustannuksella asettamalla vakuuksia vanhoista veloista. Antaessaan vakuuden vanhasta velasta velallinen ei saa vakuudesta minkäänlaista vastiketta (HE 102/1990 vp s. 60). Tässä asiassa yhtiö ja pankki ovat yli neljä vuotta ennen konkurssia sopineet factoringrahoituksesta ja kaikkien rahoitettavaan liiketoimintaan liittyvien laskusaatavien siirtämisestä pankille. Kun laskusaatavista koostuvaa vakuutta arvioidaan edellä todetuin tavoin kokonaisuutena, ei konkurssihakemusta edeltävänä kriittisenä aikana rahoittajalle siirrettyjä saatavia voida lähtökohtaisesti pitää vanhasta velasta annettuina. 8. Edellä lausutusta lähtökohdasta voi olla syytä poiketa, jos vakuuskannan arvo edellä tarkoitettuna kriittisenä aikana voimakkaasti kasvaa. Syynä kasvulle on saattanut olla se, että aikaisemmissa saatavissa on ollut myöhempää saatavakantaa enemmän arvottomia tai vain osittain perityksi tulleita saatavia, joiden vakuusarvoa uudemmat saatavat korvaavat. Tällaisessa tilanteessa joudutaan arvioimaan, onko perusteltua katsoa vakuus annetuksi vanhasta velasta. 9. Jos vakuuskannan arvo on jo ennen kriittistä aikaa pysyvästi ylittänyt factoringrahoitukseen perustuvien saatavien määrän, puhuu tämä sitä vastaan, että kysymyksessä olisi lisävakuuden antaminen aikaisemmista vanhoista veloista. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee pankin esittäneen selvitystä siitä, että pankilla vakuutena olleiden factoringrahoitukseen perustuneiden saatavien määrä on ylittänyt yhtiön factoringrahoitukseen perustuneen velan kahden vuoden ajan ennen konkurssia. Vakuuden määrä on näissä olosuhteissa ollut kohtuudella ennakoitavissa. Selvitystä ei ole siitä, että vakuuskannan muutokset olisivat yhtiön liiketoimintaan ja factoringrahoituksen luonteeseen nähden poikkeuksellisia. Siten vakuuskannan arvon nousu ei asiassa sellaisenaan osoita, että yhtiö olisi antanut vakuuden sellaisesta velasta, jonka syntyessä vakuudesta ei ollut sovittu. Julkivarmistus 10. Takaisinsaantilain 14 §:n säännökseen sisältyy edellä kohdissa 2 ja 5 tarkoitettu vaatimus, jonka mukaan vakuusoikeuden syntymisen vaatimat toimet on tullut tehdä ilman aiheetonta viivytystä velan syntymisen jälkeen. Tämä lisäedellytys koskee myös tilanteita, joissa vakuudesta on tosin sovittu lainan antamisen yhteydessä, mutta vakuusoikeus ei kuitenkaan ole syntynyt heti taikka ilman aiheetonta viivytystä. Hallituksen esityksessä tällaisten tilanteiden on katsottu viittaavan siihen, ettei vakuus ole tosiasiallisesti ollut velan syntymisen edellytyksenä, vaan se on annettu vasta velallisen maksuvaikeuksien ilmettyä. Vakuusoikeuksille ominaisen ulkopuolisen havaittavissa olevan julkisuuden tulisi syntyä mahdollisimman pian velanoton ja vakuusjärjestelystä sopimisen jälkeen (HE 102/1990 vp s. 61 - 62). Panttausilmoituksen selkeyttä ja viivytyksettömyyttä on edellytetty myös oikeuskäytännössä (KKO 2005:131). 11. Tässä asiassa kaikkiin yhtiön pankille vakuudeksi siirtämiin laskuihin on tehty merkintä saatavan siirrosta pankille ja siitä, että maksu voidaan pätevästi suorittaa vain pankille. Konkurssipesä ei ole riitauttanut tätä panttausilmoitusta sinänsä, vaan kanteen nimenomaisena perusteena on pankille siirretyistä ja pankin perimistä laskusaatavista kertyneen vakuusylijäämän kasvaminen kriittisenä aikana ennen konkurssia. Tällöin voi olla edellä todetuin tavoin perusteltua katsoa, että uudet saatavat ovat osin vakuutena vanhempia saatavia vastaan annetulle luotolle. Tällaisessa tapauksessa julkivarmistus ei tapahdu samalla tavoin välittömästi kuin pääsääntöisesti factoringrahoituksessa (Jarmo Tuomisto, 2012, s. 502). 12. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan factoringrahoituksessa on koko sopimuksen voimassaolon ajan ollut pankin hyväksi vakuusylijäämää. Kun factoringrahoitusta tarkastellaan edellä kohdissa 6 ja 7 todetuin tavoin kokonaisuutena, ei sen osalta ole katsottava laiminlyödyn viivytyksetöntä julkivarmistusta velan syntymisen jälkeen. Asiassa on kuitenkin erikseen arvioitava takaisinsaantilain 14 §:n asettamien vaatimusten täyttymistä muiden velkojen osalta. Riidatonta on, että kanteen kohteena olevat 44 119,28 euroa on käytetty yhtiön muiden kuin factoringrahoituksesta syntyneiden velkojen maksuun. 13. Factoringrahoitukseen on kiinteästi liittynyt pankin yhtiölle samaan aikaan avaama luotollinen shekkitili. Tili on toiminut paitsi factoringluoton, myös siitä erillisen shekkitililuoton maksuliikennetilinä. Shekkitililtä yhtiö on voinut nostaa luottoa, ja sille pankki on osapuolten sopimuksen mukaisesti siirtänyt factoringlaskujen perusteella luototettavat varat ja factoringrahoituksen vakuusylijäämän. Pankin 9.8.2010 tekemän ilmoituksen mukaan pankin saatava luotollisesta shekkitilistä on 8.4.2010 tapahtuneen suorituksen jälkeen ollut 395 028,62 euroa. Muista luotoista on asiassa nimenomaisesti yksilöity ainoastaan yhtiön 31.8.2009 nostama 50 000 euron luotto. 14. Vakuusylijäämän kasvu kriittisenä aikana on valtaosin tapahtunut sanotun 50 000 euron lainan antamisen jälkeen. Vakuuden ovat muodostaneet yleispanttauksen mukaisesti pantteina olleet laskusaatavat. Vakuusylijäämän kasvua takaisinsaannin kriittisenä aikana on tällaisen erillisen luottopäätöksen suhteen jo lähtökohtaisesti pidettävä vanhasta velasta annettuna vakuutena. Pankki ei ole edes väittänyt, että erillistä luottoa myönnettäessä olisi erikseen sovittu, että laskusaatavat olisivat olleet myös sen vakuutena ja että myös tuo luotto olisi tullut osaksi factoringrahoitusta. Näin ollen edellä kohdassa 6 kuvattu vakuusmassa-ajattelu ei ulotu sanottuun 50 000 euron erillisluottoon. Tällöin myöskään julkivarmistuksen ei voida tuohon luottoon nähden katsoa tapahtuneen edellä kohdassa 12 kuvatulla tavalla osana factoringrahoituksen kokonaisuutta ja tällä perusteella viivytyksettä. Kun pankki ei ole esittänyt muutakaan selvitystä julkivarmistuksesta erillisluottoon nähden, takaisinsaantilain 14 §:n edellytykset vakuuden peräytymiselle täyttyvät. Korkeimman oikeuden johtopäätös 15. Korkein oikeus katsoo, että yhtiön laskusaatavien siirrot ja panttaukset pankille ovat 44 119,28 euron osalta takaisinsaantilain 14 §:n nojalla konkurssipesään peräytyvää vakuutta. 16. Alemmat oikeudet eivät ole konkurssipesän takaisinsaantikanteen hylätessään lausuneet pankin esittämästä kuittausvaatimuksesta. Kuittausvaatimuksen käsittelemistä varten asia on palautettava käräjäoikeuteen. Päätöslauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Päivi Hirvelä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170064 ECLI:FI:KKO:2017:64 KKO:2017:64 Konkurs Återvinning till konkursbo Factoring S2014/804 1882 2017-10-04 Enligt ett factoringavtal mellan en bank och ett bolag var bolagets fakturafordringar som överförts på banken säkerhet för bolagets alla skulder till banken. Innan bolaget försattes i konkurs växte säkerhetens belopp under den kritiska tid som avses i 14 § lagen om återvinning till konkursbo. Under denna tid beviljade banken bolaget dessutom ett separat nytt lån. Banken visade inte att det beträffande detta lån separat hade överenskommits om att fakturafordringarna skulle ha varit säkerhet även för detta lån och att även det skulle ha blivit en del av factoringfinansieringen. Beträffande det separata lånet ansågs den tillkomna överskjutande säkerheten ha givits som säkerhet för den gamla skulden." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170065 ECLI:FI:KKO:2017:65 KKO:2017:65 Oikeudenkäyntimenettely Todistelu Hyödyntämiskielto Todistaja Pakkokeino Salainen pakkokeino Itsekriminointisuoja R2016/439 1889 2017-10-05 Syyttäjä oli nimennyt rikosasiassa vastaajan äidin todistajaksi. Äiti kieltäytyi läheissuhteensa perusteella todistamasta. Syyttäjän sallittiin esittää kirjallisina todisteina telekuunteluilla ja teknisellä kuuntelulla tallennetut äidin ja vastaajan sekä äidin ja kahden muun henkilön väliset, kirjalliseen muotoon saatetut keskustelut. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 10.4.2015 Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä petoksesta, törkeän petoksen yrityksestä ja törkeästä väärennyksestä (kohdat 34, 35 ja 44) yhteiseen yhden vuoden viiden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, johon sisältyi myös täytäntöönpantavaksi määrätty jäännösrangaistus. Käräjäoikeus katsoi A:n tunnustamisen ja muun näytön perusteella, että A oli 1. - 18.8.2014 erehdyttänyt väärentämiensä tekstiviestien ja internetsivustojen avulla useita asianomistajia luovuttamaan verkkopankkitunnuksiaan sekä tämän jälkeen käyttänyt kyseisiä tunnuksia oikeudettomasti ja yrittänyt tehdä tai tehnyt tilisiirtoja siten, että varat oli saatu siirrettyä hänen hallintaansa. A oli myös yrittänyt hakea pikaluottoja eräiden asianomistajien tiedoilla. A oli näin aiheuttanut asianomistajille useiden kymmenien tuhansien eurojen vahingon tai vahingonvaaran. Lisäksi A:n syyksi luettiin se, että hän oli rahoituslaitosten nimissä tehnyt ja lähettänyt lukuisille yksityishenkilöille edellä mainittuja vääriä verkkopankkitunnusten kalasteluviestejä. Käräjäoikeus hylkäsi muut vastaavanlaiseen menettelyyn perustuneet syytteet petoksista ja törkeistä petoksista sekä niiden yrityksistä ja törkeästä väärennyksestä (kohdat 8 - 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 - 33). Mainituissa kohdissa tekoajat olivat aikavälillä 27.2. - 25.7.2014, ja teonkuvausten mukaan A oli toiminut yhdessä erään toisen henkilön kanssa. Käräjäoikeus katsoi, että A:n osallisuus tekoihin oli selvitetty elokuun 2014 osalta, mutta A:n syyllisyydestä tätä aikaisempiin rikoksiin ei ollut näyttöä. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Juha Fredriksson ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden päätös 10.2.2016 ja tuomio 23.3.2016 Syyttäjä valitti hovioikeuteen hylättyjen syytteiden osalta. Hovioikeudessa syyttäjä nimesi uusiksi kirjallisiksi todisteiksi litteroinnit kolmesta keskustelusta, joissa A:n äiti B oli keskustellut A:n kanssa vankilan tapaamistilassa sekä kahden muun henkilön kanssa puhelimessa. Keskustelut oli tallennettu teknisellä kuuntelulla ja telekuunteluilla. Samalla syyttäjä nimesi B:n uudeksi todistajaksi. Hovioikeuden pääkäsittelyssä B kieltäytyi todistamasta vedoten vaitiolo-oikeuteensa A:n läheisenä. Tämän johdosta hovioikeus katsoi päätöksessään, ettei myöskään litterointien käyttämistä todisteena voitu sallia, koska B oli käyttänyt oikeuttaan kieltäytyä todistamasta ja litterointien todistusteema olisi ollut sama kuin B:n kuulemisen. Pääasiaa koskevassa tuomiossaan hovioikeus hylkäsi syyttäjän valituksen ja pysytti käräjäoikeuden tuomion A:n osalta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Katara, Caritha Aspelin ja Kaisa Voima. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa todistelun vastaanottamista koskevasta hovioikeuden päätöksestä, jolla hovioikeus ei ollut sallinut käyttää kirjallisina todisteina kolmen keskustelun litterointeja. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että todisteet, joita päätös koskee, otetaan vastaan. Syyttäjä vaati lisäksi, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n syyksi luetaan kohdissa 8 - 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 - 33 kuvatut törkeät petokset, törkeän petoksen yritykset, petokset, petoksen yritykset ja törkeä väärennys, että A:n rangaistusta korotetaan ja että A tuomitaan menettämään valtiolle kohdassa 14 tarkoitetun rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 16 400 euroa. A vaati vastauksessaan, että syyttäjän valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Ratkaisu valituslupahakemukseen Syyttäjälle myönnetään valituslupa myös siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Pääasiaratkaisun perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus on kohdissa 34, 35 ja 44 katsonut A:n syyllistyneen törkeään petokseen, törkeän petoksen yritykseen ja törkeään väärennykseen, jotka oli tehty 1. - 18.8.2014. A:n on katsottu väärennettyjen tekstiviestien ja internetsivustojen avulla erehdyttäneen useita yksityishenkilöitä luovuttamaan verkkopankkitunnuksensa, joita A on oikeudettomasti käyttänyt tilisiirtojen ja luottohakemusten tekemiseen. Käräjäoikeus on sen sijaan hylännyt muut vastaavanlaiseen menettelyyn perustuneet syytteet petoksista ja törkeistä petoksista sekä niiden yrityksistä ja törkeästä väärennyksestä 27.2. - 25.7.2014 (kohdat 8 - 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 - 33). Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi ennen elokuuta 2014 ollut osallisena syytteissä tarkoitettuihin rikoksiin. 2. Syyttäjä on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hylättyjen syytekohtien osalta hovioikeuteen ja tällöin nimennyt uusiksi kirjallisiksi todisteiksi litteroinnit kolmesta keskustelusta, joissa toisena osapuolena on ollut vastaaja A:n äiti B. Ensimmäinen litterointi on koskenut telekuuntelussa tallennettua B:n puhelinkeskustelua 12.9.2014 yhden A:n kanssasyytetyn, C:n kanssa. Toinen todisteista on ollut teknisessä kuuntelussa tallennettu keskustelu A:n ja B:n välillä Vantaan vankilan tapaamistiloissa 11.10.2014. Kolmas litterointi on koskenut telekuuntelussa 23.10.2014 tallennettua puhelinkeskustelua B:n ja \"Tero\"-nimisen henkilön välillä. Lisäksi syyttäjä on hovioikeudessa nimennyt B:n uudeksi todistajaksi. Syyttäjä on ilmoittanut litterointien todistusteemaksi sen, että A oli ollut ulkopuolisten kertoman mukaan mukana rikosten tekemisessä alusta alkaen ja että rikokset olivat jatkuneet samanlaisina. Syyttäjä on ilmoittanut todistaja B:n todistusteeman olevan sama kuin litterointien teema. 3. Hovioikeuden pääkäsittelyssä B on vastaajan äitinä kieltäytynyt todistamasta. Hovioikeus ei päätöksessään 10.2.2016 ole sallinut syyttäjän kirjallisiksi todisteiksi nimeämien B:n mainittujen keskustelujen litterointien käyttämistä todisteena asiassa, koska B oli käyttänyt oikeuttaan kieltäytyä todistamasta ja hänen todistusteemansa olisi ollut sama kuin litterointien. 4. Tuomiossaan hovioikeus on hylännyt syyttäjän valituksen ja pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. 5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän muutoksenhaun johdosta kysymys ensin siitä, estääkö rikosasian vastaaja A:n äidin B:n kieltäytyminen todistamasta sen, että hänen mainittuja salaisilla pakkokeinoilla tallennettuja ja kirjalliseen muotoon saatettuja keskustelujaan käytettäisiin asiassa todisteina. Jos litterointien käyttäminen todisteina sallitaan, kysymys on toiseksi näytön arvioinnista hylättyjen syytekohtien osalta sekä niistä mahdollisesti tuomittavista seuraamuksista. Sovellettavat säännökset 6. Oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevat 17 luvun säännökset on uudistettu lailla 732/2015, joka on tullut voimaan 1.1.2016. Oikeudenkäyntiä koskevia säännöksiä sovelletaan lähtökohtaisesti heti myös jo vireillä olevissa asioissa. Mainitussa laissa olevan siirtymäsäännöksen mukaan asiassa, joka on tullut vireille ennen lain voimaantuloa, noudatetaan kuitenkin lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä vaitiolovelvollisuudesta ja -oikeudesta oikeudenkäynnissä. Koska tämä asia on tullut vireille ennen mainitun lain voimaantuloa, asiassa noudatetaan näin ollen aikaisemman lain säännöksiä siltä osin kuin kysymys on vaitiolovelvollisuudesta ja -oikeudesta oikeudenkäynnissä. 7. Jo asiassa sovellettavan aiemman lain aikana lähtökohtana on ollut niin sanottu vapaan todistelun periaate, josta poikkeamiselle on oltava riittävät oikeudelliset perusteet laissa. Periaate sisältää sen voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentissa (732/2015) lausutun oikeusohjeen, että asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle, jollei laissa toisin säädetä. 8. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n (571/1948) mukaan todistaja ei saa kieltäytyä todistamasta. Pykälässä säädetään kuitenkin tästä lähtökohdasta poikkeavasta asianosaisen lähiomaisen oikeudesta kieltäytyä kokonaan todistamasta. Pykälän mukaan vastoin tahtoansa älköön todistamaan vaadittako muun muassa sitä, joka on asianosaisen suoraan etenevässä tai takenevassa polvessa oleva sukulainen (2 kohta). Voimassa olevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa (732/2015) on tältä osin asiallisesti vastaava säännös asianosaisen läheisen kieltäytymisoikeudesta. 9. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin (571/1948) mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi sitä tehdä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai toista, joka on häneen sellaisessa suhteessa kuin luvun 20 §:ssä on sanottu. Tästä niin sanotusta itsekriminointisuojasta, joka koskee myös asianomaisen henkilön läheistä, säädetään aiempaa oikeustilaa asiallisesti vastaavasti voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 momentissa (732/2015). 10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä (732/2015) säädetään todisteen hyödyntämiskiellosta. Pykälän 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää luvun 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta. Niin kuin lainkohdan esitöissäkin on todettu, hyödyntämiskielto koskee myös epäiltyyn tai vastaajaan luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan läheisen vaitiolo-oikeutta loukaten hankittua todistetta (HE 46/2014 vp s. 89). 11. Tässä asiassa vastaaja A:n äiti B on kieltäytynyt kokonaan todistamasta mainitun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n 2 kohdan (571/1948) nojalla. Tähän ja siihen nähden, että todisteiden todistusteemat olisivat olleet samat, hovioikeus ei ole sallinut B:n keskustelujen litterointien käyttämistä todisteina asiassa. Korkein oikeus toteaa, että kysymystä litterointien käyttämisestä todisteina on arvioitava sekä itsekriminointisuojaan liittyvän läheisen vaitiolo-oikeuden (eli niin sanotun läheiskriminointisuojan) että asianosaisen läheisen kokonaiskieltäytymisoikeuden kannalta. Läheisen vaitiolo-oikeus 12. Rikoksesta epäillyn oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen ovat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä vaatimuksia. Itsekriminointisuoja ei kuitenkaan anna suojaa syyllisyyttä tukevia lausumia vastaan sinänsä, vaan se turvaa sitä, ettei tällaisia todisteita hankita epäillyltä pakottamalla tai painostamalla (esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Ibrahim ja muut v. Iso-Britannia 13.9.2016 kohta 267 sekä KKO 2014:82 kohta 17 ja KKO 2015:6 kohta 11). Itsekriminointisuoja ei koske jonkin viranomaistoimenpiteen passiivista sietämistä. Henkilö on velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän ja takavarikon, puhalluskokeen sekä veri-, virtsa- ja ääninäytteen ja DNA-testiä varten hius- tai kudosnäytteen ottamisen (esim. Saunders v. Iso-Britannia 17.12.1996 kohta 69 ja Jalloh v. Saksa 11.7.2006 kohta 102). Suoja ulottuu niihin tilanteisiin, joissa henkilö pakotetaan aktiivisesti tuottamaan raskauttavia todisteita, kuten tunnustamaan tai kertomaan todisteen sijaintipaikka taikka johdattamaan todisteen luokse (LaVM 19/2014 vp s. 19 - 20 sekä HE 46/2014 vp s. 58 ja 89). 13. Korkein oikeus katsoo, ettei läheiskriminointisuojaa ole perusteita ulottaa ainakaan pidemmälle kuin itsekriminointisuojaa. Edellä todetut itsekriminointisuojan soveltumisalan rajat koskevat näin ollen vastaavasti myös rikoksesta epäillyn läheisten oikeutta olla myötävaikuttamatta läheisensä syyllisyyden selvittämiseen. Itse- tai läheiskriminointisuoja ei estä epäillyltä tai tämän läheiseltä myös pakkokeinoja käyttämällä saadun todistusaineiston hyödyntämistä, kunhan aineisto ei ole syntynyt tai sitä ei ole hankittu vaikuttamalla epäasianmukaisesti epäillyn tai tämän läheisen tahdonmuodostukseen. Todiste, joka on hankittu ilman asianomaisen henkilön myötävaikutusta, on hyödynnettävissä. 14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut itsekriminointisuojan ulottuvuutta lähemmin tilanteissa, joissa salaisella pakkokeinolla on tallennettu rikoksesta epäillyn keskusteluja, kiinnittämällä huomiota epäillyn toiminnan vapaaehtoisuuteen. Rikoksesta epäillyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei ole katsottu loukatun, kun epäilty oli ryhtynyt teknisellä kuuntelulla tallennettuun keskusteluun toisen henkilön kanssa vapaaehtoisesti ja ilman, että epäiltyä olisi saatettu ansaan tai muutoin houkuteltu antamaan lausumia (Khan v. Iso-Britannia 12.5.2000 kohta 36). Vaitiolo-oikeutta ja itsekriminointisuojaa on sen sijaan katsottu loukatun tilanteessa, jossa tutkintavankeudessa olleen seuraan oli sijoitettu poliisin tietolähteenä toiminut henkilö, joka oli voimakkaasti ohjannut epäiltyä keskustelemaan tutkittavana olleesta rikoksesta. Vaikkei epäiltyä ollutkaan suoranaisesti pakotettu keskustelemaan rikosepäilystä, keskustelut olivat syntyneet kohdistamalla epäiltyyn poliisin tietolähteen toimesta psyykkistä painetta ja johdattelua, minkä vuoksi salaisilla pakkokeinoilla tallennettujen keskustelujen ei katsottu syntyneen vapaaehtoisesti ja spontaanisti (Allan v. Iso-Britannia 5.11.2002 kohdat 50 - 52). Toisaalta itsekriminointisuojaa ei ole katsottu loukatun, kun epäilty oli keskustellut häneltä surmaamistoimeksiannon saaneen henkilön kanssa omassa pihapiirissään. Epäilty ei ollut ollut alisteisessa asemassa suhteessa keskustelukumppaniinsa, vaan hän oli voinut vapaasti päättää tapaamisesta ja keskustelusta (Bykov v. Venäjä 10.3.2009 kohta 102). 15. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolain säännöksillä on määritelty, millaisilla edellytyksillä salaisia pakkokeinoja voidaan käyttää. Esimerkiksi lain 10 luvun 52 §:ssä säädetään eräistä kuuntelu- ja katselukielloista. Pykälässä on säädetty erityisiä rajoituksia muun muassa sille, että kuuntelu kohdistetaan rikoksesta epäillyn ja hänen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetun läheisensä väliseen viestintään. Sikäli kuin pykälässä säädetyistä rajoituksista ei muuta johdu, telekuuntelussa ja teknisessä kuuntelussa voidaan laillisesti tallentaa myös sellaisten henkilöiden välisiä keskusteluja, joilla on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 ja 18 §:n nojalla vaitiolo-oikeus, taikka muutoin itse- tai läheiskriminointisuojan kannalta herkkiä lausumia. Lähtökohtana täytyy tällöin olla, että salaisilla pakkokeinoilla lainmukaisesti tallennettuja keskusteluja voidaan myös käyttää todisteina, vaikka keskustelut olisivat sinänsä luottamuksellisia. 16. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että salaisilta telepakkokeinoilta lähtökohtaisesti puuttuu ihmisoikeustuomioistuimen tarkoittama pakottava elementti. Tämä johtuu jo siitä pakkokeinolain 10 luvun 1 §:stä ilmenevästä ominaisesta piirteestä, että salaisia pakkokeinoja voidaan käyttää niiden kohteiden tietämättä. Telekuuntelulla ja teknisellä kuuntelulla saadaan tietoja kohteen tahdosta riippumatta. Niillä ei pakoteta rikoksesta epäiltyä tai tämän läheistä keskustelemaan tai käyttäytymään itseä tai toista syyllistävällä tavalla. Tilanne voi olla toinen, jos salaisen telepakkokeinon käyttöön poikkeuksellisesti liittyisi edellä perustelujen kohdassa 14 mainittuja muita piirteitä, joiden johdosta epäillyn tai läheisen tahdonmuodostukseen olisi keskustelussa vaikutettu epäasianmukaisella tavalla. 17. Tässä asiassa Helsingin käräjäoikeuden pakkokeinoasioissa tekemillä päätöksillä 22.8.2014 ja 22.10.2014 esitutkintaviranomaiselle on myönnetty lupa kohdistaa telekuuntelua C:n ja B:n käyttämiin teleliittymiin. C:tä ja B:tä epäiltiin tuolloin A:n rikosepäilyihin liittyneistä törkeistä rahanpesurikoksista. Lisäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 23.9.2014 esitutkintaviranomaiselle on myönnetty lupa kohdistaa teknistä kuuntelua muun muassa Vantaan vankilan vankien käytössä olleisiin tiloihin silloin, kun rikoksesta epäilty A on niissä oleskellut. 18. A:n äiti B on edellä perustelujen kohdassa 2 kerrotuin tavoin keskustellut kahdesti puhelimessa poikansa tuttavien kanssa ja kerran henkilökohtaisesti vankilan tapaamistilassa poikansa kanssa. Mainittujen lupien perusteella käytetyillä salaisilla pakkokeinoilla on tallennettu näitä keskusteluja, joissa on tullut esiin seikkoja, jotka liittyvät A:n mahdolliseen osallisuuteen syytteissä tarkoitettuun rikoskokonaisuuteen. Keskusteluista on laadittu syyttäjän kirjallisiksi todisteiksi nimeämät litteroinnit. 19. Mainittuja kuuntelupakkokeinoja on kohdistettu kolmeen eri henkilöön, jotka ovat olleet rikoksesta epäiltyjä. Pakkokeinojen avulla on saatu tallennetuksi ja litteroiduksi B:n keskusteluja henkilöiden tietämättä. Vaikka keskustelut ovat luonteeltaan kuuluneet yksityiselämän suojan piiriin, ne on voitu pakkokeinolain 10 luvun 52 §:stä ilmenevät kuuntelu- ja katselukiellot huomioon ottaen tallentaa pakkokeinolupien perusteella. Asiassa ei ole myöskään ilmennyt, että ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevat säännökset estäisivät todisteiden hyödyntämisen. 20. Korkein oikeus katsoo, että jo kyseisten pakkokeinojen luonteesta johtuen niillä ei lähtökohtaisesti ole voitu vaikuttaa kohdehenkilöiden tahtoon tai käyttäytymiseen. Kun asiassa ei ole edes väitetty, että B:tä olisi johdateltu, erehdytetty taikka fyysisen tai psyykkisen paineen avulla ohjattu keskustelemaan poikansa osallisuudesta syytteenalaisiin tekoihin tai että B:n asema suhteessa keskustelun toiseen osapuoleen olisi ollut alisteinen tai muutoin erityisen haavoittuvainen, Korkein oikeus katsoo, että B on ryhtynyt keskusteluihin vapaaehtoisesti. Näin ollen pakkokeinoilla tallennettujen keskustelujen esittäminen todisteena oikeudenkäynnissä ei voi loukata B:n oikeutta olla myötävaikuttamatta läheisensä syyllisyyden selvittämiseen. Läheisen kieltäytymisoikeus 21. Toiseksi on arvioitava, estääkö B:n vetoaminen kokonaiskieltäytymisoikeuteensa syyttäjän nimeämien todisteiden käyttämisen. Hovioikeus on hyväksynyt B:n kieltäytymisen todistamasta, joten tältä osin kieltäytymisoikeutta ei ole voitu loukata. On kuitenkin arvioitava, merkitsisikö kirjallisiksi todisteiksi nimettyjen litterointien käyttäminen todisteena tosiasiassa läheisen kieltäytymisoikeuden loukkaamista. 22. Korkein oikeus toteaa, että laissa ei ole nimenomaista säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saisi hyödyntää läheisen kokonaiskieltäytymisoikeuden vastaisesti hankittua todistetta. Lähtökohtana kuitenkin on, että näyttöä, joka on esitetty vastoin todistamiskieltoa, ei saa käyttää oikeudenkäynnissä (LaVM 19/2014 vp s. 8 ja HE 46/2014 vp s. 92). Todistusoikeuden yleisistä periaatteista johtuu, että näyttönä ei myöskään voida käyttää todistetta, jonka esittäminen tai hyödyntäminen merkitsisi tosiasiassa todistamiskiellon loukkaamista, kiertämistä tai muutoin sen tarkoittaman suojan murtamista. Tätä ilmentää muun muassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 9 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan henkilöllä, jolla on tuomioistuimessa kuulusteltaessa velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta, ei ole velvollisuutta muun ohella luovuttaa esinettä tai asiakirjaa käytettäväksi todisteena näytön hankkimiseksi salassa pidettävästä tai vaitiolo-oikeuden alaisesta tiedosta. Kunkin todistamiskiellon osalta on kuitenkin erikseen tapauskohtaisesti arvioitava, milloin tällainen kiellon loukkaus voi olla käsillä. 23. Läheisen kieltäytymisoikeudella suojellaan läheisen luottamuksellista suhdetta asianosaiseen. Läheisen kieltäytymisoikeus liittyy muun muassa perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityis- ja perhe-elämän suojaan. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että tällaisen todistamiskiellon tarkemmassa sääntelyssä valtioilla on laajahko harkintamarginaali (ks. esim. Van der Heijden v. Alankomaat 3.4.2012). 24. Oikeudenkäymiskaaressa säädetty läheisen kieltäytymisoikeus koskee sekä rikos- että riita-asioita ja antaa asianosaisen säännöksessä tarkoitetuille läheisille yleisen oikeuden pelkän läheissuhteen perusteella kieltäytyä oikeudenkäynnissä kokonaan todistamasta. Merkitystä ei ole sillä, mistä seikoista läheistä kuultaisiin. Jos taas läheinen suostuu todistamaan tuomioistuimessa, hän on totuusvelvollinen kuten muutkin todistajat, jollei luvun muista säännöksistä muuta johdu. Vastaavankaltainen vaitiolo-oikeus asianosaisen läheisellä on myös rikosasian esitutkinnassa (esitutkintalaki 7 luku 8 §). 25. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä tässä asiassa esillä olevasta kysymyksestä ei ole. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1995:66 katsonut, ettei vastaajan lähiomaista esitutkinnassa puhutelleen poliisin todistajankertomukseen voitu nojautua näyttönä, kun lähiomainen oli alustavassa puhuttelussa kertonut syytteessä tarkoitetusta teosta ja myöhemmin oikeudenkäynnissä kieltäytynyt todistamasta asiassa. Nyt ei ole kysymys vastaavasta tilanteesta, jossa pyrittäisiin toista todistuskeinoa käyttämällä esittämään näyttöä läheisen rikosprosessin aikaisemmassa vaiheessa esitutkintaviranomaiselle kertomasta, vaan todisteeksi on nimetty B:n muiden henkilöiden kanssa käymiä yksityisluonteisia keskusteluja. Mainitun ratkaisun perusteella ei näin ollen voida tehdä sellaista päätelmää, että B:n keskustelujen käyttäminen todisteena merkitsisi läheisen kieltäytymisoikeuden kiertämistä. 26. Korkein oikeus katsoo, että vastaavasti kuin edellä on läheiskriminointisuojan osalta todettu, myös läheisen kokonaiskieltäytymisoikeutta loukkaisi se, jos todiste olisi hankittu läheiseltä pakottamalla, painostamalla tai muutoin hänen tahdonmuodostukseensa epäasianmukaisesti vaikuttamalla. Kuten edellä kohdassa 20 on todettu, tässä asiassa ei ole esitetty väitteitä tällaisesta epäasianmukaisesta vaikuttamisesta. 27. Läheisen kieltäytymisoikeutta koskevan voimassa olevan säännöksen esitöiden mukaan säännöksen tarkoituksena on suojella asianosaisen ja hänen läheisensä luottamuksellisia ja läheisiä suhteita, jotka voisivat vaarantua, jos toinen osapuoli olisi aina velvollinen kertomaan hänelle luottamuksellisesti uskottuja tai perhe-elämässä saatuja tietoja, jotka voivat olla toiselle haitallisia tai muuten arkaluonteisia. Todistamisvelvollisuus asettaisi osapuolen vaikeaan ristiriitatilanteeseen, jos hänen pitäisi valita valehtelemisen ja toiselle mahdollisesti haitallisten tietojen totuudenmukaisen kertomisen välillä. Tällaisessa tapauksessa voidaan myös asettaa kertomuksen luotettavuus kyseenalaiseksi (HE 46/2014 vp s. 74 - 75). Vastaavien seikkojen on jo vanhastaan nähty olevan läheisen kieltäytymisoikeuden taustalla (esim. Tauno Tirkkonen, Uusi todistuslainsäädäntö, 1949 s. 108; Lauri Hormia, Todistamiskielloista rikosprosessissa II, 1979 s. 74 ja Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus II, 2001 s. 217). Kysymys on siis todistajan vapauttamisesta luottamussuhteen ja totuusvelvollisuuden välisestä intressiristiriidasta (ks. myös em. Van der Heijden v. Alankomaat kohta 65). 28. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa B on tehokkaasti vedonnut oikeuteensa kieltäytyä todistamasta eikä häntä ole velvoitettu kertomaan asiasta. Näin ollen hän ei ole joutunut ristiriitatilanteeseen, jossa hänen olisi mahdollisesti tullut valita totuuden kertomisen ja poikansa suojaamisen välillä. B oli käynyt vapaaehtoisesti kyseessä olevia keskusteluja luottamuksellisista, poikansa rikosepäilyihin liittyneistä seikoista. Tällaisten salaisilla pakkokeinoilla jo tallennettujen keskustelujen hyödyntäminen todisteena oikeudenkäynnissä ei sellaisenaan vaaranna hänen ja hänen poikansa välistä luottamussuhdetta. Ne läheisen todistajana antaman kertomuksen luotettavuuteen liittyvät epäilyt, joilla läheisen kieltäytymisoikeutta on myös perusteltu, eivät sovellu nyt kysymyksessä oleviin keskusteluihin, jotka B on käynyt tietämättä keskustelujen tallentamisesta. Nämä näkökohdat koskevat B:n keskusteluja sekä ulkopuolisten että A:n itsensä kanssa. Viimeksi mainitun keskustelun osalta Korkein oikeus toteaa lisäksi, että pakkokeinolain 10 luvun 52 §:ssä säädetyin edellytyksin telekuuntelun ja teknisen kuuntelun kohdistaminen rikoksesta epäillyn ja tämän läheisen väliseen viestintään on nimenomaisesti sallittu. Tämän todisteiden hankkimistavan tekisi pitkälti tyhjäksi se, jos läheisen todistamasta kieltäytymisestä kuitenkin seuraisi kielto käyttää näitä tallenteita todisteina. 29. Korkein oikeus toteaa, ettei todisteiden käyttäminen tosiasiallisesti merkitse läheisen kieltäytymisoikeuden murtamista. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että läheisen kieltäytymisoikeuden sääntelystä tai sen tavoitteista ei ole löydettävissä perusteita, joiden johdosta kyseisten kirjallisten todisteiden esittäminen voitaisiin kieltää. Todisteiden hyödyntäminen 30. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksinään, että syyttäjän todisteiksi nimeämät, kirjalliseen muotoon saatetut keskustelut on tallennettu edellä mainittujen pakkokeinolupien voimassaoloaikoina ja että lupien myöntämiselle on jälkikäteenkin arvioiden ollut olemassa perusteet. Kysymys ei siten ole lainvastaisesti tai muutoin virheellisellä tavalla hankitusta aineistosta. Edellä selostetuin tavoin syyttäjän esittämillä todisteilla ei myöskään loukata läheiskriminointisuojaa eikä läheisen oikeutta kieltäytyä todistamasta. Muuhunkaan syyhyn perustuvaa estettä käyttää todisteina syyttäjän nimeämiä litterointeja asiassa ei ole tullut esille. B:tä ei ole kuultu asiassa todistajana eikä hänen muutakaan kertomustaan ole esitetty todisteena, joten myöskään mahdollisuus hänen vastakuulusteluunsa ei ole ollut asiassa merkityksellinen. Näin ollen litterointien käyttämiselle todisteina asiassa ei ole estettä. Asian jatkokäsittely 31. Asiassa tulee arvioida nyt uusina todisteina sallittujen litterointien sekä muun asiassa esitettävän todistelun kokonaisuutta. Näytön uudelleen arvioiminen tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa. Asia on näin ollen palautettava hovioikeuteen siltä osin kuin se on syyttäjän muutoksenhaun kohteena. Päätöslauselma Hovioikeuden 10.2.2016 tekemä päätös kieltää syyttäjän nimeämien B:n keskusteluista 12.9.2014 C:n, 11.10.2014 A:n ja 23.10.2014 Tero-nimisen henkilön kanssa laadittujen litterointien käyttäminen todisteina kumotaan. Asiassa saa käyttää todisteina sanottuja päätöksessä tarkoitettuja litterointeja. Hovioikeuden tuomio kumotaan A:ta koskevien syytekohtien 8 - 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 - 33 osalta sekä A:lle hänen syykseen jo lainvoimaisesti luetuista rikoksista tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen määräämisen ja kohdassa 14 esitetyn hyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen osalta. Asia palautetaan edellä mainituilta osin Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170065 ECLI:FI:KKO:2017:65 KKO:2017:65 Rättegångsförfarandet Bevisning Förbud mot att använda bevisning Vittne Tvångsmedel Hemligt tvångsmedel Skydd mot självinkriminering R2016/439 1889 2017-10-05 Åklagaren hade i ett brottmål kallat svarandens mor till vittne. På grund av släktskapet vägrade modern att vittna." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170066 ECLI:FI:KKO:2017:66 KKO:2017:66 Rangaistuksen määrääminen Rangaistuslajin valinta Yhdyskuntapalvelu Yhteinen rangaistus Aikaisemmin tuomitun yhdyskuntapalvelun huomioon ottaminen R2016/188 1935 2017-10-11 Kysymys siitä, olivatko aikaisemmat vankeusrangaistukset ja yhdyskuntapalvelurangaistus esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. RL 6 luku 11 § (515/2003) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.2.2015 Käräjäoikeus tuomitsi A:n ryöstön yrityksestä ja huumausainerikoksesta yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. A:n katsottiin kohdassa 1 kääntöveistä asianomistaja B:n kurkulla pitäen käskeneen B:n tyhjentämään taskunsa sekä sen jälkeen viiltäneen B:n käsivarteen kolme haavaa. B ei ollut antanut omaisuuttaan A:lle. Kohdassa 2 A:n katsottiin viljelleen laittomasti hamppua ja kasvattaneen 15 kannabiskasvia asunnossaan. Rangaistuksesta käräjäoikeus totesi, että kohdan 1 ryöstön yritys täyttäisi lähtökohtaisesti teräaseen käytön, uhkauksen ja väkivallan käytön vuoksi törkeän ryöstön kvalifiointiperusteet, mutta tekoa ei ollut pidettävä kuitenkaan kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Kohdassa 2 täysikasvuisista kasveista olisi ollut saatavissa 375 grammaa huumausainetta eli teoreettisesti enimmillään yli 1 000 käyttöannosta. Rangaistusta määrätessään käräjäoikeus otti A:lle tuomitun aiemman rangaistuksen rangaistusta alentavana seikkana huomioon. Käräjäoikeuden mukaan 8 kuukauden vankeusrangaistus oli A:lle oikeudenmukainen seuraamus. A:n aikaisempi rikollisuus edellytti, että vankeusrangaistus oli ehdoton, eikä A:lla siten ollut edellytyksiä myöskään yhdyskuntapalveluun. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Juha Fredriksson ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden tuomio 25.2.2016 Hovioikeus, jonne A valitti, hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut syyksilukemisen ja rangaistuksen mittaamisen osalta. Rangaistuksen lajivalinnan osalta hovioikeus lausui, että muodolliset edellytykset yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle täyttyivät ottaen huomioon vankeusrangaistuksen pituus, A:n antama suostumus ja se, että A:n oli katsottu soveltuvan yhdyskuntapalveluun. Tällöin yhdyskuntapalveluun määrääminen on pääsääntö. Asiassa oli siten kysymys siitä, oliko aiempien ehdottomien vankeusrangaistusten, yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden katsottava tästä huolimatta muodostavan esteen yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle. A oli ennen nyt kysymyksessä olevia tekoja tuomittu vuosina 2009 ja 2011 kaksi kertaa ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja kerran vuonna 2014 yhdyskuntapalveluun. Hovioikeuden mukaan yksi aikaisempi yhdyskuntapalvelu ei vielä estä uuden tuomitsemista. A:n syyksiluetut teot olivat olleet pahoinpitelyjä sekä vanhimman tuomion osalta törkeä kotirauhan rikkominen ja törkeä pahoinpitely. Nyt kysymyksessä oleva teko oli tehty vuonna 2013, eikä A ollut sen jälkeen syyllistynyt uusiin rikoksiin eikä häneen kohdistunut uusia rikosepäilyjä. Yhdyskuntapalvelua puolsi myös A:n nykyinen vakiintunut elämäntilanne. A oli hovioikeudessa kertonut, että hänellä on opiskelupaikka ja vakituinen asunto. Hän oli juuri päättänyt aiemman yhdyskuntapalvelunsa suorittamisen. Toisaalta hänen aiemmin tekemistään rikoksista ei ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa. A:n aikaisemmassa rikollisuudessa oli ollut kyse pahoinpitelyrikoksista, joista osa oli ollut hyvin vakavia tekoja. Myös nyt tuomittava teko oli sisältänyt väkivaltaa ja se oli tehty ehdonalaisen vapauden koeajalla. Lisäksi A:lle tuomitun rangaistuksen pituus puhui yhdyskuntapalvelun määräämistä vastaan. Näin ollen hovioikeus päätyi siihen, että A:n aikaisemmat vankeusrangaistukset olivat rikosten laadun ja samankaltaisuuden vuoksi sekä tuomittujen rangaistusten ankaruuden vuoksi esteenä yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Ari Kyllönen ja Malla Sunell. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Valituslupa myönnettiin A:lle. Valituksessaan A vaati, että hänet tuomitaan yhdyskuntapalveluun hovioikeuden tuomitseman ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta. Vastauksessaan syyttäjä vaati, että valitus hylätään. A:sta tehtiin Korkeimman oikeuden pyynnöstä yhdyskuntapalvelun soveltuvuusselvitys, jonka johdosta asianosaiset antoivat lausumat. A:lle varattiin tilaisuus lausua syyttäjän lausumassaan esittämästä seikasta, jonka mukaan A:han kohdistui uusia rikosepäilyjä. A antoi pyydetyn lausuman. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. A:n on lainvoimaisesti katsottu syyllistyneen ryöstön yritykseen ja huumausainerikokseen. A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että hänet tuomitaan 8 kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun. 2. Syyttäjä on vaatinut, että A:n valitus hylätään muun muassa sen vuoksi, että nyt kysymyksessä olevat rikokset olisi voitu käsitellä samalla kertaa kuin rikos, josta A:lle on aikaisemmin tuomittu yhdyskuntapalvelua. Yhdessä käsittely olisi johtanut syyttäjän mukaan siihen, että yhteinen rangaistus olisi todennäköisesti ollut yli 8 kuukautta vankeutta, jolloin yhdyskuntapalvelua ei voitaisi tuomita. 3. Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, estääkö A:lle aikaisemmin tuomittu yhdyskuntapalvelurangaistus syyttäjän mainitsemista syistä yhdyskuntapalvelun tuomitsemisen nyt kysymyksessä olevista rikoksista. Jos yhdyskuntapalvelu katsotaan mahdolliseksi tuomita, toiseksi asiassa on kysymys siitä, täyttyvätkö yhdyskuntapalvelun edellytykset muutoin vai onko sellaisen tuomitsemiselle este. Rangaistuksen pituutta koskevan edellytyksen arviointi 4. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan, siinä muodossa kuin se rikoksentekohetkellä oli laissa 515/2003, rikoksentekijä, joka tuomitaan pituudeltaan määrättyyn, enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden ole katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. 5. A on syyllistynyt nyt kysymyksessä oleviin rikoksiin 20.7.2013. Hän on tämän jälkeen syyllistynyt 8.10.2013 tehtyyn pahoinpitelyyn, josta hänelle on käräjäoikeudessa 13.8.2014 tuomittu osittain täytäntöönpannun jäännösrangaistuksen kanssa yhteiseksi rangaistukseksi 3 kuukauden vankeuden sijasta 90 tuntia yhdyskuntapalvelua. Mainittu rangaistus on otettu Korkeimmassa oikeudessa käsiteltävässä asiassa rangaistusta alentavana seikkana huomioon. 6. Korkein oikeus toteaa, että rangaistuksen määräämistä koskevilla rikoslain säännöksillä on yleisesti pyritty siihen, ettei rikosten ilmitulon ajankohta ja rangaistusten tuomitseminen eri oikeudenkäynneissä vaikuta rangaistustasoon. Seuraamusharkinnan tulee tapahtua tekokokonaisuuksien pohjalta, eikä rangaistuksen laatu ja määrä tai kokonaisrangaistus saisi riippua siitä, onko rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä, jos ne periaatteessa olisi kaikki voitu käsitellä yhdessä. 7. Nyt kysymyksessä olevat rikokset olisi voitu käsitellä samassa oikeudenkäynnissä 8.10.2013 tehdyn rikoksen kanssa. Tuomittujen rangaistusten pituus huomioon ottaen A:lle ei todennäköisesti olisi voitu tuomita yhdyskuntapalvelua, mikäli kaikki rikokset olisivat olleet käsiteltävinä samalla kertaa ja niistä olisi tuomittu yksi yhteinen rangaistus. 8. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan yhdyskuntapalvelurangaistus on kuitenkin muiden edellytysten täyttyessä mahdollinen, mikäli rikoksentekijä tuomitaan korkeintaan kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen. Säännös on tältä osin yksiselitteinen, eikä siinä ole viitattu aikaisemmin tuomittujen rangaistusten vaikutukseen arvioitaessa säännöksessä mainittua kahdeksan kuukauden enimmäispituutta. Rangaistuksen enimmäispituutta koskevan edellytyksen osalta huomioon otetaan vain se rangaistus, joka on kyseisessä tuomiossa määrätty, huolimatta siitä, että kyseisestä teosta olisi voitu tuomita rangaistus yhdessä aikaisemmin tuomitun rangaistuksen kanssa. Yhdyskuntapalvelun tuomitsemisen esteet muilta osin 9. A:lle määrätty vankeusrangaistus on kahdeksan kuukautta, A suostuu yhdyskuntapalvelun määräämiseen ja soveltuvuusselvityksen perusteella hän todennäköisesti suoriutuu siitä. Korkein oikeus katsoo, että yhdyskuntapalvelun tuomitseminen A:lle nyt kysymyksessä olevista teoista olisi nämä seikat huomioon ottaen mahdollista. 10. Yhdyskuntapalvelu on pääsääntö silloin, kun sen tuomitsemisen edellytykset täyttyvät. Yhdyskuntapalvelun esteeksi voivat kuitenkin muodostua ehdottomat vankeusrangaistukset, aikaisemmat yhdyskuntapalvelurangaistukset tai muut painavat syyt. Tällä hetkellä voimassa olevan rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa (401/2015) esteenä mainitaan myös rikollisen toiminnan jatkaminen. 11. Arvioitaessa A:n aikaisempia rangaistuksia huomioon tulee muun ohella ottaa niiden lukumäärä ja ankaruus sekä aikaisempien rikosten vakavuus, uusimisnopeus ja aika, joka teoista on kulunut. Mitä pidemmästä ajanjaksosta on kysymys, sitä pienempi on aikaisempien rangaistusten merkitys. 12. Kuten lain esitöistä ilmenee, arvioitaessa aikaisemmin tuomittujen rangaistusten merkitystä yhdyskuntapalvelurangaistuksen tuomitsemisen esteenä huomioon voidaan ottaa myös tuomittavana olevan rangaistuksen ankaruus osana tekijän kokonaisrikollisuutta (HE 44/2002 vp s. 208 - 209). 13. A:lle nyt tuomittu vankeusrangaistus on aivan yhdyskuntapalvelurangaistuksen edellytysten ylärajalla. Lisäksi A on aiemmin tuomittu edellä mainittuun 90 päivän yhdyskuntapalvelurangaistukseen teosta, joka olisi voinut tulla tuomittavaksi samalla kertaa nyt kysymyksessä olevan teon kanssa. Kuten kohdassa 7 on todettu, A:lle ei todennäköisesti olisi tällöin voitu tuomita yhdyskuntapalvelua. Rikoslain 7 luvun 6 §:n esitöissä (HE 48/1997 vp s. 8) on esitetty, että tämän kaltaisissa tapauksissa tulisi noudattaa yhdenvertaisuusperiaatteen takia yhdyskuntapalvelun tuomitsemisessa pidättyvyyttä. Korkein oikeus katsoo, yhdenvertaisuusperiaate huomioon ottaen, että yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle tulisi tällaisessa tilanteessa olla hyvin painavat perusteet. 14. A on aikaisemmin vuonna 2010 tuomittu 3 vuoden 4 kuukauden vankeuteen vuonna 2009 tehdyistä törkeästä kotirauhan rikkomisesta ja törkeästä pahoinpitelystä sekä vuonna 2011 tuomittu 7 kuukauden vankeuteen pahoinpitelystä, joka oli tehty vuonna 2010. 15. A on siten aikaisemmin syyllistynyt vakaviin rikoksiin, jotka ovat olleet laadultaan samankaltaisia eli pahoinpitelyrikoksia. Myös nyt kysymyksessä olevista rikoksista kohdan 1 ryöstön yritys on sisältänyt vakavaa, teräaseella tehtyä väkivaltaa. 16. Nyt kysymyksessä olevat rikokset on tehty vuonna 2013, jolloin A:n aikaisemmista tuomioista ja rikoksista oli kulunut kahdesta kolmeen vuotta. A oli vapautunut suorittamasta aikaisempia vankeusrangaistuksiaan heinäkuussa 2012 ja syyllistynyt nyt käsiteltävänä oleviin rikoksiin noin vuoden kuluttua vapautumisestaan ja aikaisempien rangaistusten koeajalla. Korkein oikeus toteaa, ettei A:n aikaisemmista teoista ole vielä kulunut niin pitkää aikaa, että niiden merkitys, harkittaessa yhdyskuntapalvelurangaistuksen tuomitsemisen edellytyksiä tästä teosta, olisi kokonaan poistunut. 17. A:lle nyt tuomitun rangaistuksen pituus sekä hänen aikaisemmat rangaistuksensa puhuvat rikosten laadun, samankaltaisuuden sekä tuomittujen rangaistusten ankaruuden johdosta selkeästi yhdyskuntapalvelurangaistuksen tuomitsemista vastaan. 18. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan merkitystä harkinnassa voidaan kuitenkin antaa myös tekijän elämäntilanteelle yleisemmin (KKO 2003:77). Vaikka henkilö olisi tuomittu aikaisemmin useampaan vankeus- tai yhdyskuntapalvelurangaistukseen, voidaan joissain tilanteissa katsoa, että yhdyskuntapalvelun estävää painavaa syytä ei ole. Näin saattaa olla, mikäli tekijä on uskottavasti irtaantunut aikaisemmasta rikollisesta toiminnastaan ja muuttanut rikosten uusimiseen liittyvää elämäntapaansa todennettavalla tavalla. Vastaavasti vuonna 2015 toteutetun rikoslain muutoksen (401/2015) esitöissä todetaan, että henkilön selvästi muuttunut elämäntilanne ja muutoksen tukeminen voivat olla peruste tuomita edelleen yhdyskuntapalvelua, vaikka aikaisempia yhdyskuntapalveluja olisi ollut useita (HE 215/2014 vp s. 89 - 90). 19. A on kertonut väsyneensä ja kyllästyneensä entiseen elämäntapaansa. Hän on esimerkiksi katkaissut suhteensa entiseen kaveripiiriinsä ja keskittynyt viemään omia asioitaan eteenpäin. A:sta laaditun seuraamusselvityksen mukaan hänen elämäntilanteensa on riittävän vakaa yhdyskuntapalvelusta suoriutumiseen. A elää avoliitossa, hänellä on vakituinen asunto ja opiskelupaikka. Seuraamusharkintalausunnon mukaan A vaikuttaa motivoituneelta jatkamaan elämänmuutosta. 20. Syyttäjä on A:sta laaditun seuraamusselvityksen johdosta antamassaan lausumassa kuitenkin todennut, että A:lla on uusia, avoinna olevia rikosasioita. Lausuman liitteenä olevien haastehakemusten mukaan A:ta epäillään näpistyksestä ja huumausaineen käyttörikoksesta sekä kahdesta lievästä vahingonteosta ja järjestysrikkomuksesta. Korkein oikeus toteaa, että kyseiset uudet rikosasiat eroavat laadultaan A aikaisemmasta rikollisuudesta ja niitä voidaan pitää vähäisinä. 21. Korkein oikeus toteaa, että seuraamusselvityksessä esitetyt näkökohdat A:n elämäntilanteen muutoksesta ovat uskottavia ja tukevat yhdyskuntapalvelun määräämistä, vaikka uudet rikosepäilyt eivät ole omiaan vahvistamaan seuraamusselvityksessä todettuja seikkoja. Toisaalta A:lle on nyt tuomittu kahdeksan kuukauden vankeusrangaistus. Tämä ja A:n aikaisempi rikollisuus puhuvat yhdyskuntapalvelun tuomitsemista vastaan, minkä lisäksi harkinnassa on kohdassa 7 todetun mukaisesti erityisesti otettava huomioon A:n kokonaisrangaistukseen liittyvät seikat. Asiaa kokonaisuutena harkittuaan Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa yhdyskuntapalvelun tuomitsemista vastaan puhuvat seikat ovat painavampia. Näin ollen hovioikeuden tuomiota ei ole aihetta muuttaa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170066 ECLI:FI:KKO:2017:66 KKO:2017:66 Bestämmande av straff Val av straffart Samhällstjänst Gemensamt straff Beaktande av tidigare ådömd samhällstjänst R2016/188 1935 2017-10-11 Fråga om tidigare fängelsestraff och ett tidigare samhällstjänststraff utgjorde hinder för att döma ut ett samhällstjänststraff." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170067 ECLI:FI:KKO:2017:67 KKO:2017:67 Lahjus Lahjuksen antaminen Lahjuksen ottaminen Lahjusrikkomus Virkarikos Virkavelvollisuuden rikkominen Tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen R2016/685 1936 2017-10-11 Vapaa-aikaa viettänyt syyttäjä oli tavannut ravintolassa naishenkilön, jota hän oli syyttänyt pahoinpitelystä. He olivat keskustelleet vireillä olevasta pahoinpitelyasiasta. Ravintolan sulkeuduttua he olivat lähteneet syyttäjän kotiin, jossa heidän välillään oli ollut seksuaalista kanssakäymistä. Kysymys siitä, täyttikö menettely lahjuksen antamisen ja ottamisen tai lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt ja oliko syyttäjä menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan. (Ään.)", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170067 ECLI:FI:KKO:2017:67 KKO:2017:67 Muta Givande av muta Tagande av muta Mutförseelse Tjänstebrott Brott mot tjänsteplikt Brott mot tjänsteplikt av oaktsamhet R2016/685 1936 2017-10-11 En åklagare hade under sin fritid på en restaurang kommit i kontakt med en kvinna som han åtalat för misshandel och de hade diskuterat misshandelsärendet som varit anhängigt. Efter att restaurangen stängts hade de gått hem till åklagaren och haft sexuellt umgänge. Fråga om förfarandet uppfyllde rekvisiten för givande och tagande av muta eller mutförseelse och om åklagaren genom sitt förfarande brutit mot sin tjänsteplikt. (Omröstn.) Målets handläggning i hovrätten Ändringssökande i Högsta domstolen Högsta domstolens avgörande Målets handläggning i hovrätten Statsåklagaren väckte 8.12.2015 åtal mot A och B för tagande och givande av muta. Alternativa åtal mot A utgjorde mutförseelse, brott mot tjänsteplikt samt brott mot tjänsteplikt av oaktsamhet. B åtalades i hovrätten även för falsk angivelse. Åtalen grundade sig på det att A, i egenskap av åklagare i ett brottmål där B var svarande, på en restaurang hade kommit i kontakt med B och diskuterat det anhängiga brottmålet, varefter de hade gått hem till A och idkat sex. B hade strax efter händelsen gett oriktiga uppgifter åt polisen om att A skulle ha våldfört sig på henne, vilket hade lett till att A varit misstänkt för tvingande till sexuell handling. Åbo hovrätts dom 1.7.2016 Ifråga om åtalen för tagande och givande av muta konstaterade hovrätten att det blivit outrett att B:s syfte varit att påverka A i anställningen. Vad gäller åtalet för mutförseelse ansåg hovrätten att reglerna om jäv är till för att säkra förtroendet för myndigheternas opartiskhet, varför A:s förfarande inte varit ägnat att minska förtroendet för tjänsteutövningens opartiskhet. Ifråga om brott mot tjänsteplikten konstaterade hovrätten att A:s avsikt inte hade varit att fortsätta att sköta ärendet. Vidare hade det inte framkommit något osakligt när B och A diskuterat ärendet på restaurangen. Ifråga om falsk angivelse konstaterade hovrätten att B:s oriktiga påståenden hade lett till att det inletts en förundersökning där A varit misstänkt för tvingande till sexuell handling. Hovrätten dömde B för falsk angivelse. I övrigt förkastades åtalen. Saken har avgjorts av hovrättsråden Kimmo Vanne, Nina Porkka och Rickard Grönqvist. Ändringssökande i Högsta domstolen Åklagaren yrkade att A döms till straff för tagande av muta eller alternativt mutförseelse, brott mot tjänsteplikt eller brott mot tjänsteplikt av oaktsamhet och att B döms till straff för givande av muta. A och B yrkade att besvären förkastas. Högsta domstolen höll muntlig förhandling i målet. Högsta domstolens avgörande Domskäl Bakgrund och frågeställningen i Högsta domstolen 1. Målet gäller ett åtal som åklagaren väckt mot A och B för händelser under midsommarnatten 20.6.2015. På grund av A:s tjänsteställning har målet behandlats i Åbo hovrätt i första instans. Åklagaren har yrkat på straff åt A för tagande av muta och alternativt för mutförseelse, brott mot tjänsteplikten eller brott mot tjänsteplikten av oaktsamhet. Åt B har åklagaren yrkat straff för givande av muta och för falsk angivelse. 2. Åklagaren har framfört att B vid tidpunkten för gärningen hade varit svarande i ett brottmål där A var åklagare. A hade träffat B i en bar på en restaurang i Mariehamn och de hade bland annat diskuterat brottmålet. Senare samma natt hade de idkat sex, enligt åtalet antingen oralsex eller så att A berört B:s kön. 3. Enligt åtalet för tagande av muta hade A för sin verksamhet som åklagare begärt, tagit emot eller åtminstone godtagit en förmån av B, som syftade till att påverka hans verksamhet i anställningen som åklagare. Enligt det alternativa åtalet för mutförseelse hade A genom nämnda förfarande för egen räkning begärt, tagit emot eller åtminstone godtagit en förmån som minskade förtroendet för tjänsteutövningens opartiskhet. 4. I andra hand har åklagaren yrkat på straff åt A för brott mot tjänsteplikt uppsåtligen eller av oaktsamhet. A hade underlåtit att utföra sina tjänsteplikter på ett behörigt sätt då han blivit jävig att handlägga brottmålet mot B och även underlåtit att uppträda på det sätt som hans ställning förutsatte samt inte sörjt för förverkligandet av det straffrättsliga ansvaret på ett jämlikt sätt enligt vad parternas rättsskydd och allmänintresset krävde. A hade enligt åtalet tagit emot en förmån såsom avses i 15 § i statstjänstemannalagen. 5. Åt B yrkade åklagaren på straff för givande av muta eftersom hon genom det förfarande som ovan nämnts hade utlovat, erbjudit eller givit åt A för dennes verksamhet i anställningen en förmån som var avsedd för honom själv och som syftade till eller var ägnad att påverka hans verksamhet som åklagare. Åtalet mot B för falsk angivelse gällde sådant som B uppgett åt äldre konstapel T strax efter händelsen, vilket lett till en förundersökning där A hade varit misstänkt för tvingande till sexuell handling. 6. Hovrätten förkastade åtalen mot A för tagande av muta, mutförseelse, brott mot tjänsteplikt samt brott mot tjänsteplikt av oaktsamhet. Hovrätten förkastade åtalet mot B för givande av muta men dömde B till straff för falsk angivelse. 7. I Högsta domstolen är det fråga om A gjort sig skyldig till tagande av muta alternativt mutförseelse eller brott mot tjänsteplikt uppsåtligen eller av oaktsamhet samt om B gjort sig skyldig till givande av muta. Bestämmelserna om mutbrott och förarbetena till dem 8. Enligt 16 kap. 13 § 1 mom. strafflagen skall för givande av muta dömas den som åt en tjänsteman för dennes verksamhet i anställningen utlovar, erbjuder eller ger en gåva eller någon annan förmån som är avsedd för tjänstemannen själv eller någon annan och som påverkar eller syftar till eller är ägnad att påverka tjänstemannens verksamhet i anställningen. 9. För tagande av muta skall enligt 40 kap. 1 § 1 mom. strafflagen dömas den tjänsteman som för sin verksamhet i anställningen för egen eller någon annans räkning 1) begär en gåva eller någon annan orättmätig förmån eller på något annat sätt tar initiativ för att få en sådan förmån eller 2) tar emot en gåva eller någon annan förmån som påverkar eller syftar till eller är ägnad att påverka hans eller hennes verksamhet i anställningen eller 3) godtar en sådan gåva eller förmån som nämns i 2 punkten eller ett löfte eller erbjudande om en sådan. 10. Enligt 40 kap. 3 § strafflagen skall för mutförseelse dömas den tjänsteman som för egen eller någon annans räkning 1) begär en gåva eller någon annan orättmätig förmån eller på något annat sätt tar initiativ för att få en sådan förmån, eller 2) tar emot eller godtar en gåva eller någon annan förmån eller godkänner ett löfte eller ett erbjudande om en sådan, så att förfarandet är ägnat att minska förtroendet för tjänsteutövningens opartiskhet, om gärningen inte är straffbar som tagande av muta eller grovt tagande av muta. 11. Enligt lagens förarbeten (RP 58/1988 rd s. 46) är mutstadganden en väsentlig del av den reglering vars mål är att trygga lagligheten i tjänsteutövningen. Syftet med stadganden är speciellt att främja tjänsteutövningens opartiskhet, det vill säga dess oavhängighet av osakliga motiv, vilket är en förutsättning för en lagenlig tjänsteutövning. Genom mutstadgandena försöker man dessutom upprätthålla medborgarnas förtroende för tjänsteutövningens laglighet. 12. Enligt förarbetena förutsätts det inte att gåvan eller förmånen är av ekonomisk natur. Den allmänna utgångspunkten är att alla förmåner som kan användas för eller som är ägnade att påverka mottagarens verksamhet kan vara av det slag som avses i stadgandet för givande av muta (RP 58/1988 rd s. 50). 13. I stadgandet för givande av muta förutsätts det enligt förarbetena inte att gåvan eller förmånen de facto påverkar den mutades verksamhet i anställningsförhållandet. Det räcker att man eftersträvar det, eller att gåvan eller förmånen objektivt sett i allmänhet har en sådan effekt. I svårbedömda fall bör avgörandet basera sig på en helhetsbedömning av situationen med beaktande bl.a. av vilken betydelse aktuella eller kommande åtgärder i anslutning till anställningsförhållandet har för givaren samt de erbjudna förmånernas värde, hur ofta de upprepas och hur sedvanliga de är under förhållanden som hänger samman med t.ex. den aktuella tjänsteverksamheten, samt i vilken mån det med tanke på en korrekt skötsel av anställningsförhållandet kan anses godtagbart att förmånerna accepteras (RP 58/1988 rd s. 49). 14. I fråga om mutförseelse är syftet enligt förarbetena att skydda tilltron till tjänsteutövningens opartiskhet, varför det förfarande som avses i stadgandet borde bedömas så att säga ur en utomståendes synvinkel och med avseende på de objektiva förhållandena. Med tjänsteutövning avses i allmänhet den verksamhet som utövas i ett visst anställningsförhållande. Tilltron till tjänsteutövningens opartiskhet minskas av ett i stadgandet nämnt förfarande, som äventyrar tilltron till att verksamheten i dylika anställningsförhållanden är oberoende av osakliga motiv. Av detta följer att givandet av en gåva eller en förmån måste ha ett samband med mottagarens anställningsförhållande (RP 58/1988 rd s. 57 - 58). Sexuellt umgänge som förmån i mutbrott 15. Högsta domstolen konstaterar att den förmån som avses i bestämmelserna om mutbrott i allmänhet har ett ekonomiskt värde. Att en förmån anses utgöra ett hot mot att tjänsteåtgärder utförs riktigt utgår från tanken att en ensidig ekonomisk fördel kan förväntas väcka en tacksamhetsskuld hos mottagaren eller i övrigt åstadkomma en sådan positiv inställning till givaren, som kan inverka på tjänstemannens beteende i tjänsten eller i varje fall minska förtroendet för att tjänstemannen handlar opartiskt. Såsom det även konstaterats i lagens förarbeten är ekonomiskt värde ingen absolut förutsättning för en orättmätig fördel. En tacksamhetsskuld eller en partisk inställning som äventyrar en saklig tjänsteutövning kan uppkomma även till följd av en sådan immateriell fördel som saknar ekonomiskt värde men som till exempel framkallar välbehag, tillfredsställelse eller njutning. 16. Det är klart att även sexuellt umgänge kan vara en förmån som avses i bestämmelsen, om avsikten är att inverka på hur tjänsten utövas eller i övrigt har anknytning till tjänstemannens tjänsteförhållande. Det är emellertid skäl att beakta att sexualitet är ett grundbehov som hör privatlivet till och att utgångspunkten är att var och en har rätt att utöva sin sexualitet på det sätt den själv väljer. Sexuellt umgänge som baserar sig på respekt för vardera partens självbestämmanderätt bör inte utan att det finns en tydlig orsak därtill förknippas med en presumtion om ensidig strävan efter förmåner eller om osaklig påverkan. I ett umgänge av detta slag är en utgångspunkt att det inte är fråga om givande eller mottagande av någon förmån. Omständigheterna kring händelserna i detta fall 17. Vid tidpunkten för händelserna var A cirka 50 år och B 20 år gammal. A hade verkat som landskapsåklagare i flera år och varit stationerad i Mariehamn medan B saknade fast arbete och hennes studier var ännu oavslutade. Det umgänge som avses i åtalet försiggick vid en tidpunkt då ett mål var anhängigt i tingsrätten i vilket A som landskapsåklagare drev ett åtal mot B för misshandel. Ett försök att hålla en huvudförhandling i målet hade gjorts i maj 2015 men man hade varit tvungen att framskjuta den fortsatta handläggningen till september samma år. 18. Av en händelse hade A och B sedan träffats på en restaurang på midsommarnatten. Till en början hade de diskuterat misshandelsfallet och då bland annat berört frågan om en eventuell förlikning i målet. Det hade varit tal om att B önskat ersättning för utebliven inkomst till följd av att hon varit avstängd från sin arbetsplats på grund av händelsen. A hade framfört som sin åsikt att det inte fanns förutsättningar för B att få den ersättning hon önskade. Diskussionen hade sedan övergått till andra samtalsämnen. Enligt A hade B en stund senare gjort närmanden på restaurangen. Hon hade lutat sig mot A, hållit honom i armen och satt benet mot hans ben. Enligt vittnet H, som stundvis stått vid samma bord som A och B, hade A stått stilla medan B hade varit närgången och förförisk. Enligt B hade hon varit glad och berusad men inte full och det hade varit fråga om normalt krogbeteende från hennes sida. 19. Efter att restaurangen stängt hade A och B varit i varandras sällskap utanför restaurangen. Av bilderna från övervakningskameran framgår att A varit aktiv i detta skede då det enligt A och B diskuterats plats för en fortsättning på kvällen. B har anfört att hon förstått att det skulle komma flera personer på efterfest. Enligt A hade det stått klart för dem vardera att de beger sig på tumanhand till A:s bostad. Av övervakningskamerans inspelning framgår att A och B avlägsnade sig från området utanför restaurangens entré lutade mot varandra. 20. Enligt övervakningsfilmen och den tidsaxel som polisen uppgjort gick A och B klockan 3.56 i riktning mot A:s lägenhet. Det borde ha tagit ungefär fem minuter att gå från restaurangen till lägenheten. Klockan 4.09 och 4.11 skickade B de första textmeddelandena och facebook-meddelanden till sin mor och pojkvän. I meddelandena kallade hon på hjälp. B skickade sitt nästa meddelande klockan 4.45. Hennes pojkvän skickade flera meddelanden mellan 4.29 och 4.46. Han försökte ta telefonkontakt med B men B hade inte svarat. Den enda gången B hade svarat på pojkvännens uppringning hade ägt rum klockan 4.53. 21. A:s och B:s versioner ifråga om vad som hände i lägenheten skiljer sig från varandra. B har berättat att A hade tagit på henne mot hennes vilja och att hon till slut kunnat slita sig loss. A har berättat att han förstått att B velat ha sex när hon närmat sig honom, kysst honom och sagt att hon älskade honom. Enligt A hade han vid tidpunkten varken haft intresse av eller förmåga till sexuellt umgänge men hade gett B oralsex eftersom hon varit sexuellt aktiv. 22. Alarmerad av B:s pojkvän hade polisen kommit till A:s lägenhet cirka klockan 5. Enligt äldre konstapel T som hörts som vittne hade B varit väldigt upprörd och det hade varit svårt att kommunicera med henne. Då T kom till lägenheten befann sig B i lägenhetens WC, vars dörr hon öppnat och från vilken hon avlägsnat sig på uppmaning av T. B hade inte haft några byxor på sig och hon hade dragit i sin skjorta för att skyla sig. Enligt A hade B:s byxor varit vikta på ryggstödet på soffan. 23. T hade fört B till polisstationen och talat med henne där. B hade berättat att hon hade hamnat i samspråk med A på grund av ett ärende. A hade önskat sexuella tjänster för att han skulle hjälpa henne i ärendet. T har i Högsta domstolen bekräftat att undersökningsanmälan var uppgjord av honom och att anteckningen om \"att det skulle ha varit fråga om tjänster och gentjänster\" baserade sig på vad B sagt honom. T hade fått bilden att hon varit tveksam till det hela, men att om det kunde hjälpa henne så låt gå. B hade berättat att hon tyckt att \"nej det här är fel\", men hon hade känt sig tvungen att göra det för annars skulle hon få problem efteråt. I senare förhör har hon bestridit att man diskuterat någonting sådant mellan A och henne. Enligt T hade A påstått att B ändrat sig efter att hon tagit emot ett samtal från pojkvännen. 24. När B har hörts i Högsta domstolen har hon berättat att hon inte har några minnesbilder av diskussionen med T. B har berättat att hon inte kommer ihåg någonting sådant som skulle innebära att det som skett hade haft någonting att göra med misshandelsmålet. B hade inget minne av att ha yttrat någonting som skulle anknyta till uttrycket \"tjänster och gentjänster\". Bedömning av bevisningen 25. Vid bedömningen av A:s och B:s berättelser bör beaktas att de vardera är svarande i denna sak. B har varit åtalad också för falsk angivelse på den grunden att hon berättat att A tvingat henne till sexuellt umgänge. B har bestridit åtalet men har inte sökt ändring i hovrättens dom fastän falsk angivelse har tillräknats henne. B har inte fört fram något som skulle påkalla en omvärdering av påståendet om tvång från A:s sida heller till den del det nu gäller att pröva åtalen för mutbrotten. Det är emellertid uppenbart att hennes ställning i rättegången inverkat på vad hon i handläggningen av målet i dess olika skeden berättat. 26. Centralt för styrkandet av de omständigheter som åtalet grundar sig på är det som B strax efter händelserna berättat för T. Det finns ingen orsak att betvivla T beskrivning av det som B berättat för honom. B har emellertid berättat om händelserna för T i ett samtal under vilket hon ännu varit påverkad av alkohol och ur balans och i ett skede då hennes rättsliga ställning i saken inte ens kunnat bedömas. Utgångspunkten är att betydelsen av en sådan berättelse som bevis är liten. Kraven på en rättvis rättegång begränsar användningen av berättelsen som avgörande bevis (se HD 2016:96 och där anförd rättspraxis). 27. Vid en bedömning av det sexuella umgänget mellan A och B konstaterar Högsta domstolen att berättelserna sammanfaller till de delar de utgör grund för att anse att deras umgänge varit så sexuellt väsentligt att det i sig kan vara en förmån som avses i stadgandena om mutbrott. Åtalen för tagande och givande av muta 28. A har bestridit åtalet och åberopat bland annat att B hade försökt närma sig honom sexuellt och att han givit sig in på sex i anledning av hennes initiativ. Det hade inte varit fråga om någon förmån och i vilket fall som helst hade han inte mottagit någon förmån i anledning av sin uppgift som åklagare. Även B har bestridit åtalet med åberopande av att avsikten med hennes handlande inte hade varit att påverka A:s verksamhet i tjänsten och att det inte ens varit ägnat att inverka på densamma. 29. Utredningen över hur A och B hamnat i den uppkomna situationen med sexuellt umgänge är motsägelsefullt på det sätt som ovan skildrats. Den enda utredningen som direkt tyder på en strävan att påverka A:s verksamhet i anställningen ingår i vittnet T:s berättelse om vad B berättat honom i samtalet genast efter händelsen. Berättelsens värde som bevis försvagas av de omständigheter som omtalas ovan i punkten 26. Den omständighet att B inte längre i Högsta domstolen har kommit ihåg varken vad hon berättat för T eller att händelserna hos A på något sätt skulle ha haft samband med misshandelsmålet minskar ytterligare betydelsen av T:s berättelse som bevis i saken. 30. Högsta domstolen anser att det förblivit ostyrkt att A och B skulle ha diskuterat tjänster och gentjänster såsom B berättat för T. Av denna orsak bör bedömningen av huruvida muta givits och tagits basera sig på övrig utredning över händelserna och omständigheterna kring dem under kvällen och natten. 31. Enligt utredningen i målet har A och B av en händelse firat midsommarnatten på samma restaurang. I restaurangen har B uppsökt A:s sällskap och inlett diskussionen om brottmålet som var anhängigt och i vilket hon var svarande. Enligt vittnena har hon även fysiskt gjort närmanden mot A. 32. Högsta domstolen konstaterar till denna del att umgänget mellan A och B hade ett tidsmässigt nära samband med A:s tjänsteåligganden. Vidare är det otvistigt att A och B åtminstone genast då de träffats i restaurangen har diskuterat ärendet i vilket B var åtalad. Högsta domstolen anser att enbart den omständigheten att B uppsökt A:s sällskap när hon känt igen honom och diskuterat det anhängiga brottmålet med honom inte visar någon strävan att påverka A:s verksamhet i anställningen. Inte heller har det i målet kommit fram något om innehållet i diskussionen mellan A och B som skulle visa en sådan avsikt. I målet har inte företetts någon utredning över att A och B efter samtalet i restaurangen överhuvudtaget skulle ha diskuterat sådant som hade anknytning till A:s arbete. 33. Utgående från det som framgår av inspelningen i övervakningskameran kan A i det skedet anses vara den aktiva i kontakten mellan honom och B. Den omständigheten att A bjudit B hem till sig utan att andra personer varit på kommande utvisar att A önskat fortsätta att fira kvällen på tumanhand med B. B:s berättelse om att gå på efterfest stöder antagandet att hennes avsikt med att gå till A inte varit att ha sexuellt umgänge med honom. 34. Högsta domstolen konstaterar att A såsom landskapsåklagare i ett samhälle av Mariehamns storlek var en rätt känd person, medan B var en ung person i början av sina studier och sitt förvärvsliv. Högsta domstolen anser att skillnaden i A:s och B:s samhälleliga ställning eller åldersskillnaden mellan dem inte är sådana fakta, som kan tillmätas väsentlig relevans vid bedömning av de händelser som ledde till sexuellt umgänge mellan dem. 35. I enlighet med det som konstaterats ovan i punkt 16 kan man inte till A:s och B:s sexuella umgänge anknyta någon presumtion om en ensidig strävan efter förmåner eller om osakligt inflytande om det inte finns klara och tillräckliga bevis för detta. Den enda utredning som finns som klart antyder att det i det sexuella umgänget skulle föreligga ett samband till A:s tjänsteåligganden av det slag åklagaren påstått ingår i vittnet T:s berättelse. Fastän det inte finns anledning att betvivla vittnet T:s trovärdighet som vittne minskas berättelsens betydelse som bevis ansenligt av de omständigheter som nämns i punkt 26. Det finns inte någon annan utredning av betydelse om av vilken natur umgänget mellan A och B varit. I ljuset av bevisningen i målet framstår som en beaktansvärd alternativ förklaring till händelseförloppet att A:s och B:s sexuella umgänge endast var en fortsättning på deras samvaro i berusat tillstånd på restaurangen på morgonnatten och att det sexuella inslaget därför inte haft ett sådant samband till åtalet mot B som avses i strafflagens bestämmelser om givande och tagande av muta. Högsta domstolen anser det sålunda ovisat att A eller B skulle ha gjort sig skyldiga till sådant tagande eller givande av muta som åtalet avser. Åtalet för mutförseelse 36. Avsikten med straffstadgandet om mutförseelse är att skydda tilltron till tjänsteutövningens opartiskhet. För att det skall vara fråga om mutförseelse bör förmånen på ett eller annat vis stå i förhållande till tjänstemannens tjänsteförhållande (till exempel HD 2002:51). Högsta domstolen anser att ett samband i detta fall som beskrivs i åtalet skulle förutsätta att det sexuella umgänget på något sätt skulle hänföra sig till A:s tjänsteförhållande som åklagare. Endast ett tidsmässigt samband mellan händelserna och A:s agerande som åklagare i målet mot B är inte tillräckligt. 37. Högsta domstolen konstaterar att sexuellt umgänge mellan åklagaren och svaranden i ett brottmål vid en tidpunkt när brottmålet ännu är anhängigt minskar tilltron till tjänsteutövningens opartiskhet och gör åklagaren jävig att fortsätta att behandla ärendet. Om det sexuella umgänget beror på åklagarens möjligheter att i sin tjänsteutövning inverka på motpartens ställning är det ägnat att minska den tilltro som bestämmelsen är avsedd att skydda även om åklagaren själv skulle anse sig bli jävig på grund av umgänget och avstå från vidare åtgärder i ärendet. 38. I det fall att det är fråga om sådant sexuellt umgänge som inte har samband med åklagarens tjänsteutövning är det inte fråga om en förmån som avses i bestämmelsen om mutförseelse och förfarandet kan inte objektivt bedömt anses minska tilliten till tjänsteutövningens opartiskhet, om inte åklagaren fortsätter att sköta ärenden trots sitt jäv. 39. I detta fall har A inte utfört några tjänsteåligganden som jävig utan meddelat att han genast efter händelsen beslutat anse sig jävig att fortsätta att sköta ärendet. 40. Högsta domstolen har ovan i punkt 35 ansett att det på basis av förelagd bevisning finns en beaktansvärd möjlighet att A:s och B:s möte på restaurangen då midsommarnatten framskridit och vardera varit berusade lett till ett sexuellt umgänge mellan dem som inte haft ett sådant samband till åtalet som avses i strafflagens bestämmelser om givande och tagande av muta. Det har sålunda inte heller visats att det sexuella umgänget mellan A och B skulle ha haft ett i bestämmelsen om mutförseelse förutsatt samband till A:s tjänsteutövning. Åtalet för brott mot tjänsteplikt 41. Vid brott mot tjänsteplikt är det enligt 40 kap. 9 § 1 mom. strafflagen fråga om att en tjänsteman vid tjänsteutövning bryter mot sin tjänsteplikt enligt de bestämmelser eller föreskrifter som skall iakttas i tjänsteutövning. Högsta domstolen konstaterar att en förutsättning för att brottsrekvisiten uppfylls är att handlingen skett vid tjänsteutövning. 42. Åklagaren har åberopat bestämmelserna i 14 § statstjänstemannalagen. Enligt paragrafens 1 mom. skall en tjänsteman utföra sina uppgifter på behörigt sätt och utan dröjsmål och enligt dess 2 mom. skall en tjänsteman uppträda så som hans ställning och uppgifter förutsätter. I 6 § lagen om åklagarväsendet förutsätts det att åklagaren skall sörja för att det straffrättsliga ansvaret vid behandlingen av de ärenden som han eller hon handlägger förverkligas på ett jämlikt sätt. 43. Högsta domstolen konstaterar att en tjänsteman kan sköta sina uppgifter även utom tjänstetid och annorstädes än på platsen för sin egentliga tjänstgöring. Tjänstens natur inverkar på detta redan därigenom att de bestämmelser och föreskrifter som skall iakttas varierar avsevärt i olika tjänsteuppgifter. Åklagarens uppgifter hör till de tjänsteuppgifter i vilka ställningstaganden som anknyter till tjänsten kan framföras i olika sammanhang och även på fritiden. Det är klart att om en åklagare framför juridiskt relevanta ställningstaganden eller ger råd åt en part som gäller en anhängig tjänsteuppgift uppfylls kravet på anknytning till tjänsteuppgiften även om åklagaren skulle uttala sig på sin fritid. 44. I detta fall har de händelser som beskrivs i åtalet skett på A:s fritid. A har diskuterat det anhängiga brottmålet med B genast efter det de träffats på restaurangen. A har då närmast redogjort för vad förlikning innebär och att B inte i det sammanhanget kunde yrka på de ersättningar hon önskade. Det är ovisat att A senare under natten skulle ha diskuterat brottmålet eller framfört åsikter beträffande det. 45. Högsta domstolen anser att i den diskussion som A och B fört i baren har brottmålet och förlikningsförfarande behandlats på ett så allmänt plan att A inte kan anses ha handlat på ett sätt som bröt mot hans tjänsteplikter. I de senare händelserna var det inte alls fråga om att sköta tjänsteuppgifter, varför A:s handlande inte straffrättsligt kan bedömas utgående från plikten att som tjänsteman uppträda på ett visst sätt enligt 14 § statstjänstemannalagen eller utgående från det krav på jämlik behandling som ingår i 6 § lagen om åklagarväsendet. Den omständigheten att A blivit jävig i målet där B var svarande ger inte anledning att bedöma saken på annat sätt. 46. På de grunder som ovan nämnts finner Högsta domstolen riktigt att förkasta åtalet mot A för brott mot tjänsteplikt. Domslut Hovrättens domslut ändras inte. Saken har avgjorts av justitieråden Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Ilkka Rautio (skiljaktig), Marjut Jokela (skiljaktig) och Ari Kantor (skiljaktig). Föredragande Pia Haga (betänkande). Föredragandens betänkande och de skiljaktiga ledamöternas yttranden Visstidsförordnade justitiesekreterare Haga Åtalen för givande och tagande av muta Vid händelsetidpunkten har A fungerat som åklagare och B som svarande i ett anhängigt brottmål. A har således i egenskap av tjänsteman varit i en sådan ställning att han haft möjlighet att påverka handläggningen och avgörandet i ett brottmål, vars utgång varit viktig för B. Såsom konstaterats ovan i punkt 27 kan det sexuella umgänget mellan A och B utgöra en sådan förmån som avses i mutstadgandena. I detta fall är det fråga om det sexuella umgänget utgör en förmån vars givande och tagande haft ett samband med A:s verksamhet i tjänsten och om A och B har förfarit uppsåtligt. Både A och B är svaranden i denna mutbrottsrättegång. De har bestridit åtalen och anfört att deras förfarande inte haft något som helst samband med A:s tjänsteutövning. A har vidare gjort gällande att det sexuella umgänget inte inneburit någon förmån för hans del eftersom han tagit initiativet till oralsex enbart som ett svar på det sexuella intresset som B uppvisat för honom. B har i sin tur på ovan beskrivet sätt gjort gällande att det inte varit fråga om givande av en förmån då hon lämnat restaurangen tillsammans med A för att gå på en fest tillsammans med andra människor och då det sexuella umgänget i A:s bostad skett mot hennes vilja. I praktiken blir man tvungen att bedöma kopplingen mellan en förmån och tjänsteförhållandet utifrån objektiva omständigheter. Vid bedömningen om en förmån utgör en muta kan man bland annat beakta omständigheterna vid givandet av förmånen, förmånens värde eller dess ovanlighet och det att givandet av förmånen tidsmässigt sammanfaller med aktuella eller möjligtvis förestående åtgärder eller projekt i anslutning till tjänsteutövningen. Umgänget mellan A och B har haft ett nära tidsmässigt samband med A:s tjänsteutövning. När de strax före klockan tre på midsommarnatten inlett diskussionen vid restaurangens bardisk, var det endast det anhängiga brottmålet som förenat dem sedan tidigare. Det är ostridigt att de cirka två timmar före det sexuella umgänget diskuterat det anhängiga brottmålet. Sexuellt umgänge har i allmänhet inte något ekonomiskt värde. Såsom konstaterats ovan i punkt 16 kan sexuellt umgänge inte presumeras vara en sådan förmån som avses i mutstadgandena. I händelseförloppet i detta fall finns det dock sådana inslag som gör att man inte kan anse att det sexuella umgänget varit en normal och naturlig följd av att två personer inlett en bekantskap på krogen. Utgångsläget har varit det att B är en 20-årig ung kvinna och A en nästan 50-årig man, hon har varit åtalad och han har varit åklagare. När B träffat A på krogen, har hon fjärmat sig från sin pojkvän och det övriga sällskapet och därefter befunnit sig enbart i A:s sällskap. På krogen har B försökt göra närmanden medan A varit tystlåten och stått stilla utan att visa något särskilt intresse för B. Efter cirka en och en halv timme har krogen stängts och de har avlägsnat sig tillsammans som om de varit ett par. Då har de även passerat B:s sällskap från tidigare på kvällen utan att säga ett ord. Enligt A har det varit klart att de skulle fira midsommarnatten på tumanhand i hans lägenhet. Motivet till detta var sannolikt möjligheten till ett närgånget umgänge med B. Även B måste senast vid dörren till A:s lägenhet ha förstått att det inte har varit fråga om en efterfest i sällskap av andra människor. I lägenheten har de nästan omedelbart påbörjat den sexuella handlingen. Enligt vittnet T har B på det sätt som framgår av punkt 23 berättat att det i samband med det sexuella umgänget har varit tal om tjänster och gentjänster. Omständigheterna som framgår av punkt 26 minskar betydelsen av T:s berättelse som bevis. Man kan möjligen förstå B:s uttalande som ett uttryck för hennes egna tankar istället för något som faktiskt uttalats i situationen. Därmed kan man inte hålla det som bevisat att A och B skulle öppet ha diskuterat tagande och givande av en muta. Det är inte heller en förutsättning för mutbrott att parterna skulle uttryckligen ha dryftat avsikten att påverka. Nämnda omständigheter talar å ena sidan för att A:s tjänsteställning och möjligheten att påverka tjänsteutövningen har spelat en central roll för det sexuella umgänget som ägt rum en kort stund efter att A och B träffats. Å andra sidan har B och A varit alkoholpåverkade när de av en slump träffats i baren. Även om de har känt igen varandra med anledning av brottmålet, har de inte efter den inledande diskussionen fört saken på tal igen. A har varit åklagare och en lokalt känd person vilket kan ha ökat B:s intresse för honom. I ärendet har det också förblivit oklart hurudan efterfest B och A har kommit överens om när de lämnat restaurangen och hur de sist och slutligen kommit fram till det sexuella umgänget i A:s lägenhet. Av händelserna kan man därför inte med tillräcklig säkerhet dra den slutsatsen att B har avsett att påverka A i hans tjänsteutövning som åklagare eller att hon skulle ha uppfattat att hennes förfarande har varit ägnat att ha en sådan inverkan. Även A har kunnat vara i den uppfattningen att det sexuella intresset från B:s sida inte i någon betydande grad grundat sig på en strävan att påverka hans tjänsteutövning. Enbart på basis av den tidsmässiga kopplingen till det anhängiga brottmålet, omständigheterna och händelserna som lett till det sexuella umgänget kan det inte med en tillräcklig säkerhet fastställas att A:s och B:s förfarande på det sätt som avses i 40 kapitlet 1 § och 16 kapitlet 13 § strafflagen grundat sig på en strävan att påverka A:s verksamhet som åklagare och att de förfarit uppsåtligt. Därmed ska åtalen för tagande och givande av muta förkastas. Åtalet för mutförseelse Vid mutförseelse ska förmånen på ett eller annat sätt ha ett samband med tjänstemannens tjänsteförhållande (t.ex. HD 2002:51). Till skillnad från tagande av muta hör det inte till rekvisitet att man försöker påverka tjänstemannens verksamhet i tjänsteförhållandet eller att förmånen till sin karaktär eller till sitt värde är så betydande att den är ägnad att få till stånd en sådan verkan. Bedömningen grundar sig på huruvida begäran eller mottagandet av gåvan eller förmånen varit ägnad att rubba förtroendet för tjänsteutövningens opartiskhet. Av syftet med straffstadgandet följer att det kan vara fråga om en betydligt mindre och vanligare förmån än den förmån som avses i de egentliga mutbrotten. Vid mutförseelse kan även kopplingen till tjänsteförhållandet vara mer avlägsen. Vid bedömningen är det avgörande huruvida förfarandet ur en utomståendes synvinkel har varit ägnat att äventyra förtroendet för tjänsteutövningens opartiskhet. Med anledning av denna objektiva bedömning kan ett tidsmässigt nära samband mellan tjänsteutövningen och förmånen ha en stor betydelse. Enligt lagens förarbeten beror hotet mot tilltron till en opartisk myndighetsverksamhet ofta i hög grad på att erhållandet av gåvan eller förmånen är förknippat med omständigheter som är främmande för ett korrekt handhavande av tjänsteuppgifterna (RP 77/2001 rd s. 41). A och B har på ovan nämnt sätt varit varandras motparter i en anhängig rättegång när de har gått från restaurangen till A:s lägenhet och senare haft sexuellt umgänge. Det är klart att ett sådant förfarande har varit ägnat att undergräva förtroendet för åklagarverksamhetens opartiskhet. Det har inte heller betydelse om de närvarande personerna har varit medvetna om partskonstellationen eller om någon kunnat dra den slutsatsen att åklagaren antagligen kommer att jäva sig i ärendet. När man bedömer gärningen på ett objektivt sätt vid tidpunkten för dess utförande saknar det även relevans att A i ett senare skede avsett avsäga sig uppdraget som åklagare på Åland eller jäva sig i B:s ärende. Ovan i betänkandet har åtalet för givande och tagande av muta förkastats på den grunden att bevisningen varit otillräcklig i fråga om att det sexuella umgänget skulle ha grundat sig på en strävan efter att påverka A:s tjänsteutövning och huruvida B och A skulle ha agerat uppsåtligt. Såsom framgår av händelseförloppet har den 20-åriga B och den 30 år äldre A, som i övrigt varit helt obekanta för varandra, träffats vid en bardisk och inlett en diskussion om det anhängiga brottmålet. B har därefter fjärmat sig från sin pojkvän och sitt övriga sällskap för att enbart umgås med A och till slut har de på tumanhand gått till A:s lägenhet. I skenet av dessa fakta förefaller det trovärdigt att det sexuella umgänget, som ägt rum ungefär två timmar efter mötet på krogen, åtminstone delvis haft ett samband med A:s tjänsteförhållande. Rekvisitet för mutförseelse innefattar olika gärningsformer såsom att begära, ta emot eller godta en förmån. Även åklagarens åtal omfattar dessa olika gärningsformer. Av övervakningskamerans bilder framgår hur A utanför restaurangen varit initiativtagande i förhållande till B som några gånger avlägsnat sig från hans sällskap. Avsikten med att gå till A:s lägenhet har varit att åtminstone skapa förutsättningar för ett sexuellt umgänge. Enligt A:s egna berättelse har han påbörjat den handling som har haft en väsentligt sexuell innebörd. Det är inte trovärdigt att han enbart för att tillgodose B:s önskemål och av pliktkänsla skulle ha erbjudit henne oralsex. Även de fakta att B har skickat flera meddelanden i vilka hon bett om hjälp, låst in sig på A:s toalett och varit upprörd när T hittat henne talar emot att den sexuella handlingen grundat sig på B:s intresse för sex. A:s ställning som åklagare medför stränga krav på opartiskhet. A har berättat att han under promenaden till lägenheten ansett sig ha blivit jävig i B:s brottmålsrättegång. A måste även under dessa omständigheter ha förstått att det sexuella umgänget med svaranden B har haft ett visst samband med hans ställning som åklagare och att gärningen varit ägnad att minska förtroendet för tjänsteutövningen. På ovan nämnda grunder torde Högsta domstolen anse att A har gjort sig skyldig till mutförseelse i enlighet med åtalet då han för egen del begärt, tagit emot och godkänt en förmån som har varit ägnad att minska förtroendet för myndighetsutövningens opartiskhet. Straffskalan för mutförseelse är böter eller fängelse i högst sex månader. Vid straffmätningen beaktas A:s tjänsteställning som i sig ökar klandervärdheten i gärningen. I motsatt riktning inverkar det att gärningen av allt att döma varit oplanerad. I rättspraxis finns det inga riktlinjer för straffmätningen vid mutförseelse när förmånen saknar ett ekonomiskt värde. Högsta domstolen torde anse att ett rättvist straff för det brott som tillräknas A är 60 dagsböter. A har som strafflindringsgrund gjort gällande att han har strävat efter att främja utredningen av brottet, att han har avstängts från tjänsteutövningen som åklagare och att han har svårt att få arbete som jurist på grund av den omfattande publicitet som ärendet fått i medierna. Med beaktande av att polisen har hittat B utan byxor på toaletten i A:s lägenhet, kan A:s berättelse om att oralsex förekommit inte anses utgöra en betydande medverkan till att främja utredningen. Publiciteten i samband med detta ärende har utan tvivel varit påfrestande och försvårat A:s möjligheter att få arbete men medieuppmärksamheten har trots allt vid denna typ av brott varit förutsägbar. Högsta domstolen torde anse att det inte finns anledning att lindra straffet. Justitierådet Kantor: Justitierådet Jokela: Justitierådet Rautio: A har haft sexuellt umgänge med en person som var svarande i ett mål, som ingått i hans tjänsteåligganden, vid en tidpunkt då handläggningen påbörjats men uppskjutits till ett nytt senare sammanträde. Han har av en händelse träffat svaranden i en restaurang och efter att ha diskuterat frågor i anknytning till åtalsärendet bjudit henne hem till sig. Hemma hos sig har A haft sådant sexuellt umgänge med svaranden som gjort honom jävig att fortsätta att sköta denna sin arbetsuppgift. För att straffbart brott mot tjänsteplikt skall föreligga fordras det att en tjänsteman vid sin tjänsteutövning bryter mot sin tjänsteplikt enligt bestämmelser eller föreskrifter som skall iakttas i tjänsteutövning. Av stadgandet framgår att straffbart brott mot tjänsteplikt endast gäller tjänsteutövning. Under sin fritid har tjänstemannen i regel inte någon sådan tjänsteplikt som han kunde bryta mot så att det skulle vara straffbart enligt det nämnda lagrummet. Tjänsteutövningen är emellertid inte begränsad till åtgärder som utförs under tjänstetid eller i tjänsteutrymmen utan tjänstemannen kan vara tvungen eller annars besluta sig för att utföra tjänsteåligganden även på sin fritid. I en sådan situation utövar tjänstemannen sin tjänst på det sätt som avses i stadgandet i strafflagen om brott mot tjänsteplikt. Av omständigheterna kring fritiden kan följa att alla bestämmelser eller föreskrifter som skall iakttas vid tjänsteutövningen inte blir tillämpliga. Tjänstemannen kan emellertid inte ens då han under sin fritid utövar sin tjänst framföra något sådant eller uppföra sig på ett sådant sätt som med beaktande av omständigheterna är osakligt ur tjänsteutövningens synvinkel. I detta fall har A samtalat med B om det åtalsärende som var anhängigt och i vilket A var åklagare och B svarande. Diskussionen handlade om sådant som var väsentligt i den fortsatta handläggningen av ärendet. A har framfört sina ställningstaganden i egenskap av åklagare i målet och detta har sålunda varit en del av hans tjänsteutövning som åklagare. Efter samtalet i tjänsteärenden har A fortsatt sin kontakt med B på ett sätt som resulterat i sexuellt umgänge mellan de två. A:s handlande har äventyrat förtroendet för hans förmåga att sköta den ifrågavarande tjänsteåtgärden på ett opartiskt sätt. Ett sådant uppförande står i strid med åklagarens ställning och de förutsättningar som åklagarens uppgifter uppställer. Jag anser att A:s handlande haft en så fast anknytning till hans tjänsteutövning att det på det sätt som avses i stadgandet om brott mot tjänsteplikt skett under tjänsteutövning. På ovan nämnda grunder anser jag att A gjort sig skyldig till brott mot tjänsteplikt. I A:s uppgift som åklagare har ingått att trygga en oklanderlig rättskipning och hans förfarande har klart stått i strid med de krav som härav följer. Av denna orsak anser jag att gärningen inte är ringa bedömd som en helhet även om den begåtts på fritiden." }
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20170068", "sv": "20170068" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2017:68", "sv": "ECLI:FI:KKO:2017:68" }
{ "fi": "KKO:2017:68", "sv": "KKO:2017:68" }
{ "fi": "Oikeudenkäyntimenettely", "sv": "Rättegångsförfarandet" }
{ "fi": "Jatkokäsittelylupa", "sv": "Tillstånd till fortsatt handläggning" }
{ "fi": "Muutosperuste", "sv": "Ändringsskäl" }